Uusi vuosi tuli niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, mitä luvata itselleen ja sille tuntemattomalle taholle,
joka seuraa synkeänä kaikkia toteutumattomia uudenvuodenlupauksia ja pitää kirjaa epäonnistumisista.

Blogosfäärissä roikkuessani ja useita uudenvuodenlupauksia käsitteleviä postauksia luettuani, totesin, että nyt olisi varmaan hyvä aika summata viime vuodelta opitut ja tiedostetut asiat, kehittämiskohteet ja toiveet lupauksiksi, joiden avulla alkanut vuosi sujuisi ehkä hieman viisaammin eläen.

Sain kuluneen vuoden loppupuolella aloitettua verrattain onnistuneesti säännöllisen liikunnan ja olen saanut käytyä crossaamassa joka viikko yhdestä kolmeen kertaan. Toivon, ettei tänä vuonna tulisi yhtään ainutta viikkoa, jona en kävisi hikiliikkumassa edes kerran. Olkoon se lupaus itselleni jaksamisen, kiinteyden, vahvemman kehon ja hyvän olon nimissä. Jos raskauden aikana kertyneitä kiloja putoaisi siinä sivussa jokunen ja pääsisin lähemmäksi itselleni mielekkäitä mittoja, ei sekään haittaisi. Oikeastaan päätös jatkaa katkennutta liikuntaputkea sai siis alkunsa jo aiemmin, mutta tarkoitus on kannustaa itseäni jatkamaan.

Koetan myös keskittyä potemaan vähemmän huonoa omatuntoa kaikesta mahdollisesta ja keskittyä ennemmin kaikkeen mitä olen tehnyt hyvin ja missä olen onnistunut. Minulle on hyvin ominaista piiskata itseäni koko ajan parempaan suoritukseen: Aina voisi vielä hieman viilata.

Nyt kun koulutöitä ei voi oikolukea tuhannennen kerran, huomaan purkavani tekstinhuollollista himoani blogiin. Tosin huollettu teksti tekee varmasti hyvää blogin luettavuudelle. Ja pikkutarkkuuslista jatkuu. Kotini voisi olla siistimpi ja hallitummin sisustettu, pukeutumistyylini omaperäisempi, hiukseni kivemmin ja voisi jaksaa meikata näyttävämmin.

Entäpä ihmissuhteet sitten?
Koen usein olevani huono vaimo, äiti ja ystävä. Eläimienkin takia tunnen huonoa omatuntoa. Joskus kun vauva itkee ja tätä pitäisi lohdutella, jää kissalta juuri sillä hetkellä tämän kaipaama silitys saamatta. Se sattuu sieluun. (Ja silloin kiitän onneani, ettei minulla ole toista lasta.) Kun joudun huomauttelemaan miehelle kotitöistä tai huomaan purkavani väsymystäni tai turhautumistani tähän, koen olevani kelvoton vaimo. Jos en saa aikaiseksi pidettyä ystäviin niin paljon yhteyttä kuin haluaisin tai saa aikaiseksi lähdettyä vauvan kanssa pois kotoa, syytän itseäni ystävieni laiminlyömisestä.

Huono äiti-olo minulla on jatkuvasti. (Mutta siitä riittää juttua ihan oman postauksensa verran.)

Koko ajan tuntuu siltä, että teinpä mitä hyvänsä, se ei ole tarpeeksi.
Ja silti monet sanovat, että hei, hoidat nämä jutut ihan hyvin. Ajattelin kokeilla uskoa siihen.
Tuskin minusta tulee koskaan kovin rentoa ja letkeää. En usko voivani ikinä asua sekasotkun keskellä tai unohdella tapaamisia huoletta. Mutta jos tänä vuonna muistaisi edes joskus sanoa itselleen, että eiköhän se riitä.

Äitiyden ja kaiken muun, mitä koen tärkeäksi, tasapainottamisessa olen onnistunut mielestäni kohtuullisen hyvin, mutta haluan keskittyä siihen, että ajattelisin mahdollisimman vähistä asioista: ”Ei voi, koska vauva.” Ja tähän liittyen aion laittaa kevyesti tai tosissaan sanotut lupaukset koetukselle. M:n molemman puolen isovanhemmat ovat hoitaneet tätä tarvittaessa oikein kivasti, mutta monet ystävät ja kummit ovat lupautuneet lastenhoitoavuksi, ”kunhan vauva vähän kasvaa”.

Mitä lähemmäksi M tulee vuoden ikää, sitä enemmän aion hyödyntää tukiverkostoamme. Vaikkapa käydäkseni liikkumassa, siivotakseni asunnon oikein perusteellisesti ilman kainalossa kuikuilevaa vauvaa tai lähteäkseni miehen kanssa käväisemään jossain. Kun itseään ei ole pakko viedä äärirajoille väsymyksen tai tekemättömien asioiden kasaantumisen suhteen,
lienee turha tehdä niin?

Eli tiivistettynä: 
Pidä itsestäsi huolta liikkumalla, älä vaadi mahdottomia ja osaa pyytää apua.

Eiköhän tämä analysointi riitä. 
Näillä eväillä mennään ja jos jää nälkä, lähetellään valomerkkejä jääkaapin suunnalta.