Tein kouluhommia kun tietokoneeni iMessageen kilahti viesti. Mieheni oli lähettänyt minulle yllä olevan kuvan ja toteamuksen siitä, ettei hän varsinaisesti koe kuuluvansa puhtaasti kumpaankaan luokkaan, mutta minulle ohjeissa saattaisi olla ajattelemisen aihetta. Myöhemmin aiheesta viestitellessäni mies muistutti puolivakavissaan, että minua saatetaan introverttien piireissä pitää kuvasarjan ”verenhimoisena” saalistajana.
Yhteiselämässämme erilaisuutemme tällä(kin) saralla näkyy monin tavoin. Otetaanpa esimerkiksi jonkun yhteisen tuttavamme juhlat. Jos juhlat osuvat aikataulullisesti vapaaseen ajankohtaan, jonka välittömässä läheisyydessä ei ole tolkuttomasti opiskelutöiden palautuksia tai tenttejä, olen ihan innoissani. Pohdin lahjaa tai viemisiä, vaatteita ja sitä, onko tilaisuus sellainen, minne lapsi voi lähteä mukaan vai kyselisimmekö hänelle hoitopaikkaa hetkeksi.
Useimpien juhlien kohdalla mies alkaa heti kutsusta kuultuaan hioa neuvottelutaktiikkaansa ja joskus hän pääsee pälkähästä helposti, joskus vaihtokaupalla ja toisinaan ilmoitan juhlien olevan sen verran tärkeät ystävyys- tai sukulaissuhteiden ylläpitämisen kannalta, että hänkin saa luvan lähteä mukaan. Kutsuun suhtautumiseen vaikuttaa toki myös sen hetkisen elämäntilanteen kiireisyys ja se, kuinka läheinen kutsun esittäjä on miehelle. Pääpiirteissään minä olen innoissani lähdössä lähes kaikkiin kissanristiäisiin ja mies vain läheisimpien ystäviensä järjestämiin tapahtumiin.
Suurin osa elämästä on kuitenkin arkea eikä juhlaa. Arjessa minua harvoin haittaa ympärilläni vellova elämä tai keskeytykset, kunhan saan säännöllisesti vapautuksen lapsen aktiivisesta vahtimisesta, keskittyäkseni vaikkapa kirjoittamiseen tai lueskelemiseen. Voin silti rupatella ja ottaa kantaa asioihin siinä välissä.
Mies puolestaan kaipaisi ihan eri tavalla rauhaa, hiljaisuutta ja keskeytyksetöntä puuhastelua. Olenkin joutunut kiinnittämään omaan olemiseeni ja tekemiseeni paljon huomiota, etten ajaisi toista hulluuden partaalle. Enkä kyllä koe oppineeni edelleenkään täysin sitä, etten paukkaisi keskeyttämään miehen puuhia jonkin hauskan jutun kertomisella tai mukamas akuuteilla kysymyksilläni.
Jos olemme olleet mökkeilemässä, matkalla tai partioreissulla, minusta on kiva palata kotiin ja odotan että pääsisimme touhuamaan oman perheen kanssa ja miehen kanssa kahdestaan silloin kun lapsi nukkuu. Mies taas haluaisi vetäytyä hetkeksi pois kaikesta sosiaalisesta kontaktista, jos se vain olisi mahdollista. En voi muuta kuin uskoa siihen että introvertin energiavarat todellakin tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan” muiden kanssa vuorovaikutuksessa oltuaan. Olkoonkin että omista lähtökohdistani ajatus tuntuu täysin pähkähullulta.
Minä saan energiaa ihmisten kanssa toimisesta. Jos olen lukuisien ihmisten kanssa pidemmän aikaa esimerkiksi partioleirillä tai matkalla vaivun kotiin palattuani muutamaksi päiväksi jopa alakuloiseen olotilaan laajan sosiaalisen kanssakäymisen kadottua ulottumattomiini. Saatankin olla hyvin lähellä ekstroverteinta ääripäätä.
Ihmiset kiinnostavat minua ja tulen useimmiten hyvälle tuulelle ihan tuntemattomienkin kanssa rupattelusta. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin eikä mielenkiintoni rajoitu vain samaa sukupuolta edustaviin, saman ikäisiin tai samoilla ilmeisillä kiinnostuksenkohteilla varustettuihin ihmisiin. Mies sen sijaan rajaa ja punnitsee, keiden kanssa hän aikoo olla tekemisissä ja onko uusien tuttavuuksien solmiminen niin mielekästä, että siihen kannattaa uhrata energiaansa.
Useimmat luonnehtivat miestäni sosiaalisesti kyvykkääksi, tyypiksi joka osaa tuoda oman kantansa esille, selviää uusista tilanteista ja on jopa puhelias. Se, ettei halua olla suuna päänä jatkuvassa sosiaalisessa kontaktissa ei tee kenestäkään epäsosiaalista. Olennaisempaa lienee se, kuinka paljon vuorovaikutus itsetarkoituksen omaisena toimintana tuo energiaa ja iloa.
Ja sitten on vielä se kirottu keskustelukulttuuri. Olen hurjan rönsyilevä jutuissani ja usein aloitan pyynnön autokyydistä höpöttelemällä huonosta säästä, vasta ohi menneestä flunssasta ja siitä, miten kauppareissun voisi kätevästi yhdistää samaan ajoon. Miehestä huomaa helposti, milloin häneltä loppuvat ”paukut”. Tuolloin rönsyilyni on ilmeisen ärsyttävää ja hän saattaakin pyytää minua kertomaan vain viestini ydinasian. Myös turhanaikaiset jutut tai seuran vuoksi lähistöllä palloileminen aiheuttavat ajoittain ärtymystä puolisossani.
Koetin etsiä tuon kuvan alkuperäislähdettä ja kirjoittaessani Googleen sanan ”introvert”, yleisimpien hakujen joukossa oli kysymys ”Can an extrovert date an introvert?”. Erinomaisen kysymykset olette esittäneet, te tuntemattomat hakukoneen käyttäjät. Eikä minulla ole tarjota yksiselitteistä vastausta. Olemme kuitenkin päätyneet naimisiin ja teettämieni (miehen mielestä liian) laajamittaisten kyselytutkimuksieni perusteella olemme molemmat myös verrattain onnellisia.
Luulen että näinkin perustavanlaatuisesta persoonallisuuksien erosta selviämisessä tarvitaan paljon rakkautta, lempeyttä toisen omituisuuksia kohtaan sekä halua setviä asiat sekä kunnioittaa toisen toiveita ja tarpeita puolin ja toisin. Ei siihen tietenkään aina pysty, mutta omaa toimintaansa pitäisi nostaa tarkasteltavaksi edes silloin, kun aletaan liikkua jomman kumman osapuolen mukavuusalueiden reunoilla.
Löytyykö ruudun takaa muita pariskuntia, joissa olisi vastaavan tyyppistä, potentiaalista hankausta ekstrovertti-introvertti-akselilla? Miten olette sumplineet eroavaisuuksien viidakossa vai onko homma päättynyt karille?
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Hyvä postaus 🙂 kyllä meillä on ihan samanlaista. Paitsi että musta tuntuu, että olin ennen introvertti ja nykyään ekstrovertti… Njääh, riippunee elämäntilanteesta.
Oikeastaan taidan olla joku maanis-depressiivinen (juu ei ole korrekti tapa kuvata luonnetta, kun toisille se on vakava elämää määrittävä mielialahäiriö). Siis todella… Välillä aivan liekeissä ja pälätän ihan mitä vaan ihan kenelle vaan. Sitten kun oon ikävissäni, se ei todellakaan jää keneltäkään huomaamatta. Mökötän. En keksi mitään sanottavaa.
Yllättävän hyvin mies kestää mua.
Introverttiyttä ja ekstroverttiyttähän pidetään pitkälti synnynnäisinä temperamenttipiirteinä, mutta kuten muidenkin temperamentin piirteiden kohdalla, ikä, kokemus, opitut asiat ja elämäntilanne voivat suunnata yksilön käyttäytymistä ja kokemuksia.
Kaikki ei vaan ole tasaisia tyyppejä ja kaipa puolisot oppivat tuntemaan toisen puoliskonsa ailahtelevan luonteen. Ainakin toivon niin. 😉
Tässä tapauksessa mä niin samaistun sun mieheesi! ;D Ollaan miehen kanssa samanlaisia, mä en ole edes viettänyt syntymäpäiviäni kuuteen vuoteen ja mieskään ei viettäisi, mutta sukulaiset kutsuu itse itsensä kahville. 😀
Teillä ei ainakaan tarvitse kinastella siitä, juhlitaanko vai ei. Tosin meillä mies toteaa usein juhlien jälkeen, että olihan noita kavereita kiva nähdä, vaikka väsyttääkin.
Kaipa mieki oon introvertti. Mut toisaalta kaipaan seuraa, ja omia hetkiä. Mut kuitenki jos minä olen aina se joka ottaa yhteyttä jne, niin alan aika pian uskomaan, että se toinen ei pidä minusta, joten täten ei kannata uhrata omaa aikaa…. Ristiriitasta. Olen siis täysin tietoinen, että miks mulla on niin vähän kavereita.. Mut parempi panostaa laatuun ku määrään ;D. Sinällään toisaalta mukavaa, että joku on määritelly näitä :).
Ja homma pääty karille ;). Minähän en oikeestaan tuntemattomille puhu ja exä olis puhunu ruumiillekki, jos olis ollu pienikään tsäänssi, että se vastaa.
Mun ajoittainen surkea yhteydenpito ei ainakaan johdu siitä, etten pitäisi seurastasi! Vaan ajoittain aika hektisestä opiskelu+lapsi+kotityöt+partio+urheilu+blogi-kombosta.
Ja pitänee ottaa tuo laatukommentti kohteliaisuutena. 😉
Ei ehkä saisi nauraa, mutta hajosin tuolle viimeiselle lauseelle ihan totaalisesti.
En mie tota mitenkään henkilökohtasesti :). Satun vaan olemaan tämmönen ihminen, kuka ei jostain syystä perimmiltään usko, että mun kanssa haluttais viettää aikaa. Olen jo opetellu sun kanssa, että me ollaan hyviä ystäviä välillä vähäisestä kommunikaatiosta huolimatta. Pitäis vaan ylipäätänsä päästä yli tästä ainaisesta epävarmuudesta – vois helpottaa elämää monella tavalla. Se on vaan välillä itelläki ku ottaa yhteyttä, että muilla on ns. omaki elämä ja ei tahtois sitä häiritä.
Ihan totta toi vika kommentti on. Sanoin sen hällekki useampaan otteeseen. Mut on kuulema kohteliasta jutella vierustovereiden kanssa lentokoneessa (verrattuna tyttöystävän kanssa jutteluun…?). Keksin ton siis lennolla :D. Ja kyseisen henkilön tavanneena ootko eriä mieltä? Kohteliaisuus muita kohtaan on kaiken a ja o!
Sulla ei ole mitään syytä olla epävarma. <3
Ja en voi kyllä olla eri mieltä tuosta kohteliaisuusasiasta! Se on tietty priorisointiasia, meneekö omat läheiset vain tuntemattomat etusijalle…
Pariskuntana asiasta ei kokemusta, mutta tunnistin itseni niin tuosta introvertiksi.
Oon niin monesti huomannut, että esim. kun on ollut tosi kivaa ystäväni kanssa, mutta silti kun pääsee vaikka bussiin, tai saa hetken olla yksin, pääsee helpoituksen huokaus. Ei siksi, että oisi ollut jotenkin tylsää tms. sen ystävän kanssa, vain ainoastaan johtuen tuosta introverteydestä. Tulen siis luultavasti meidän Pohjois-Suomen reissullakin ottavani kaiken irti niistä hetkistä, kun saan olla hetken yksin. Joka luultavasti tarkoittaa kun käyn vessassa ja suihkussa, muuten mennään kaikkialla kahdestaan.
Reissut ovat kyllä usein normaaliarkea haastavampia oman rauhallisen hetken löyämisen suhteen; Olen oppinut pikkuhiljaa siihen, etten reissuilla raahaa miestä väkipakolla mukana ihan kaikkialle, koska tämän täytyy saada hengähtää heti itsekseen aina välillä. En voi sanoa ymmärtäväni asiaa kunnolla, mutta osaan ottaa sen koko ajan paremmin huomioon. 🙂
Kyllä se tässäkin taitaa olla, että vastakohdat vetävät puoleensa – tietyssä määrin.
Mutta once again, olisin melkein voinut kirjoittaa tämän itsekin..
Mä luulen että mua ei ole vastakohta vetänyt puoleensa – tässä kohdin, vaan miehen sosiaalinen ensivaikutelma huijasi. Heh. 😀
Samaa tematiikkaa siis pyöritellään teilläkin?
Erittäin vahvasti. Mies olisi tyytyväinen jos sen ei koskaan tarvisi puhua yhdenkään vieraan ihmisen kanssa ja se oli varmaan 22 ennenkuin pakotin sen soittelemaan asiakaspalveluihin ja muihin virastoihin ihan itse.
No okei, L osaa sentään tarvittaessa tarttua puhelimeen. Mutta parturiaikaa se ei silti varaa niin kauan kun näkee eteensä. Katsotaan, onko sillä blogijuhlissa vielä tuo leijonanharja. 😉
Meillä eletään kahden, vähän eri tavoilla / tasoisesti introvertin parisuhteessa. Joskus olen selittänyt hyvin ekstroverteille kavereille tätä jakoa niin, että musta jatkuva seura ja keskeytykset tuntuu siltä, kuin olisi 24/7 ainoana aikuisena 3-vuotiaiden keskellä: kaikkeen on pakko vastata ja koko ajan oltava ns. ”hollilla” niin, ettei voi oikeasti keskittyä siihen mitä yrittää tehdä kun milloin tahansa sieltä voi tulla jotain mikä vaatii väkisin mun huomion. En pysty elämään sellaisessa vuorokautta putkeen, jossain pitää olla aikaa keskittyä tasan omiin ajatuksiin ja tekemisiin ilman, että joku muu vaatii tulla huomioiduksi koko ajan.
Kun muutin mieheni kanssa yhteen, niin meni kolme vuotta ennen kuin lakkasi tuntumasta siltä, että multa lähtee järki kun samassa asunnossa on koko ajan joku. Nyt olen asettunut jo sille tasolle, että kunhan sitä ei tarvi mitenkään viihdyttää, niin voin unohtaa että mies on paikalla.
Aika hyvä havainnollistus tuo 3-vuotiaiden keskellä oleminen! Avaa tilannetta sellaiselle, joka ei koe samoin luonnostaan. Ja hyvä että edes ajan kanssa yhteiselo on helpottunut!
Älä nyt ylpisty, koska silloin taannut piirun verran tyhmemmäksi, mutta kirjoituksesi on loistava ja sinussa on etenkin ikäiseksesi ekstrovertiksi paljon elämänviisautta. Törmään tämän tästä kaksi kertaa iäkkäämpiin ihmisiin, jotka eivät ”ymmärrä” lähellekään yhtä paljon persoonallisuuseroja kuin sinä. Parisuhde rakentuu aivan eri asioista, joten tämä persoonallisuusero ei tule olemaan sen sujumisen esteenä. Pitää vain antaa tilaa toisilleen ja nähdä erilaisuus rikkautena ja perheen voimavarana.
Kiitoksia!
Hyvin erilainen puoliso kyllä väkisinkin opettaa, siis jos kumpikin osapuoli haluaa löytää molemmille hyvän tavan elää eikä koeta muuttaa toista omanlaisekseen / haluamakseen – mikä ei kuitenkaan tiettyjen persoonallisuuserojen osalta onnistu.
Jännityksellä seuraamme, millainen lapsestamme kasvaa, tässä ja muissa asioissa. Ja toisaalta on lapsen kasvatuksenkin kannalta voimavara, että hän näkee kahden tyyppisiä aikuisen malleja, ekstro-introverttiakselilla ihan kotonakin.