Minä olen suorittaja.
Tuskin muutun miksikään, joten olen opetellut elämään pääsääntöisesti sovussa sen seikan kanssa, mutta…
On vaikea olla suorittajana lapsen kanssa kotona, koska suorittaminen vaatii tietoa siitä, onko suoritus onnistunut vai täytyykö suoritusta hioa kohti parempaa lopputulosta.
Olen saanut joitain isoja epäonnistumisia lukuun ottamatta positiivista palautetta töistäni ja opiskeluistani.
On kiitetty hyvin hoidetuista töistä, oikeanlaisesta asenteesta ja tavasta kohdata ihmisiä. Kokeista, tenteistä, essesistä, yksilö- ja ryhmätöistä on tullut sekä hyviä arvosanoja että palautetta.
Ja kaipaan juuri sitä – palautetta. (Rakentava palautekin kelpaisi, en kerjää mitään kehuja.)
Lapselta saamani palaute on tällä hetkellä lähinnä joko kitinää tai suoraa huutoa, vaihtelevassa määrin eri muodossa ilmeneviä ruumiineritteitä. Seuraavassa vaiheessa rappukäytävässä kaikunee naapurin taaperoiden kiljunnan jatkona meidän jälkikasvumme huuto: ”Mä vihaan sua, tyhmä tyhmä tyhmä!”.
Vanhemmuus, maailmankaikkeuden epäkiitollisin pesti.
Ja koska lapsen hoidosta ei tule positiivista palautetta, saatu palaute kilpistyy lähipiirin ja kaukaisempien tuttavien antamiin parannusehdotuksiin. (Lue haukkuihin.):
”Kyllä se nukkuisi yöllä/päivällä/vaunuissa/pää alaspäin ullakolla, jos osaisit nukuttaa sitä oikein.”
Tervetuloa vaan kokeilemaan, minimikokeiluaika on kaksi viikkoa. Noin johdonmukaisuuden ja satunnaismuuttujien minimoimisen nimissä. Äiti voisikin tarvita vähän unta.
”Eikö teidän lapsella ole kurahousuja? Kaipa meidän pitää ostaa sille sellaiset.”
Ette helkkarissa osta ja miksi pitäisi olla, kun pihalla ei selkeästi pysty toppavaatteissa liikkumaan
vielä tänä talvena ja keväällä ne olisivat liian pienet.
” Älä syötä sille tuota tai tuota, kun tulee varmasti allergia.”
Jos lapsi ei saa syödä koskaan mitään, allergioita tulee aivan varmasti.
” Älä kiroile lapsen kuullen, oppii vielä kiroilemaan.”
Koeta itse olla kiroamatta, kun torahampainen vauva nirskauttaa ennalta-arvaamatta nänniisi tai isovarpaasi kynnen viereiseen hermoon niin kovaa kuin pystyy. Ja lähipäiväkodin pihalla vallitsevan kiroilukulttuurin keskellä lapsi oppii ne kirosanat kuitenkin, öh, puolen vuoden päästä.
Koetan rajoittaa toki kiroilun määrää, mutta on ihan turha jeesustella joka asiasta.
”Ei saa pitää vauvaa saunassa.”
Tässä viimeisen puolen vuoden aikana olen ehkä todennut, ettei se hetken saunomisesta kuole, varsinkin kun puolet ajasta istutaan tissi suussa ja nesteytetään samalla, kiitos vain.
”Huomaatko, että lapsesi veti juuri murun henkeensä ja yskii?”
En mitenkään voi olla huomaamatta, kun se nojaa polveeni ja pärskii kuolaa housuihini. Kyse on nimenomaan murusta, sillä se leivänpala on edelleen vauvan kädessä. Ja ei, se ei aio tukehtua tuohon. Mitä pitäisi tehdä? Huutaa, huitoa ja pamauttaa vauva polven päälle ja takoa selkään. Ihme hysteriaa.
Noh, saitte ehkä riittävän kuvan.
Minulla onkin ehdotus. Jos koette pakottavaa tarvetta kommentoida jonkun lapsen vanhemmille ihan mitä tahansa typerää, aloittakaa niistä, jotka oikeasti vahingoittavat lapsiaan toiminnallaan; ryyppäävät itsensä kaatokänniin lastensa nähden tai juovat perheen rahat, unohtavat lapsensa jonnekin vuorokaudeksi tai altistavat lapsensa jatkuvasti myrkyille kuten tupakalle muodossa tai toisessa.
Kun lapsia todella vaarantavat asiat saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä, voidaan alkaa pohtia,
tarvitseeko kahdeksankuinen äskettäin konttaamaan oppinut lapsi metrin lumikinoksien keskelle kurahousuja.
Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen saanut muutaman positiivisen palautteen, joita hellin mielessäni. Muutama kommentti on koskenut kodin siisteyttä ja toimintaani partiossa. Myös blogiin liittyen olen saanut positiivisia kommentteja. En kuitenkaan siivoa, suunnittele partiotoimintaa tai kirjoita blogia päätoimisesti tai elinkeinokseni, en edes suurinta osaa vuorokaudesta.
En kaipaa lässytystä ja sen kuulemista, ettei kaikkea tarvitsekaan osata.
Tai ettei oikeastaan yhtään mitään tarvitse tehdä, jos ei halua. Vaan tapaa arvioida omaa tekemistä.
Saisiko yhden äitiyden arviointilomakkeen kiitos?
Tämä epätietoisuus ja onnistumisen kokemuksien puute ajaa itsetuntoni pian todella alas. Huomaan sen heijastuvan koko persoonaani. Vaikkapa töissä, koulumaailmassa ja partiossa olin aiemmin itsevarma, tunsin omat vahvuuteni, joskin myös heikkouteni, osasin tuoda ajatuksiani esille
ja hoitaa hommat pohtimatta turhan takia, pystynkö tai uskallanko.
Eilinen partiokokous oli hyvä esimerkki siitä, miten hataraksi varmuuteni esiintyä ja hoitaa asioita napakasti johtaen on mennyt. Ahdistaa ja ärsyttää. Ensimmäistä kertaa ajatus opiskelun pariin palaamisesta ensi syksynä tuntuu ihan todella hyvältä eikä vain järkiperustein tehdyltä ratkaisulta. En tiedä, millainen hiljainen ja harmaa ihmisen haamu jostain kotimme nurkasta löytyisi, jos joutuisin olemaan kolme vuotta samanlaisessa tilanteessa. Enkä edes halua tietää.
Voimaannuttava teksti, kiitos tästä! Mulla on sama tunne, että onpa ihanaa palata töihin elokuussa. Oikein odotan sitä, että pääsee pitämään palavereja ja soittelemaan yhteistyökumppaneiden kanssa, ylipäätään toimimaan työyhteisössä aikuisten ihmisten kanssa ja pitämään niitä ihania kahvitaukoja.
Olet loistava äiti! Juuri sopivassa määrin nipottava 😀 Ei jokaista leivänmurua pidäkään lapsen kurkusta sormin kiskoa, eihän se muuten opi!
Pitää varmaan äidilleni jo etukäteen sano että en sitten halua mitään neuvoja lasten hoidossa häneltä. (ei vielä ole lapsia mutta toivottavasti pian olisi). Hän hoitaa lapsia työkseen ja on kova pätemään asioista vaikka tiedän samat asiat itsekin. Voin jo mielessäni kuvitella sen hössötyksen määrän.
”Älkää nyt herran jumala kutittako sitä lasta, sehän tukehtuu!!” Näin sanoi eräs ”ystävällinen” mummo itäkeskuksessa vajaa 16 vuotta sitten 7-vuotiaalle minulle. Vieläkin kiitos tästä… Ei se säikäyttänyt tai mitään…
Ja minun mielestäni teillä on ollu aina – myös vauvan tulon jälkeen – oikein siistiä ja mukavaa :). Valitettavasti en ole monesti päässy käymään, mutta kuitenki niinä parina kertana kun olen käyny, niin on ollu todella nättiä. Ja sen verran mitä mie oon sinua nähny lapsukaises kanssa, niin olet aivan mahtava äiti :).
t. Jansku englannissa, missä asiat tehdään ihan oudosti (päivän kokemuksella voin näin sanoa :D)
Meilläkin on jotkut tuttavat kauhistelleet että ”eikö se saa vielä mitään muuta ruokaa kuin tissiä?!” Juu, tuolla alle 6 kuukautisella on jo hirvee lisäenergiantarve, gainomaxia, protskupirtelöitä ja lisäravinteita kehiin. Myös ”miten sä voit käyttää noita kestovaippoja, sillähän on ihan koko ajan märkä vaippa” Juu, ehkä on, mutta a) poika ei ite välitä ja b) iho näyttää tykkäävän sata kertaa enemmän siitä kuin hautovista muovivaipoista.
Jokkainen on äiti tavallaan ja näin ruudun välityksellä olen saanut susta erittäin täyspäisen ja maalaisjärkisen kuvan. Ylihöösäämisellä saa vaan kusipäisiä ja hemmoteltuja kakaroita sanon minä. Mä oon ottanu ohjenuoraksi sen, että niin kauan kun saan lapsen aika helpolla (eli välillä ihan vaan paikalle ilmestymällä) nauramaan, on asiat aika hyvin.
Hah, ja tiedän että tulen aiheuttamaan närää myös tulevaisuudessa, nimim. suunnitelmissa taaperoimetystä (hui!!), potattamista kunhan osataan istua ja sormiruokaa.
Parasta on myös se, kun isovanhemmat ja isoisovanhemmat antavat hyviä neuvoja. Vauva alkaa hötkyillä ja syödä sormia, selvä merkki nälästä. Pyydän saada lapsen syliini, että voin sen ruokkia. ”Ei sillä mitään nälkä ole” tai ”miten sillä muka taas vois olla nälkä, justhan se söi”. Kiitos vaan näistä hyvistä neuvoista, mutta kun olen vauvan kanssa 24/7, niin osaan mielestäni itse tietää parhaiten koska lapsellani on nälkä ja mieluiten ruokin sen ennen kuin se alkaa huutamaan. Ehkä tossa 60-80-luvulla oli tapana odottaa että lapsi huutaa pää punaisena, mutta miks mun täytyis tehdä niin?
Mäkin tunnen välillä huonoa äitiysitsetuntoa, kun ei sitä palautetta tosiaan tule. Toki sitä yrittää itseään lohdutella että jos lapsi on hyvinvoivan oloinen, pitäisi asioiden olla suht ok, mutta silti… Mutta ehkä tää äitiys on just suorittajille oiva oppikoulu siihen, että opettelee välillä päästämään irti. Kun niitä tuloksia ei kerran voi nähdä kuin ehkä 15 vuoden päästä jos silloinkaan, pitäisi ehkä yrittää muuttaa omaa suhtautumista? Itse en kyllä osaa sanoa miten, mutta harjoitellaan, harjoitellaan.
Se on tosin vissi ja varma, että niiden sukulaistätien tai muiden yli 20 vuotta sitten vauvoja hoitaneiden äitien ja isien kommenteista se positiivinen palaute ei kyllä ainakaan löydy. He kun tuntuvat vain haluavan muistella sitä miten itse osasivat niin paljon paremmin. Vaikka tosiasia taitaa olla että heillä oli aikoinaan yhtä vaikeaa, se on vain päässyt unohtumaan.
Tuo tuttavien ja sukulaisten kommentointi on välillä todella rasittavaa. Ja varsinkin se, kun kärkkäimmät kommentit tulee sellaisten suusta jotka ei oikeasti tiedä (enää) lapsista mitään. Kirjoittelin isoisien neuvoista omalla palstallani…
Mä toivoisin eniten palautetta (
mieluitenpositiivista sellaista) mieheltäni. Ajattelin, että muutaman viikon koti-isyys auttaisi arvostamaan minun kotona oloani enemmän, ja ymmärrystä siihen miksi joskus vaan on rankkaa. Mutta nyt tuntuu että asia on kääntynyt vähän päälaelleen: Minä: ”eikö olekin hankalaa tehdä kotitöitä lapsenhoidon ohessa?” Mies: ”me tehdään kotityöt tytön kanssa yhdessä, ei se ole vaikeaa.” Minä: ”nyt kun tyttö on vähän kuumeinen, ymmärrät varmaan millainen syksy minulla oli kun se oli niin paljon kipeänä?” Mies: ”no ei tässä mitään ongelmaa oo. Vähän enempi vaan täytyy pitää sylissä.” Minä: ”oli ihan kauhea työpäivä, haluisin hetken olla ihan rauhassa, voitko sä syöttää iltapuuron?” Mies: ”mitä, etkö sä halua olla oman tyttäres kanssa? Kun mä olin töissä, mä syötin aina iltapuuron, tai ainaki olin siinä vieressä tiskaamassa.”WHAT?? Tuosta viimeisestä kommentista poikesi aikamoinen ”keskustelu”, kuten varmaan voi kuvitella. Nämä lauseet kuulostavat pahemmalta näin irrallisina, mutta pointti on, että mun äitiys-itsetunto on aika alamaissa, kiitos mieheni joka ei tajua että sen pitäisi yrittää edes teeskennellä olevansa mun puolella. Ja sitäpaitsi, on ihan eri asia olla vuodenikäisen kanssa kotona 8-9h päivässä, ja käydä harrastamassa monta tuntia kerrallaan neljästi viikossa, kuin olla kotona muutaman kuukauden ikäisen kanssa 10-12h päivässä eikä käydä missään koskaan. Kirjoitan tästä ehkä omalla palstallani lähiaikoina.
Mutta siis, pelkästään blogin kautta tarkasteltuna näyttää siltä että teillä on asiat tosi hyvin! 🙂 Paitsi toivon, että saisitte yöt jotenkin sujumaan paremmin!
Apua Iksu, mä kun niin oon haaveillut siitä että mies jäis hoitovapaalle ja YMMÄRTÄISI vihdoin… Mutta eipä se näköjään olekaan automaattinen tie onneen. Mut hei, sun mies on ollu kotona pari viikkoa, sä vuoden, onhan se nyt ihan eri homma! Ja kuten sanoit, kotitöiden hoitaminen vuoden ikäisen lapsen kanssa on aivan jotain muuta kuin kuukauden ikäisen kanssa joka huutaa vatsavaivojaan eikä suostu olemaan kuin sylissä heijattavana.
Ehkä sun miehellä on nyt jostain syystä tarve ”todistaa” sun rankkuusväitteet vääriksi? Itsellä oli meinaan alkuun kova tarve todistella muulle maailmalle ja itselleni että ”eihän tää vauvanhoito nyt mitään rankkaa oo, mitä kaikki väittää”. No, jaksoin ehkä kuukauden ja sen jälkeen tuli romahdus. Tai sit miehet vaan osaa ottaa rennommin… Vai ootteko muka kuullu miehestä, joka käyttäisi itsestään termiä huono isyysitsetunto? 😉
No tähänhän vaikuttaa moni asia, just niinku Ruusu sanoit, mies on ollu kotona paljon vähemmän kuin mä, se ei ota stressiä kotitöistä koska se tietää et mä teen ne lopulta kuitenki (tai sit kumpikaan ei tee), sen tekemät ruuat on hyvin yksinkertaisia, se ei ole kahdestaan lapsen kanssa niin pitkiä aikoja kun mä olen ollut ja sillä on edelleen paljon kodin ulkopuolisia juttuja. Ja se pärjää paljon vähemmällä unen määrällä kun mä… Enemmän tässä on kuitenki positiivisia juttuja, ja vaikka kotona olo ei olisikaan miehelleni ”rankkaa”, on hänen ja lapsen yhdessäolo nyt ihan toista kuin ennen. Enää ei tarvitse rautalangasta vääntää kaikkea vaan mies osaa tulkita lasta jo itsekin. 🙂
hunajaluu: Kyllä itseänikin opiskelupaikan lounastunnilla aivan rauhassa syöminen jo hieman houkuttaa!
HelloAochi: Tuo tapaus kävi perhekerhossa, jossa olisi ilmeisesti pitänyt istua kahdestaan vauvan kanssa jossain nurkassa ja olla symbioosissa. Miksi mennä tekemään sitä ihmisten ilmoille? Minä keskustelin muiden kanssa ja M tutki leluja ja söi leipää. Katselin mainiosti viihtyvän vauvan touhuja (ja murun takia rykimistä) koko ajan sivusilmällä. Heti sieltä iski joku moittimaan, etten valvo lastani tarpeeksi. Tyypillistä.
louna: Yhtä lailla kuin parisuhteessa on hyvä sopia pelisäänöistä ja keskustella odotuksista, voi lähipiirin ihmisten kanssa olla paikallaan keskustella asioista etukäteen eikä vasta, kun on jo mennyt hermo.
Nansku: Kiitokset! Joo mä luin jo siitä pistorasiajutusta. Kaikenlaista kulttuurishokkia lienee luvassa, mutta pääseepä pois arkirutiineista. 😀
Amma: Kun ei koirakaan saa olla kuin pellossa, niin miksi lapsi. Tuntuu että on vaan hankala tasapainoilla sen ”ei noin pieneltä voi vaatia mitään” ja ”ei se koskaan opi, jos ei vauvasta asti harjoittele”-koulukuntien välillä
Haluan tuosta lapsesta mahdollisimman pian sisäsiistin, jatkuvasti märkä vaippa saattaa auttaa asiaa ja potattaminen sujuu meillä jo aika kivasti. Epäilen, että meillä imetys venähtää yli maagisen 1-v rajan, silkkaa laiskuuttani…
Jenn-: Ehkä tuolloin vielä ”karaistiin” lapsia huudattamalla nälän tai väsymyksen sattuessa ihan yleisenä toimintamallina. Se on vaan aikansa nähnyt tapa, kuten täysin vettä pitämättömät ja aina kaverikseen kurahousuja kaipaavat pumpulihaalaritkin…
Ruusu: Ääh, mitä jos ei halua kasvaa ihmisenä! Yhyy. Kai se on pakko.
Ehkä parasta tukea saa niiltä, jotka ovat itse vastaavassa tilanteessa tai ainakin olleet siinä muutaman vuoden sisään. Ei nuo omatkaan muistikuvat 20 vuotta taaksepäin ole ihan kirkkaat… 😉
Iksu: Tuo muutama viikko töissä sen jälkeen, kun on ollut lapsen kanssa kotona, on aika iso muutos ja siksi olosi on varmasti väsyneempi alussa, koska tottuminen vie aikaa. Toisin päin kotona olo yllättäen ja lyhyen ajan tuntuu vähän kuin pitkältä viikonlopulta. Jos lapsen kanssa olisi vaikka puoli vuotta, lomaolo katkeaisi lyhyeen.
Ja toki kotitöiden tekeminen on ihan erilaista isomman lapsen kanssa kuin huutavan pikkuvauvan. Varsinkin jos tietää, ettei niitä ole ihan pakko tehdä… Myös oman ajan saaminen ja kotoa pois pääseminen parantavat jaksamista. Ja monet tuntemani miehet on muutenkin sellaisia, ettei ne valita edes aiheesta. Vaikka töissä olisi ihan superkireää ja yt:t ja monen ihmisen hommat kaatuisi yhden niskaan, ei valiteta. Joka paikkaan sattuu ja epäillään syöpää, ei kerrota kellekään eikä valiteta jne. Heijastuu varmasti myös pienempiin asioihin.
Mutta toki siitä, että toinen ikään kuin mitätöi oman kokemuksen, tulee kurja olo. Pitäisiköhän tässä nyt toivoa, että Ruusun miehellä olisi aivan karsea aloitus lapsen kanssa kotona oloon vai että kaikki menisi hyvin? Apua. 😀
Onhan kuitenkin ihanaa, että miehelläkin on mahdollisuus olla lapsen kanssa, vaikka muut hommat hoidettaisiinkin vähän niin ja näin ja otettaisiin rennommin. Ehkä itselleni tyypillisen ärsyyntymisen lisäksi voisi ottaa vähän malliakin.
Hei! Tuttuja tunteita siltä ajalta kun esikoinen oli vielä vauva, voi hyvänen aika miten elävästi kaikki palasikaan mieleeni. Mutta ainakin itselläni, ja uskoisin että sinunkin kohdallasi, se palkinto ja palaute tulee velä, vähän viiveellä vain! Meillä on nyt 4- ja 5-vuotiaat tytöt ja olemme sumplineet työt niin että lapset ovat olleet kotihoidossa (paitsi kerhot ja harrastukset). Nyt isompien kanssa ihan oikeasti nautin kotivanhemmuudesta. Vauvakuumetta ei tippakaan! Vuorovaikutus on ihan erilaista. Se palaute tulee, kun lapsi spontaanisti halaa sinua ja sanoo ”Rakastan sinua, sä oot niin ihana”. Se tulee siinä kun lapsi uskaltaa kiukkuilla pettymystään sinulle, vaikka isovanhempien aikana nieli kyyneleensä ja esitti iloista. Kun lapsi uskaltaa kertoa niitä kipeitä, noloja ja vaikeitakin asioita, eikä pelkää että häntä rangaistaan, tai sitä että naurat hänelle. Lapsen luottamuksen ansaitseminen on pitkän työn takana, ja helposti menetetty. Kun lapsi leppyy kerrottuasi kuinka paljon häntä rakastat, kun hän rauhoittuu lempeistä sanoistasi. Kun hän tulee oma-aloitteisesti pyytämään sinulta anteeksi ja näet, että tarkoittaa sitä. Kun lapsi on iloinen, elämään luottavainen ja lempeä. Kun hän osaa ajatella toisia. Parasta palautetta on tietysti kun ryhmätilanteessa juuri sinun lapsesi on puolustanut kaveria tai käyttäytynyt muuten vain erityisen hienosti (aina joskus tietysti se menee juuri päinvastoin.. :D).
Palaute sisarussuhteiden tukemisesta tulee, kun lapset leikkivät keskenään tuntikausia lentäen mielikuvitusmaailmasta toiseen. Eivätkä edes halua aikuisia pilaamaan leikkejään, vaikka huomiota ja aikaa tarjotaan ja lapset tietävät että vanhempi on aina olemassa heitä varten. Tai kun he osaavat ratkaista erimielisyytensä, riidellä rakentavasti.
Ja ylipäätään se, että lapsi osaa leikkiä ja omaa mielikuvituksen on jo hyvää palautetta. Päivähoitoalalla työskentelevät ystäväni sanovat, että yhä useamman lapsen mielikuvitus on tänä päivänä olematon ja päiväkodeissa joudutaan oikeasti opettelemaan sitä leikkimistä.
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuen uskaltaisin siis sanoa, että lapsen kanssa oleminen muuttuu nautinnollisemmaksi ja palkitsevammaksi kun hän kasvaa. Ensimmäinen ja toinenkin vuosi on vaan kovaa puurtamista vailla porkkanoita. Keppiä kyllä piisaa, myös ulkoisilta tahoilta >_<. Tsemppiä! Vaikutat ihanalta äidiltä 🙂
Meil mies ainakin tasan tietää millaista on lasten kanssa olla; tosin niitä on kolme.
Ennen sillä oli haave jäädä kotiin, nyt on joulukuun alusta saakka ollut lomautettu.
Eli mies hoitaa päiväkotilaisen ja eskarin haut+viennit, ja oon jakanut kotityöt tasan kerran yhdessä ollaan nyt kotona. Joutuu käymään kaupassa ja tehdä ruokaakin, ja mulla on pari harrastusta+enempi nyt menoja eli saa olla lasten kanssa.
Kerran on nyt myöntänyt että riittää jo, koska lapset vaan tappelee illat (=ei usko että ne tappelee osittain siksi että itse mielellään pelaisi illat ja väsyneet+tylsistyneet lapset=tappelu).
En usko, en tosin ole kysynyt nyt, että enää haluaisikaan jäädä.
Itse olen ollut kuusi vuotta nyt kotona.
terhip: Kiitos tsempistä!
Minusta isompien lasten kanssa touhuaminen on todella mukavaa, mutta se tuppaa unohtumaan kun vaihtaa vaippoja, imettää ja kuuntelee mahakipu- tai väsymyskitinää päivästä toiseen. Pitää vain odotella, että pikkumiehestä kasvaa vuorovaikutuskykyisempi.
Olen kuullut paljon juurikin tuosta lasten mielikuvituksen ja mielikuvitusleikkien vähenemisestä kasvatusalalla työskenteleviltä tutuilta ja sukulaisilta. Ne leikit mitä on, on kopioitu elokuvista, tv-sarjoista tai peleistä.
Ei siinä mitään, jos hahmot tulisivat sieltä, mutta elokuvan juonta vain toistetaan eikä päästä siitä ”ulos”.
Ehkä osalla lapsista ns. terveen tylsyyden puuttuminen johtaa siihen, ettei itse jouduta keksimään leikkejä eikä luovuus kehity samalla tavoin. Mielenkiinnolla seuraamme, millaisia aikuisia heistä kasvaa.
Kippuralla: Kuusi vuotta kotona, huh! Kunnioitettava saavutus. Tosin varmasti useammassta monilapsisessa perheessä kotivuosia kertyy. Minusta on hyvä, jos puolisot ymmärtävät toisen työpanoksen merkityksen ja ajoittaisen raskauden ja osaavat sen kautta toivottavasti myös arvostaa sitä.
”Kyllä se nukkuisi yöllä/päivällä/vaunuissa/pää alaspäin ullakolla, jos osaisit nukuttaa sitä oikein.” Ihan paras 🙂
Jossain määrin mieleenkiintoista ja toisaalta vähän järkyttävää seurata Lilyssä lapsiin liittyviä blogeja, sillä itse olen aiemmin elänyt toiseen suuntaan olevassa överi-illuusiossa ettei äideille nyt herran jestas saa sanoa yhtään mitään. Ei siis edes muodossa ”Oletko kuullut sellaisesta vaihtoehdosta?” tai ”Oletko muuten ajatellut kokeilla tätä?” Kaikki mitä äidille sanoisi, olisi arvostelua ja äidit ovat kaiken arvostelun ulottumattomissa. En nyt kyllä osaa sanoa miten ja missä illuusioni on aikanaan syntynyt, mutta hyvin se on rikottu.
Täältä Lilystä olen esimerkiksi oppinut käsitteen paska mutsi -olo. On varmastikin jo selvää tässä vaiheessa, ettei minulla ole lapsia 😀 Olisi varmaan tuokin käsite jo hallussa ollut aiemmin, jos olisi. Blogeissa nyt ylipäätään tietysti saa jos jonkinlaisia kommentteja, mutta kun näköjään myös blogien ulkopuolellakin. Ehkä meillä on sitten kotona äiti opettanut, ettei äitejä arvostella, koska ne saa sitä ”palautetta” muutenkin noin pyytämättä.
kertyyhän sitä, meidän lapset on syntyneet 06, 07 ja 11. olen vuoden ollut tuossa välissä kotoa poissa 🙂
sillä idealla että lapset tehdään mieluusti putkeen, jotta kerralla sairastetaan sitten kaikki korvakierteet, valvotaan yöt ja pyöritetään se raskaampi (meistä) vauva-arki läpi.
sen jälkeen meillä on aikaa vaikka mihin (sain esikoisen 19vnä) ja kun oon 40 mulla on 2 aikuista ja yksi melkein aikuinen 😀
ja minä olen se aikuinen joka ei kyllä leiki ihan heti kun huomaa että lapset osaa keksiä itse, lapset leikkikööt keskenään. ehdottelen kyllä leikkejä, kaivan askartelukamat jne.
Anna Blue Eyes:
Go teidän äiti!
Kyllä sitä arvostelua valitettavasti saa varmasti jokainen äiti ja tulevakin äiti ihan yllätyksenä ja pyytämättä.
Kevyen arvostelu.harkintakyvyn opettaminen jälkikasvulleen on ele ihmistensuojelun edistämiseksi.
Täytyy pitää mielessä ja opettaa pikapuoliin omallekin lapselle… 🙂
Kippuralla: Minusta on täysin ymmärrettävää, että sen kaoottisimman pikkulapsiajan haluaa ns. ketjuttaa ja ”hoitaa pois alta”. Jos esikoisemme olisi saapunut keskuuteemme valmistumiseni jälkeen, olisin ainakin harkinnut samaa, mutta nyt toisen lapsen miettiminenkin venyy ainakin muutaman (koulu)vuoden päähän. Plussana pitkä aika toipua synnytyksen jättämistä kammoista…