Kyllähän se talvi sieltä tuli, vaikka toiveikkaimmat jo ehtivät uumoilla sen jäävän kokonaan välistä tänä vuonna. Tunteideni perusteella aloin kieltämättä, mustan ja leudon syksyn aina vain jatkuessa, kaivata kevään valoa ja luonnon heräämistä, mutta järjen ääneni kannustamana shoppasin muutamat villasukkahousut alennusmyynneistä korvaamaan edellistalvena puhki kuluttamiani yksilöitä.

Nyt kelpaakin patsastella paksummissa sukkahousuissa ja villakangastakissa asemalaiturilla odottamassa junaa, joka joko tulee tai jättää tulematta, jos ovet, vaihteet tai henkilökunta ovat jäätyneet jonnekin tai jossain matkan varrella. (Villakangastakin hakeminen oli jo sinällään luovutusvoitto, sillä olin näihin viime päivien pakkasiin asti selvinnyt jakuilla ja syksytakeilla ihan helposti.)

Junan ikkunasta tai kotoa katsottuna sää näyttää ihanalta. Aurinko paistaa, metsänpohjaa ja teiden varsia peittävä ohut lumikerros kimmeltää, puiden oksat ovat kuuran peitossa – pelloilla jokainen pieninkin korsi kimaltelee. Mutta kun siellä on niin kylmä! Kaduilla ja pururadoilla onkin aika autoita, vaikka olisi kuinka kaunista.

Myöskin päiväkodin pienten lasten piha on ollut viime päivinä iltapäivisin tyhjillään eikä koiramme haluaisi mennä ulos vaan nuuskuttelee epäluuloisena ilmaa ovensuussa, painelee pusikkoon jalkojaan nostellen, käy asioillaan ja sinkoaa sitten takaisin ulko-ovea kohti. Kotona koiran löytää tyynykasan sisältä tai ihmisten kaverina peiton alta.

Itse laahustan sisällä jättineulemekossa ja villasukissa. Miesparka tekee töitä fleecessä ja luottaa collegehousu-villasukkatyyliin; Työhuoneena toimivan olohuoneemme patteri kun ei toimi lainkaan. Asiasta pitäisi ehkä ilmoittaa huoltoyhtiöön, muttei kumpikaan saa aikaiseksi…

Luulisi että loman jälkeen jaksaisi vääntää koulu- ja partiohommia sun muita projekteja kahta innokkaammin, mutta se olisi ilmeisesti liikaa toivottu. Olen talviunilla, ellen jopa talvihorroksessa. Ajatukset harhailevat, unettaa, vätystyttää, silmiä painaa eikä oikein mitään saa aikaiseksi.

Kerrankin lapsi on äitinsä kanssa samoilla linjoilla jaksamisen suhteen. Tiedätte varmaan, että yleensä vanhemman sairastaessa tai ollessa muuten huonossa vireessä, lapsella riittää energiaa yli oman tarpeen. Eilen kävi ilmi, että myös Kuutti on vähän talvitelakalla; Makoilimme varmaan pari tuntia sängyssä leikkien välillä puolivillaisesti majaa peiton alla, kutitellen, halaillen, höpötellen ja yhden muumijakson pätkissä katsellen.

Tein vielä yhden, ei-niin-maailmaa-mullistavan itsereflektiivisen huomion: Tammikuun paukkupakkaset eivät ehkä ole paras mahdollinen hetki valitsemalleni joululäskien tasoittamisen tielle, sillä lämpömittarin sukeltaessa alle viidentoista asteen, mieleni tekisi elää pizzalla ja irtokarkeilla. Eipä sillä, että olisin koskaan, edes aktiivisemman urheilemiseni aikoina, voinut oikeasti elää sellaisella ruokavaliolla.

Mutta ainahan sitä saisi haluta. Luulisi, että kroppa tietäisi vararavintoa ja rasvakerrosta löytyvän jo sen verran, ettei ihan joka talvi tarvitsisi käynnistää vaivihkaista suostuttelukampanjaa, jonka tavoitteena on uhkeampi peräsin ja pulleammat pohkeet.

Millaisia suunnitelmia olette laatineet pakkaspäivien ratoksi?
Meinaatteko kerrospukeutua kunnes asukokonaisuus muistuttaa sumopukua, juoda lämmintä kaakaota vaiko koettaa mennä ulos happihyppelylle ja pulkkamäkeen? (Jos tekin uskaltaudutte, ehkä minäkin voin luvata yrittää.)

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ