Kyllä siinä kesti, mutta sain kuin sainkin viimein naputeltua tämän tekstin valmiiksi!
(Jos eksyit vasta nyt lukemaan synnytyskertomustani, kannattaa lukea myös osat 1, 2, 3 ja 4.)
Vauva oli siis syntynyt, mutta syntymä ei tuntunut kovinkaan konkreettiselta, sillä leikkaukseen liittyvä tohina jatkui edelleen ja vauva oli kadonnut jonnekin sairaalan syövereihin.
Kohtuni imettiin tyhjäksi. Ääni kuulosti siltä kuin joku olisi käynnistänyt jättimäisen hammaslääkärin sylki-imurin. (Perusteellista imurointia lienee kiittäminen erittäin niukasta jälkivuodosta.) Minun ompelemiseni kasaan kesti huomattavasti kauemmin kuin vauvan saaminen ulos. Kun jännitys oli ohi ja kipu viimein loppunut, minua alkoi nukuttaa hirveästi ja olo oli sekava.
Muistan ajatelleeni: ”-Kas, jonkun jalkoja pestään. Mutta siinähän on samanlainen tatuointi kuin minulla! Ovatko ne minun jalkani? Mutta nehän olivat polvien kohdalta koukussa eivätkä suorassa”. Tuo ajatusketju kertoo aika hyvin siitä, miten puuduksissa olin. Viimeinen tuntomuistikuvani jalkojeni asennosta kertoi aivan muuta kuin silmäni ja tunne oli hämmentävä. Pesujen jälkeen minut kärrättiin heräämöön.
Heräämössä aloin täristä kuin horkassa ja sairaanhoitaja kertoi sen olevan täysin normaalia. Hän toi minulle viltin ja laittoi ison, lämmintä ilmaa puhaltavan putken peittoni alle. Hän kysyi, onko minulla kaikki hyvin ja kehuin oloani paremmaksi kuin päiväkausiin. Sairaanhoitaja nauroi ja sanoi, että ainoat tyytyväiset potilaat heräämössä olivat synnytysosastolta tulleet. Siinä missä muiden leikattavina olleiden olo on useimmiten kurjistunut ja kiepeytynyt leikkausta edeltävästä hetkestä, olkoonkin, ettei heidän leikkauksensa pidemmän päälle parantaa heidän vointiaan, synnytysosaston potilaiden olo pääsääntöisesti helpottaa heti leikkauksen seurauksena.
Jos synnytyksen katsottaisiin alkaneen lapsivesien spontaanista menosta lauantaiaamuna seitsemän tienoilla ja M syntyi maanantaina kahden jälkeen, välissä ehti kulua 55 tuntia. Minua alkoikin nukuttaa vastustamattomasti ja sairaanhoitajan kysyessä, voisiko hän hakea itselleen karkkia iltavuoroon kahvilasta ennen kuin se menee kiinni (toinenkin hoitaja liikuskeli heräämössä), mumisin myöntävän vastauksen ja nukahdin ihanan lämpimään sänkyyni.
Kun jalkoihini alkoi palata tunto, minut kärrättiin osastolle ja pääsin näkemään L:n, joka istui äärimmäisen kärsivä ilme kasvoillaan sairaalan puserossa, vauva puseron alla mönkien. L aloitti nurinan siitä, miten vauva oli kynsinyt häneltä rinnan ihon naarmuille paperinohuilla kynsillään. Äänensävyni ei ehkä huokunut syvää myötätuntoa, joten L luovutti pitemmittä puheitta vauvan syliini ja harjoittelemaan syömistä.
Muistan osastolla vietetystä ajasta yllättävän vähän yksityiskohtia. En muista, mitä oli ruokana tai millainen sää minäkin päivänä oli. Liekö syynä väsymys, lääkkeet vaiko uuden elämäntilanteen ja synnytyksen kokemuksien aiheuttama yhteisjärkytys. Muistan kuitenkin laittaneeni huoneen sisustuksen uusiksi huonekalujen järjestyksen osalta ja nauttineeni kauniiden vauvanvaatteiden pääsemisestä viimein käyttöön.
Osastolla kaikki meni mainiosti. Saimme toivomamme perhehuoneen – tosin vasta toiseksi ja kolmanneksi yöksi, sillä ne kaikki olivat aluksi varattuja. Ensimmäisenä yönä olin edelleen niin väsynyt, että hoitajat veivät vauvan hetkeksi vauvalaan, jotta saisin nukkua hetken rauhassa. Muutoin vauva pysyikin meidän hoidossamme, sillä saimme perhehuoneen heti sen vapauduttua seuraavana aamuna.
Sain toistuvasti kehuja siitä, miten pian selvisin sektiohaavan kanssa sängystä ylös, suihkuun ja köpöttelemään käytäville. Söin ehkä kolmasosan minulle tarkoitetuista kipulääkkeistä, sen jälkeen kun kipulääkettä ei enää annosteltu suoraan suoneen (lääkenestepussista, jossa luki potilaan kohdalla väärä nimi, hih, luottamusta herättävästi). Oli mielenkiintoista, miten osastolla minua kehuttiin reippaaksi ja hyvin kipua kestäväksi, kun synnytyssalin puolella minua lähinnä haukuttiin ja vähäteltiin.
Siihen nähden, että saimme ensimmäisen lapsemme, meille annettiin todella vähän minkäänlaista ohjausta.
Meidän olisi kai pitänyt kysyä neuvoja, jos olisimme kaivanneet niitä. Ainakaan minulle ei tultu neuvomaan, miten vauvaa tulisi pestä, pukea tai vaihtaa vaippaa. L:lle saatettiin neuvoa joitain asioita sillä aikaa, kun köllöttelin heräämön puolella.
Vauvan perushoitoon en olisi kaivannutkaan liiemmin ohjausta, mutta imetykseen kylläkin. Emme saaneet imetysohjausta asentojen, imuotteen tai minkään muunkaan seikan suhteen, vaikka Porvoon sairaala mainostaa itseään imetysmyönteisenä sairaalana. Tämä oli mielestäni erikoista, sillä lienee oletettavaa, ettei esikoisensa saava äiti ole välttämättä täysin perillä siitä, miten imetys käytännössä sujuu.
Saammamme kohtelu oli mukavaa, silloin kun yhytimme henkilökunnan edustajia. Kun eräällä sairaanhoitajalla oli aikaa jäädä hetkeksi rupattelemaan, hän sanoi, että meidät unohtaa helposti huoneesemme, kun L hakee ruoat kärrystä huoneeseen emmekä ikinä soittele kelloa. Toisin kuin naapurihuoneen rouva, jolla ei kellon toistuvasta kilinästä päätellen ollut synnytyksen jälkeen jaksamista vauvan hoitoon, mikä on toisaalta hyvinkin ymmärrettävää.
Vaikka nauraminen, aivastaminen, yskiminen sekä istumaan nouseminen, ylipäätään kaikki toiminta, missä vatsalihakset normaalisti jännittyvät, sattui, olo oli pääpiirteissään ihan hyvä. Muutama asia piti mielialan erityisen korkealla. Oli ihanaa käyttää omia vaatteita, niistä tuli paljon siistimpi ja terveempi, vähemmän laitostunut olo. Tuntui hyvältä harjata hiukset ja avata ystävieni letittämä synnytyskampaus, joka oli suojannut hiuksiani onnistuneesti synnytystakulta. Mutta olihan se jo aika hapsuinen.
Suihkussa käyminen, sheivaaminen ja deodorantin laitto tuntui myös aika juhlavalta. Suihkuhuoneen vaa’alla salaa käyminen toi myös hymyn huulille: Sairaalassa oleilun aikana painoa katosi yli kymmenen kiloa. Ja ah sitä tunnetta, kun sai itsensä kiskottua peilin ääreen ja sipaistua kasvoille hieman ripsiväriä ja sävytettyä huulirasvaa ennen kuin sukulaiset ilmaantuivat katsomaan ja ottamaan pakollisia valokuviaan.
Kolmen päivän osastolla oleilun jälkeen meillä, (erityisesti minulla), alkoi olla jo kova halu päästä kotiin. Keskustellessamme henkilökunnan kanssa synnytyksestä, kävi ilmi, että jos olisimme halunneet valittaa joistain synnytykseen liittyneistä asioista, se olisi viivästyttänyt kotiinpaluutamme reippaasti. Minulla ei ollut tuolloin jaksamista selvittää asioita tai odotella jotain tapahtuvaksi: Lähdimmekin heti lääkärintarkastuksen jälkeen kohti kotia.
—-
En aio lähteä sille linjalle, että sanoisin lapsen saamisen korvaavan kaikki kokemukset.
Jos minulta täytyisi poistaa sairauden takia vasen rinta ja vahingossa poistettaisiin molemmat, en silti sanoisi, ettei se haittaa, koska ainakin leikkaus saatiin suoritettua ja sairaus ehkä parannettua. Joten synnytystäkään ei tarvitse hoitaa ehdoin tahdoin huonosti.
Moni voisi sanoa, että eihän synnytyksessä mennyt mitään pieleen, jos lapsi on terve ja äiti on terve. Rohkenen olla eri mieltä.
Synnytyksestä ei jäänyt ikävimmin mieleen kipu, vaikka niin voisi kuvitella. Vauvan puolesta kokemani huolen ja pelon lisäksi mieltä jäi kaihertamaan nimenomaan tapa, jolla minua kohdeltiin. Koin, ettei minun tai lapseni terveydellä ollut merkitystä enkä tullut kuulluksi potilaana tai ihmisenä. Synnytyskokemukseni jälkeen minulla oli (lähinnä henkisesti) pahoinpidelty olo. Jos päätän olla hankkimatta enää lisää lapsia, on suurin yksittäinen syy kokemukseni synnytyksestä. En haluaisi asettaa itseäni uudelleen alttiiksi saamani kaltaiselle kohtelulle.
Olen synnytykseni jälkeen kahlannut läpi lukuisia tilastoja, kuullut ja lukenut muiden synnyttäjien kokemuksia ja pohtinut omaani. Tämän luku-, pohdinta- ja keskustelu-urakan myötä toisiksi tärkeimmäksi syyksi olla kenties enää synnyttämättä, on noussut Suomessa vallitseva alatiesynnytyksen ihanteen vaaliminen. On yhdentekevää, syntyykö lapsi kuolleena tai vammautuneena tai pystyykö synnyttävä äiti enää koskaan liikkumaan normaalisti, harrastamaan seksiä kivuitta tai pidättämään ulosteitaan. Lapsen tai äidin terveydellä ei ole mitään merkitystä, kun toteutetaan tiettyä ideologiaa, josta on tehty pakkomielle.
—-
Ensimmäisinä päivinä synnytyksen jälkeen sekä sairaalassa että kotona, vauva tuntui kummalliselta pieneltä olennolta, josta tuli pitää huolta ja antaa tälle ruokaa. Mitään kaiken ylittävää äidinrakkauden tunnetta en kokenut saman tien, vain halua antaa hellyyttä ja huolenpitoa vauvalle. Olemme kaikki erilaisia. Siinä missä jotkut ystäväni ihastuvat silmittömästi, kokevat ”rakkautta ensi silmäyksellä”, olen ollut ihmissuhteissanikin hitaammin etenevää ja vähitellen tunteitaan syventävää sorttia. Sama on pätenyt myös suhteessani lapseen. Rakkaus on rakentunut pienin askelin. Nyt sitä kyllä on!
Tuosta suunnitellusta sektiosta sen verran, että toin asian esille aikanaan perhevalmennuksessa. Mulla itsellä ei ollut suuria haluja sektioon (ei tosin alatiesynnytykseenkään) mutta ihan vain keskustelua herättääkseni. Meiltä mennään siis synnyttämään Oulun yliopistolliseen sairaalaan ja siellä suhtaudutaan (meidän neuvolan mukaan) suunniteltuun sektioon kuulemma erittäin nuivasti ja lähes kaikki sektiota haluavat pyritään käännyttämään alatiesynnytyksen puoleen. Ainoana selityksenä oli, että se on niin paljon luonnollisempaa. Tavallaan ymmärrän kyllä tuon ajatuskulun mutta minusta on väärin sellainen ajatustaoa että ”ihan sama mitä sinä haluat, kyllä me tiedetään paremmin”.
Mutta sympatiat kyllä tuosta synnytysurakasta, itse selvisin 16 tunnin kaavalla (37 tunnin valvomisella ja supistuksia oli epäsäännöllisen säännöllisesti sen 34 tuntia ennen synnytystä). Tuo synnytysosasto on sellainen paikka että sinne pitäisi ottaa töihin vaan maailmassa empaattisimmat ihmiset, kukaan kun siellä ei huvikseen kärvistele tai tiuski hoitajille. Mulle sattui ihanat kätilöt ja ihanat hoitajat osastollakin, ruusuja siitä kyllä OYSille..
Ja oon muuten samaa mieltä siitäkin, että ihan mitä tahansa ei tarvitse kärsiä vain koska palkkiona on ihana oma lapsi, nounou. Jos kuitenkin joskus päädyt (vahingossa tai vaikka tarkoituksellakin) samaan tilanteeseen, toivotaan että sillä kertaa edes sujuisi paremmin.
Olen lukenut nuo aiemmat synnytyskertomuksesi osat, ja kuulostaa kammottavalle miten sinua kohdeltiin! En voi ymmärtää! Minulla kaikki meni periaatteessa ihan ok, muttei se silti mitään kivaa puuhaa ollut. Synnytyksen aikana ehti olla vuorossa kolme kätilöä, ja he kaikki olivat todella mukavia ja kannustavia.
Lapsivuodeosastolla kokemukseni hoitajista olivat päinvastaisia kuin sinulla. Meilläkin oli perhehuone, enkä paljoa liikkunut huoneen ulkopuolella (koska en halunnut). Huoneemme ovi ei mennyt kokonaan kiinni, joten käytävän äänet ja valot tulvivat huoneeseen päivin öin. Hoitajat kävivät vähän väliä huoneessa, esim. ilmoittamassa että ”vuoroni loppuu kohta, iltahoitaja tulee pian” ja sitten iltahoitaja: ”Moi, olen iltahoitaja, teillä kuulemma menee hyvin täällä?” En olisi tarvinnut ohjausta perushoitoon, miehelleni se oli ihan ok. Häiritsi todella paljon kun hoitajat kyttäsivät miten se vaipanvaihto sujuu. Ja imetysohjausta kyllä sain, enemmän kuin olisin tarvinnut tai halunnut! En pyytänyt, mutta silti sitä vahdattiin koko ajan. Sen varassa mitä muistin perhevalmennuksesta, imetys sujui ongelmitta heti alusta alkaen. Se varmaan riippuu lapsestakin. Olin ikionnellinen kun pääsin sieltä pois, ja omaan rauhaan! Sai aamullakin nukkua siihen asti kun vauva nukkuu, eikä siihen asti kun hoitaja tulee koputtamaan ”siellä olisi aamupalaa”.
Oman kokemukseni mukaan synnytyssalissa oli minua kuuntelevampaa henkilökuntaa. Ehkä se voi olla kiinni sattumastakin, en tiedä.
Ja kiitos tarinasi jakamisesta!
Erikoista tosiaan tuo toiminta Porvoossa – oma kokemukseni siis Kättäriltä. Minullakin oli ns. vaikea synnytys (no, eiköhän ne kaikki…) ja myöhemmin, osastollaoloaikana jokainen toimintaan osallistunut kätilö kävi vielä erikseen jututtamassa minua. ”Pääkätilö” vieläpä selvästi teki tällaisen debriefing-tyyppisen haastattelun ja pitkän keskustelun, ja se selvästi auttoikin minua ikään kuin loksauttelemaan asioita päässäni paikoilleen – että mitä tapahtui, miksi jne. He selvästikin pitivät todellä tärkeänä sitä, että minkäänlaisia traumoja ei pääsisi syntymään. Ja se toimi kyllä. Ilman näitä keskusteluja olisi varmaan jäänyt hyvin erilaiset mielikuvat päällimmäisiksi.
Harmi, ettei kaikkialla toimita näin! Todella kurjaa, että sinua/teitä kohdeltiin noin huonosti!
Sektiot pyritään rajaamaan riskiryhmille, koska alatiesynnytys on sekä äidille että lapselle turvallisempi vaihtoehto. On ihan totta, että virallisen linjan mukaan synnytyspelkoa potevat pyritään ”käännyttämään” alatiesynnytyksen puolelle. Sektio on kuitenkin aina suuri kirurginen operaatio johon liittyy paljon lääkkeitä, pitkä toipumisaika jne.. Suomessa synnytetään enemmän alateitse kuin muualla, mutta vastaavasti komplikaatioita on vähemmän.
Amma: Onneksi pk-seudulla suhtaudutaan edes vähän sivistyneemmin ”paha sektio vs. hyvä alatiesynnytys”-debattiin. Tai sitten ei…
Iksu: Ehkä tuollainen ”Saatte apua, jos haluatte”-malli olikin ihan kiva. Jatkuva vahtaaminen olisi ollut varmaan aika rasittavaa. Mutta oli kiva, että itselle jäi EDES osastolta pääasiassa positiivisia muistoja. 😀
Kristaliina: Tuollainen perusteellinen jälkipuinti olisi varmasti perusteltu ja syytä olla, oli kyseessä sitten ”helppo” tai vaikeampi synnytys. Kyllä sitä vähemmästäkin saa keskusteluapua ja selvityksiä…
Olen itse tehnyt tutkimustyötä, joka sivuaa mm. sektioon liittyviä komplikaatioita – vuoden tässä nyt asiaa monelta kantilta pohdiskelleena tuntuu aika huvittavalta, että rohkenet n. 5 ihmisen otoksen (joihin itse lukeudut) perusteella ilmeisesti esittää, että suunnitellun sektion tulisi olla synnyttäjän perusoikeus.
Ymmärrän, että oma synnytyksesi oli hyvin vaikea kokemus. Silti se ei tee sinusta asiantuntijaa tällä alueella, vaan päinvastoin heikentää arviointikykyäsi (joka muutenkin on puutteellinen, kun sinulla ei käsittääkseni ole terveydenhuollon ammattilaisen koulutusta). Yksittäiset ikävät kokemukset tekevät hyvin usein maallikoista lääketieteen ja hoitokäytäntöjen asiantuntijoita, yhtään vähättelemättä niiden aiheuttamaa tuskaa. Unohdat kuitenkin, että lääkäri, joka (onneksi sentään vielä) sektiopäätöksen tekee, on erikoislääkäriksi valmistuessaan opiskellut väh. 11-12 vuotta.
Hoitosuosituksia ei tehdä muutaman ihmisen otosten ja kokemusten perusteella. Se ei ole hoitotiedettä, eikä lääketiedettä. Se on mutua; ”tehdään näin koska musta se tuntuu hyvältä”, ”tehdään näin koska kaveri repesi alatiesynnytyksessä”, jne. Lääketieteellinen hoitopäätös ei voi perustua potilaan tuntemukseen. Potilas ei ole lääkäri. Ja vaikka olisikin, ei silloinkaan.
Ajattelin, että linkittäisin tähän muutaman tutkimuksen, mutta en oikeastaan katso järkeväksi yrittää ”käännyttää” sinua. Toivoisin vain, että ymmärtäisit ajatella asiaa muiltakin kanteilta kuin omaltasi. Vai mitä sanot siitä, että Pohjoismaissa on vähiten sektioihin liittyviä infektioita maailmassa, koska sektioprosenttimme ei ole esim. 45%, kuten vaikkapa Brasiliassa (tai >20 %, kuten mainitsemassasi Saksassa), jossa suunniteltu sektio on hyvin usein synnytystapana äidin toiveesta? (Eikä se infektio ole aina pissatulehdus, vaan esim. maailmassa eniten äitiyskuolleisuutta aiheuttava lapsivuodeajan sepsis). Tai siitä, että pyrkimällä rajaamaan sektiot vain sellaisiin tilanteisiin, joissa alatiesynnytys ei ole mahdollinen, vältetään mm. äidin 26-kertainen riski kuolla keuhkoveritulppaan? Tai siitä, että syntyessään alateitse lapsen suoliston normaalifloora ei eliminoidu istukan välityksellä äidiltä saadulla antibiootilla? Kehittyneen terveydenhuollon maissa sektio toki on turvallinen ja sujuu tavallisesti ilman komplikaatioita. Mutta riskinsä siinä on aina.
Muutama negatiivinen tai positiivinen kokemus alatiesynnytyksestä tai sektiosta tai ylipäätään yhtään mistään ei toisin sanoen kerro koko totuutta. Itse ainakin kiitän onneani, että meillä hoitosuositukset perustuvat tutkittuun tietoon, eivät rahaan tai potilaan kiusaamiseen.
Tarkennetaan vielä, että minusta sektion ei tarvitsisi olla tasa-arvoinen vaihtoehto suhteessa alatiesynnytykseen, ellei kyseessä sitten ole riskiryhmään kuuluva synnyttäjä.
Itseäni ärsyttää se, että sektion vaaroista kyllä huudetaan terveydenhuoltohenkilökunnan JA maallikoiden toimesta netissä, neuvoloissa, toreilla ja turuilla, mutta alatiesynnytyksiin liittyvistä riskeistä äideille ja Erityisesti vauvoille ei puhuta missään asiallisesti vaan ne koetetaan hyssytellä ja vaientaa kuoliaaksi.
Sanotaan, että sektiosta toipuminen on hirveää eikä voi hoitaa vauvaa ja alatiesynnytyksen jälkeen on viikon päästä jumpassa. Ja sitten itketään, kun ei se ihan niin mennytkään…
Voisin itse koettaa alatiesynnyttää uudemman kerran, koska tiedän, ettei omassa synntyksessäni sektiopäätökseen vaikuttanut mikään seikka, joka välttämättä uusiutuisi.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ajatuksia esim. nuo Valviran päätökset herättävät? Jos alatiesynnytys ei syystä tai toisesta vaikuta onnistuvan, voisiko sektiopäätöksen tehdä aiemmin, että vauva säästyisi kuolemalta tai vammautumiselta?
Ei voi, koska on paljon luonnollisempaa, että joka seitsemäs menehtyy synnytykseen. Eläköön Niger ja ”on naiset aina ennenkin synnyttäneet”-logiikka.
16.37 kommentti lyhennettynä ja annap:ille totean, että lukisin tutkimuksia – suuntaan tai toiseen, oikein mielelläni. Mielestäni on ensisijaista, että saadaan asiallista tietoa päätösten pohjalle.
Kainaloinen kana:
En kyllä allekirjoita tuota väitettä mitenkään ihan kylmiltään.
Ja jos minun pitäisi valita operaatio, josta voi seurata koko ajan elämää hankaloittavia tai invalidisoivia ongelmia kuten virtsan- ja ulosteenpidätyksen häiriöitä tai pysyvä kyvyttömyys harrastaa seksiä … tai operaatio, jonka riskit ovat pääasiassa välittömästi operaatioon liittyviä (verenvuoto) tai pian operaation jälkeen esiintyviä (kohtu- ja leikkaushaavan tulehdus) tai liittyvät seuraaviin raskauksiin ja ovat tuolloin seurattavissa…
Ja mitä tulee vauvan riskeihin, suunnitelluissa sektioista en löytänyt yhtään huomion kiinnittämistä, päätöstä tai huomautusta Valviran sivuilta, sen sijaan vammaa aiheuttaneista alatiesynnytyksistä niitä oli lukuisia. (Koottuna linkkeineen täällä.)
Varsinkin vauvojen osalta sektio on saanut mielestäni aivan liian huonon maineen. Tilastoja vääristää ainakin kaksi seikkaa: Usein (hätä)sektioon joudutaan vasta kun alatiesynnytys on epäonnistunut kaameasti. Kaipa lapsi sen rääkin jälkeen on hieman huonossa kunnossa. Ja toisekseen monia alatiesynnytyksen aiheuttamia vahinkoja ei havaita heti eikä läheskään kaikkia ilmoiteta:
Sektiopäätöksiä tehdessä puhuu tosiasiassa paljon myös RAHA.
(Yksi esimerkki vanhentuneeseen hoitokäytäntöön takertumisesta on episiotomioiden verrattain suuri määrä Suomessa.)
Ajattelin, etten kommentoisi tähän enää mitään, sillä tarkoituksenani ei ole ehdoin tahdoin aiheuttaa närää 🙂 Jos kuitenkin todella olet kiinnostunut aiheeseen liittyvistä tutkimuksista ja nykyisen hoitokäytännön perusteluista, tässä joitakin poimintoja:
Löysin koosteen terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle 2003-2005 tulleista synnytyksikin liittyvistä kanteluista ja lausuntopyynnöistä (Suomen Lääkärilehti 2008;63(27-31):2449-2452). Artikkelin mukaan ”Yli puolessa tapauksista (59 %, 19/33) tyytymättömyys liittyi tavalla tai toisella keisarileikkaukseen (joista päivystysluonteisia 16/19). 13/19 tapauksessa vanhempien mielestä sektiopäätös oli viivästynyt. Keisarileikkausten osuus aineistossamme oli 59 %, imukuppisynnytysten 25 %, ja normaalisynnytysten 12 % (vertailuaineistossa vastaavat luvut 16 %, 6 % ja 77%).”
Kaiken kaikkiaan synnytyksistä valitetaan siis aika vähän ja keisarinleikkauksiakin on joukossa.
Synnytyspelon vuoksi tehdyt keisarinleikkaukset vuosina 1999-2005 (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo96817.pdf): ”Synnytyspelko tai siihen rinnastettava tila on yksi yleisimmistä keisarileikkauksen syistä, muissa länsimaissa vielä useammin kuin Suomessa (Atiba ym. 1993, Eftekhar ja Steer 2000). Keisarileikkaukseen liittyy kuitenkin selkeitä riskejä (Saisto ja Halmesmäki 2003), joten ilman lääketieteellistä syytä tehtäviä keisarileikkauksia ei voida pitää perusteltuina ilman harkintaa ja synnytyspelon asianmukaista hoitoa. […]
Toive keisarileikkauksesta on nähtävä ensisijaisesti potilaan keinona ratkaista häntä ahdistava tilanne. Kun tilannetta aletaan purkaa erikoispoliklinikassa, toive usein unohtuu itsestään. Tätä kuvastaa myös selvityksemme tulos, jonka mukaan jopa yli 75 % synnytyspelkopotilaista päätyy hoidon saatuaan alatiesynnytykseen. Tulos vastaa aiempien tutkimusten tulosta (Saisto ym. 2001a, Ryding 1993, Sjögren ja Thomanssen 1997, Nerum ym. 2006). […]
Synnytyspelon hoidon tarkoitus ei ole vain vähentää turhia keisarileikkauksia vaan myös vaikuttaa merkittävästi äitien ja perheiden hyvinvointiin raskausaikana ja myös sen jälkeen. Hoidolla on merkitystä myös seuraavien raskauksien ja synnytysten kannalta.”
Artikkelissa todetaan myös kansainvälisen gynekologisten yhdistysten kattojärjestön FIGO:n kannaksi, ettei keisarinleikkausta tulisi tehdä ilman lääketieteellistä aihetta, joskin valtava synnytyspelko hoidosta huolimatta voi olla tällainen.
Myös tämän artikkelin keisarinleikkausten riskeistä saan varmaan linkattua (http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo93493.pdf): ”Vaikeita komplikaatioita esiintyy vain prosentissa kaikista synnytyksistä, mutta keisarileikkauksiin liittyy niitä ja äitikuolleisuutta vähintään neljä kertaa enemmän kuin alatiesynnytykseen. Merkittävän verenhukan riski on kolminkertainen verrattuna alatiesynnytykseen, ja verenhukasta johtuvan kohdunpoiston vaara on keisarileikkauksen yhteydessä kuusinkertainen. Riski kuolla keuhkoveritulppaan on 26-kertainen ja kohtutulehduksen vaara 15-kertainen antibioottiprofylaksiasta huolimatta. Riskit lisääntyvät seuraavissa raskauksissa varsinkin istukkaongelmien vuoksi. Elektiivisellä keisarileikkauksella syntyneen lapsen sopeutuminen kohdunulkoiseen elämään käynnistyy hitaammin. Synnytystavalla voi olla merkitystä myös myöhemmän terveyden kannalta. Vaikka keisarileikkaus on nyky-Suomessa turvallinen, sille on riskien vuoksi oltava selkeä aihe.”
Aihetta sivuavia kansainvälisiä näytönasteen B (ainakin yksi menetelmällisesti tasokas tutkimus tai useita kelvollisia tutkimuksia) tutkimuksia mm. tässä ja tässä.
Niin ja olen kyllä samaa mieltä, että hoitokulttuurilla ja rahallakin on vaikutusta, mutta ensisijainen perustelu nykyiselle hoidolle pohjautuu tutkimukseen alatiesynnytysten turvallisuudesta. Oho, vähän pitkä tuli tästä…
Kiitos pitkästä kommentistasi!
Ilmaisin mielipiteeni alun perin turhan kärkkäästi ja kärjistetysti.
Syynä sille lienee se, ettei Suomessa oikein käydä maallikkotasolla minkäänlaista rakentavaa keskustelua aiheesta. Keskustelu päättyy usein ”Jos ei pysty lasta synnyttämään, ei pysty tätä hoitamaankaan.”-tyyliseen huuteluun. On kauhean mukava kuulla jopa omilta sukulaisilta olevansa huonompi vanhempi, koska on päätynyt (monen mutkan kautta) sektioon.
Osittain em. kaltaiseen asenneilmastoon uskoisin vaikuttavan olemattoman asiallisen julkisen keskustelun aiheesta. Usein julkisessa keskustelussa alatiesynnytyksen annetaan ymmärtää olevan niin ”luonnollista” ja turvallista, ettei sektiolle olisi perusteita (vaan sektioon päädyttäisiin vain koska äiti on neuroottinen tai jotenkin vässykkä, kun ei viitsi edes synnyttää).
En koettanut väittää, että sektio olisi jotenkin vallankumouksellisen turvallinen, sen hienoutta peiteltäisiin kustannussyistä ja naiset houkuteltaisiin vaaralliseen alatiesynnytykseen väärin perustein, että rahaa säästyisi. Mielestäni sektion riskeistä annetaan hyvin tietoa ja niistä muistetaan aina mainita, mutta alatiesynnytyksen riskeistä vaietaan, koska ”ei haluta pelotella”.
Mielestäni olisi aiheellista antaa tiedot sellaisina kuin ne ovat. Näin synnyttäjä voisi valmistautua paremmin siihen, mitä riskejä on, synnytystavasta riippumatta ja mitä toipuminen voi pitää sisällään. Se, että tietoa annetaan niin, että toisen synnytystavan riskejä painotetaan vuolaasti ja toisen riskeistä vaietaan, on tiedon vastaanottajan tarkoituksellista harhaanjohtamista ja oletettavasti sille, miksi näin toimitaan, on jokin syy (ideologia vai kustannukset?). Halusin lähinnä kyseenalaistaa sen, miksi julkisessa terveydenhuollossa toimitaan näin.
Mielestäni on loistavaa, että synnytyspelkoon on saatavilla keskusteluapua ja ohjausta. Jos kaiken keskustelemisen, tiedon saamisen ja prosessin läpikäymisen jälkeen alatiesynnytyksen ajatteleminenkin aiheuttaa ahdistusta, stressiä ja psyykkistä ja/tai fyysistä oireilua, on tuskin odottajan tai sikiön kannalta hyväksi, että raskautta varjostaa pelko tai masennus.
Käsittääkseni odottavan äidin masennus voi vaikuttaa syntymättömän lapsen hermostoon ja kehitykseen. Sektiopäätöksen odotuttamista ns. viime metreille kannattaisi välttää. (Ja minimoida alueelliset erot tässäkin asiassa, jotta potilailla olisi oikeus samaan hoitoon asuinpaikasta riippumatta.)
Tuo synnytyksistä tehtyjen valituksien määrä on yllättävän alhainen. Synnytyksen hoitoon tyytyväisen valtaosan lisäksi on varmasti heitäkin, joiden mielestä synnytys olisi voitu hoitaa paremmin, mutta he eivät tee valitusta. Kenties siihen vaikuttaa jaksamisen (synnytyksen jälkeen harva on parhaimmillaan) lisäksi myös tiedon puute potilaan oikeuksista tai siitä, miten valitusprosessi toimisi.
Tutkimuksista vielä vähän: Suurin osa tutkimuksista tuntuisi keskittyvän synnyttäviin äiteihin. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta vauvaa menehtyy tai vammautuu alatiesynnytyksissä, elektiivisissä sektioissa ja hätäsektioissa.
Mukavaa, että tästä kehkeytyi ihan asiallinen keskustelu 🙂
Itsekin olen huomannut, että kaiken maailman äitiysjutuissa on herkästi tosi syyllistävä ilmapiiri aiheesta kuin aiheesta ja faktat tuntuvat puuttuvan. Vauvablogeja vähän seurailleena huomaa, että on paljon asioita, joista ei julkisesti juuri puhuta tai keskustella. Sinänsä omakohtaista kokemusta minulla ei tosin ole.
Mitä tulee terveydenhuoltoon, niin törmäilen valitettavan usein ajatukseen, että ihmiset ovat niin tyhmiä, ettei kaikkia asioita kannata kertoa. Joku ymmärtää pian väärin tai tekee faktojen pohjalta ”väärän” valinnan. Tähän menee myös tuo ”ei pelotella” -asenne, jonka mainitsit. Itsehän olen sitä mieltä, että kaikesta pitäisi voida puhua ja faktojen pohjalta kukin voi sitten muodostaa omat näkemyksensä.
En näin nopeasti löytänyt noista vauvan synnytyskomplikaatioista mitään hyvää tilastoa, vaikka kyllä sellainen varmaan jossain olisi. Perinataalikuolleisuus (rv 22 – vko syntymästä) on Suomessa puolen prosentin luokkaa, näistä valtaosa ennenaikaisena syntyneitä. Kyllä sekin kohtuu paljon on, jos vertaa vaikka 1-tyypin diabeetikkoihin, joita on ikäluokasta yhtä paljon. Näistä ei vaan ole tapana niin puhua…
Löysin blogisi vasta nyt ja hetki menee ennen kuin saan luettua vanhoja postauksia..
Halusin kuitenkin tulla heti kommentoimaan kun luin tuon yhden yllä olevan niin ärsyttävän ” terveydenhuollon ammattilaisen” kommentin tuohon sektio asiaan…
Minä odotin identtisiä kaksosvauvojani vuosi sitten ja mulla oli naikkarilla ultrat lopuksi viikon välein. Jo ennen raskaaksi tuloa olin ottanut selvää sektiosta ja alatiesynnytyksestä / molempien hyvistä ja huonoista puolista. Kun sitten sain tietää odottavani identtisiä kaksosia oli selvää että haluan sektion. Muissa pohjoismaissa ei edes saisi synnyttää alateitse riskien takia. Kerroin lääkäreille joka kerta toiveestani (päätöksestäni) päätyä sektioon ja kerroin että minua ei varmaan pakoteta alatiesynnytykseen. Se kuitenkin vaatii äidiltä yhteistyötä ja minulta sitä ei tule. Minua ei onneksi yritetty käännyttää vaan lääkärit myönsivät että sektio on riskimpi äidille mutta turvallisempi vauvalle/vauvoille. Kaikki, huom kaikki erikoislääkärit joita näin kymmeniä raskauteni aikana naistenklinikalla myönsivät tämän!!! Sektio on riski äidille, mutta turvallisempi lapselle! En ymmärrä miksei sitä voida myöntää julkisesti/ yleisesti. En ymmärrä miksi sektiosta tehdään mörkö ja alatiesynnytyksestä ainut ja oikea ja ns turvallisin synnytystapa. Näin ei todellakaan aina ole!
Kun synnytykseni spontaanisti alkoi rv 32 jolloin vauvani olivat reilusti alle 2kg minulle sanottiin että alatiesynnytykseen olisi hyvä mennä jotta vauvat kehittyisivät siinä vielä lisää mutta sanoin että tunnen että minun pitää synnyttää sektiolla ja onneksi pidin pääni koska synnytyksen jälk voitiin olettaa että alatiesynnytys olisi ollut iso riski ja ties mitä olisi voinut käydä. Nyt sain kaksi tervettä vauvaa maailmaan <3
Minun ohje kaikille on, tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu. Jokainen nainen tekee ja synnyttää just niin kuin haluaa ja kokee parhaakseen. Onneksi kaikki saa kuitenkin sektion jos sen haluaa! Pitää kuunnella itseään ja ottaa asioista rohkeasti selvää. Monet terveydenhuollon ammattilaiset ovat erimieltä keskenään jopa tästä sektio asiasta. Kannattaa jutella eri asiantuntijoiden kanssa ja lisäksi miettiä itse mikä sopii juuri itselle!
Mielestäni edellisessä kommentissa tuli hyvin esille juuri se, miten herkästi syyllistetään ja osoitellaan, vaikkei tietopohjaa olisikaan. Sektioon liittyy paljon tiedon puutetta, yleistyksiä eikä negatiivinen asenneympäristö aiheellisia ja lääketieteellisesti perusteltuja sektioitakin kohtaan auta asiaa. Avoin keskustelu ja asiallisen tiedon antaminen olisivat varmasti avainasemassa.
Tuo näkökulma, että ”Sektio on riski äidille mutta turvallisempi lapselle.”: Näin olen käsittänyt, mutten pahus soikoon saa asiallista tilastotietoa käsitykseni tueksi mistään.
Juuri tämä on mielestäni ongelma; Tietoa ei ole ns. maallikon saatavilla. Miksi ei? Nämä asiat koskettavat hyvin useita meitä jossain kohtaa elämää.
Kiitos paljon synnytyskertomuksesta, virallisilta tahoilta saatava tieto kun on aina pelkkää sanahelinää.
Erilaisia, niin hyviä kuin huonojakin, kokemuksia löytyy onneksi nykyään paljonkin, ihmisten itsensä kirjoittamina. Ja niistäkin huomaa hyvin että kahta täysin samanlaista synnytystä on harvoin!Edes tai ainakaan samalla synnyttäjällä.
Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Itse olen ensimmäisen lapsen synnyttänyt elektiivisellä sektiolla,samoin tulee syntymään tämä toinenkin viikon päästä. Mitään ns. Pakottavaa lääketieteellistä syytä ei lääkärien mukaan ollut, vaan pelkosektio nimikkeellä mentiin. Tuon ns. Synnytyspelon minulle aiheutti tehty lonkan leikkaus, selän vammautuminen töissä, laaja kipulääke allergia, murtunut häntäluu joka ulkonee synnytyskanavaan, ja lantion epäsuhta. Mikään näistä ei kuitenkaan lääkärien mukaan estä ”normaalia alatieSynnytystä” ja sektiota ei suostuttu antamaan paikallisessa keskussairaalassa vaikka kuinka yritin perustella että edellä mainittujen syiden takia pelkään jommankumman vammautumista tai pahempaa. Lopulta päädyin nkl ja siellä päädyttiin sektioon erittäin helposti. Sektiopäivän aamuna vauva ei ollut edelleenkään laskeutunut eikä kiinnittynyt, vaikka lpr lääkäri niin oli väittänyt. Kaikkiaan odotusajan kohtelusta jäi huono maku ja päätin että meille ei lisää lapsia enää tule, en jaksaisi samaa rumbaa läpi uudestaan missä lääkärit haukkuvat päin näköä ja potilaan diagnooseja vähätellään. Toinen lapsi sai yllätyksenä alkunsa 7 kk Esikoisemme syntymän jälkeen ja jouduin taas saman kohtelun kestämään. AlatieSynnytykseen yritettiin painostaa täällä väkisin ja lääkäri suorastaan suuttui kun en siihen suostunut. Minusta suunniteltu sektio on aina parempi kun hätä/kiireellinen, jossa lapsen tai äidin vointi voi olla jo huono ja komplikaatioiden riski kasvaa. Tälläkin kertaa päädyin nkl eikä siellä yritetty käännyttää vaan yhteisymmärryksessä päädyttiin että tämä toinenkin syntyy sektiolla. Silti mieltä on jäänyt kaihertamaan saamani huono kohtelu paikallisssa sairaalassa ja jos meille kolmas lapsi tulee, niin taidanpa skiertää kyseisen äitipolin kaukaa ja käydä yksityisellä ultrissa ym. Ja mennä taas synnyttämään nkl:lle.
On varmasti ollut todella piinallista käydä keskusteluja synnytystavasta, jo paikallisen sairaalan suhtautuminen omiin tuntemuksiin ja diagnooseihin on ollut tuollainen! Onneksi kaikki meni lopulta ilmeisesti hyvin! Vaikka huonot muistikuvathan tuollaisesta jää.En tiedä, kenen etua se palvelee, että kohdellaan (tulevaa) synnyttäjää niin huonosti, ettei tämä halua(isi) hankkia lisää lapsia synnytyksessä tai sitä ennen saamansa kohtelun vuoksi?
Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Itse olen ensimmäisen lapsen synnyttänyt elektiivisellä sektiolla,samoin tulee syntymään tämä toinenkin viikon päästä. Mitään ns. Pakottavaa lääketieteellistä syytä ei lääkärien mukaan ollut, vaan pelkosektio nimikkeellä mentiin. Tuon ns. Synnytyspelon minulle aiheutti tehty lonkan leikkaus, selän vammautuminen töissä, laaja kipulääke allergia, murtunut häntäluu joka ulkonee synnytyskanavaan, ja lantion epäsuhta. Mikään näistä ei kuitenkaan lääkärien mukaan estä ”normaalia alatieSynnytystä” ja sektiota ei suostuttu antamaan paikallisessa keskussairaalassa vaikka kuinka yritin perustella että edellä mainittujen syiden takia pelkään jommankumman vammautumista tai pahempaa. Lopulta päädyin nkl ja siellä päädyttiin sektioon erittäin helposti. Sektiopäivän aamuna vauva ei ollut edelleenkään laskeutunut eikä kiinnittynyt, vaikka lpr lääkäri niin oli väittänyt. Kaikkiaan odotusajan kohtelusta jäi huono maku ja päätin että meille ei lisää lapsia enää tule, en jaksaisi samaa rumbaa läpi uudestaan missä lääkärit haukkuvat päin näköä ja potilaan diagnooseja vähätellään. Toinen lapsi sai yllätyksenä alkunsa 7 kk Esikoisemme syntymän jälkeen ja jouduin taas saman kohtelun kestämään. AlatieSynnytykseen yritettiin painostaa täällä väkisin ja lääkäri suorastaan suuttui kun en siihen suostunut. Minusta suunniteltu sektio on aina parempi kun hätä/kiireellinen, jossa lapsen tai äidin vointi voi olla jo huono ja komplikaatioiden riski kasvaa. Tälläkin kertaa päädyin nkl eikä siellä yritetty käännyttää vaan yhteisymmärryksessä päädyttiin että tämä toinenkin syntyy sektiolla. Silti mieltä on jäänyt kaihertamaan saamani huono kohtelu paikallisssa sairaalassa ja jos meille kolmas lapsi tulee, niin taidanpa skiertää kyseisen äitipolin kaukaa ja käydä yksityisellä ultrissa ym. Ja mennä taas synnyttämään nkl:lle.