Tuntuu siltä kuin joku repisi kehostani paloja irti, nyhtäisi sisuskalujani pala palalta ulos kovin, nykivin ottein kuin köydenvedossa. Kipu jatkuu ja jatkuu, mutta siihen ei turru. Se ei lakkaa hetkeksikään. Koetan levähtää, laskeutua makuulle, mutta silloin tuo kiskoja hurjistuu ja tunnen hajoavani palasiksi. Huojun päämäärättömästi pystyssä, heijaan kipua pois.
Joku tarttuu minuun ja painaa alas, vastustelen, sanon etten pysty, etten voi, ettei saa. Väsynyt kehoni työnnetään väkipakolla makuulle, silmissä risteilee punaisia ja oransseja valopalloja, koetan riuhtaista itseni pystyyn, mutta kipu ehtii kimppuuni ensin ja mustana sumuna se kietoo sammuvan tajuntani hetkeksi sisäänsä. Herään kylmässä hiessä ja paniikissa, mutta en sairaalassa vaan omassa sängyssäni.
Ja minä päätän taas, sen sadannen kerran, että takaisin en mene.
Hui, mitä kamalaa? Näetkö painajaisia synnytyksestä vai mistä tässä on kyse? :O
Siitä hyvinkin. Tuntuu tavallaan typerältä, että se nousee edelleen pintaan. Paljon pahempiakin kokeneet ihmiset nukkuvat yönsä ilman painajaisia. Valveilla en asiaa vatvo, mutta mieli tekee tepposiaan unien aikana aina silloin tällöin.
Tiedän tän uniahdistuksen. :/ Itse olen nähnyt pienestä asti kahta eri painajaista ja ne vaan toistuu ja toistuu… Toisessa ruumiita ja toisessa olen sodassa. Onko sullakin niin, että vaikka ravistelisit itsesi kunnolla hereille tai vaikka lähtisit hakemaan lasillisen vettä tuo uni jatkuu, kun menet takaisin petiin. Itselle käy painajaisten kanssa aina niin. Hitsin ärsyttävää.
Minulla painajainen harvoin jatkuu sellaisenaan, jos saan itseni välissä kunnolla hereille, mutta yön loput unet ovat yleensä pelottavia ja kaoottisia.
Voi kamala! Kuulostaa todella todella ahdistavalta… Onko tämä siis ihan toistuva painajainen? Halaus!
Yleensä silloin kun olen stressaantunut ja ylikierroksilla pääni ottaa öiseen uniohjelmistoon muutamat ns. vakiopainajaiset, joihin tämäkin lukeutuu.
Josko torstain tentin jälkeen saisin taas nukkua rauhassa? 🙂
Tsemppiä tenttiin, toivottavasti sen jälkeen helpottaa ja mieli ja unet vaihtuu jouluvapaalle. <3
Surettaa aina, kun synnytyksesta on muodostumut noin raaka kokemus. Parhaimmillan synnytyshän on voimaannuttava asia, varsinkin kun akuutti kipu väistyy. Sitten on niitä tapauksia, joissa mikään vain ei toimi ja kemiat eivät kohtaa, äidit kyllä ansaitsisivat parempaa.
Synnytyspelko on aika piinaavaa ja nyt neljännessä raskaudessani kävin sype-polilla itsekin keräämässä rohkeutta. Minulla on nyt takana neljä luomusynnytystä, kolme viimeistä todella nopeita mutta viimeisen kohdalla tosiaan tarvitsin enemmän tukea. Kirjoittelin pelosta ja sype-käynnistä sek synnytyksestä blogissani, ajattelin että josko joku toinen kaipaa tukea tai kokemuksia aiheesta joskus.:)
http://mamainprogess.blogspot.fi/
Oma tuntumani on se että hyvällä hoidolla ja kohtaamisella vaikeakin synnytys voidaan usein kääntää ns. parhain päin. Ja toisaalta laiminlyönneillä tai potilaan tuntemusten sivuuttamisella voidaan aiheuttaa traumoja ja jopa synntyspelkoa.
Hyvä vinkki, kiitos!