Kultahipun Evelina haastoi minut taannoin osallistumaan arjen ylellisiä pieniä asioita esiin nostavaan blogihaasteeseen, mutta asia hieman jäi ja jäi …ja sitten marraskuu ja virallinen osallistumisaika päättyivät ennen kuin ehdin löytää inspiraation ja räpsiä mielestäni teemaan sopivia kuvia.

Haaste tai ei, välillä sitä pysähtyy miettimään, että näitä asioita elämässäni rakastan ja olen etuoikeutettu, kun saan nauttia niistä (lähes) päivittäin.

Itseni toteuttaminen blogin kirjoittamisen, valokuvien ottamisen, askartelun, sisustamisen, paketoinnin, puhelukukkasten piirtelyn tai spontaanien ruokapurkkiasetelmien muodossa on minulle tärkeää.

Juuri hetki sitten mietin, että kenties välttämättömämpää kuin osaan edes ajatella. Mitä olisin ja millainen minusta tulisi, jos luovuuden ja estetiikan toteuttaminen vietäisiin elämästäni täysin pois? Viime viikkojen stressisumassa luovalla, vaikkakin hyvin pikaisella puuhastelulla on ollut keskeinen rooli hermoromahduksen estämisessä.

Lähellä asuvat ystävät ja ennen kaikkea meidän molempien lapsuuden perheiden jäsenet, jotka saattavat piipahtaa jonain iltana tuosta vain kylään, osallistua lapsen päiväkodin joulujuhlaan sankoin joukoin tai järjestää spontaanit glögikutsut, ovat erityisen arvokasta sosiaalista pääomaa sekä meille että lapsellemme. Pienet hengähdystauot ja jaetut hetket ovat kallisarvoisia juhlan lisäksi myös arjessa.

Uintikaverit, bleidausseura, markkinoilta tuotu jättipipari tai väsymätön hippaleikittäjä ovat muutamia asioita, jotka lapseltamme jäisivät ainakin toisinaan kokematta ilman viikoittaista lähisukulaisten tapaamista.

Eläinten ilahduttavaa ja terapeuttista vaikutusta ei myöskään sovi vähätellä. Pehmeä, kehräävä kissa on monena päivänä ollut avustamassa minua ylikierroksille päässeen lapsen nukuttamisessa päiväunille ja toinen kissamme on toiminut kummitäti H:n terapiakissana tämän vieraillessa veli matematiikan tiimoilta luonamme. Hertta on leikkinyt Kuutin kanssa väsymättä riehumisleikkejä ja lämmittänyt sängyn pohjalla koulutöitä epätoivon partaalla väsertävän emäntänsä jalkoja ja selkää.

Eikä ruokaa sovi vähätellä. Miehen omin käsin pyörittelemät kotihampurilaiset, joiden välistä kurkistelivat paistetut halloumit, majoneesi ja kasvikset hölläsivät kiristynyttä pipoani, olkoonkin etteivät ne ehkä saaneet viikon kevyimmän aterian palkintoa. Kaiken kaikkiaan taidolla ja rakkaudella valmistettu ruoka saa minulta toisinaan hieman liian vähän arvostusta.

Se että jaksan taas pysähtyä nauttimaan pienistä, suurista asioista ja hengittämään hetkeksi, puhuu omaa kieltään siitä, että tiedän joululoman odottavan kolmen päivän päässä. Olen henkisesti ja fyysisesti jo toinen jalka lomalla ja voin kertoa, että tämä loma on odotetuin pitkään aikaan.

Takakontissa odottaa melkoinen läjä purkamatonta irtaimistoa viikonlopun pikkujoulureissun jäljiltä, päälläni on savunhajuinen takki ja kameralla muutamia kuvia partio-vauhdikkaan poikalauman touhuista. Jottei viikonloppu pääsisi viime metreillä leppoistumaan liiaksi, on ohjelmassa vielä uintia lapsen kanssa ja aikataulujen salliessa crossausta.

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ