Olipa kerran partiolaisten adventtikalenteri. Tiedättekö sellaisen perinteisen, pahvisen kuvaluukkukalenterin, jonka hinta muodostuu valmistuskustannuksien lisäksi pitkälti järjestön, lippukuntien ja ryhmien toiminnan tukemiseen menevästä osuudesta? Minä tiedän, sillä niitä pahuksen läpysköjä on tullut oman ryhmän kanssa myytyä sekä lapsena että nyt ryhmänvetäjänä kohtuullisen monena vuonna.
Minusta kalenteri on sinällään tosi kiva, että sen luukkujen takaa paljastuu [SPOILER ALERT] usein joulun odotukseen liittyviä kuvia: adventteina oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivänä lippu, Lucian päivänä jotain teemaan sopivaa ja niin edelleen. Olinkin joulun odotusta romantisoivana ja lapsen kanssa keskustellen asioita opettavaksi vanhemmaksi pyrkivänä odottanut kuvakalenterin yhteistä avaamista…Näin meidät istumassa aamuvarhaisella lastenhuoneen lattialla ja itseni selittämässä, mikä on adventti tai itsenäisyyspäivä ja miksi luukun takaa paljastui juuri sellainen kuva. Siirtämässä perinteitä ja kaikkea muuta sentimentalista.
Aloitin tämän joulukasvatuksen kertomalla, että nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai. (Partiolaisten adventtikalenterin luukut alkavat nimensä mukaisesti kulloisenkin vuoden ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joskus esimerkiksi jo 28.11.) Kerroin että olohuoneen adventtikyntteliköstä saa nyt sytyttää yhden kynttilän, koska on ensimmäinen adventti – seuraavan kynttilän saisi sytyttää viikon päästä, toisena adventtisunnuntaina, jolloin kalenterista löytyisi ehkä kaksi kynttilää.
Lapsi jäi illalla huoneeseensa leikkimään junilla ja menin puuhaamaan jotain kotitöitä… Arvaako joku jo mitä tapahtui? Mies meni kurkistamaan hetken päästä, mitä lapsi touhuaa ja kuulin lapsen selittävän tälle jotain itkunsekaisella äänellä. Kurkistin huoneeseen ja mies totesi minulle englanniksi, että koeta olla räjähtämättä ihan täysin (ei tosin sanasta sanaan noin). Ja kyllä kiehahtikin niin että melkein silmissä musteni.
Kuutti oli repinyt kalenterin auki. Luukut ja lähes koko etupaneeli oli tungettu peltiseen rasiaan. Lapsi taisi nähdä ilmeestäni, että nyt tuli tehtyä niin sanottu kaardinaalimunaus, sillä tämä aloitti välittömästi hypernopean selitysrimpsun siitä, miten hän oli yrittänyt löytää ne kaksi kynttilää. Kuutilla oli ehkä ollut ajatuksenpoikanen hommaa ryhtyessään, mutta tämä tiesi selvästi puuhan olleen kuitenkin kiellettyä. Jouduin kävelemään huoneesta ulos ja vetämään syvään henkeä. Ja sitten vielä vähän lisää henkeä.
Jos olisin toiminut ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla olisin karjunut kurkku suorana jotain luokkaa: ”Voi vitunvitunvittu, hemmetin vatipää, eikös tästä puhuttu, että siihen ei kosketa omin päin. On se jukolauta turhan vaikeaa uskoa mitään?” Ja niin edelleen. Todennäköisesti paiskaten peltirasian teatraalisessa kaaressa päin seinää. Nytkin kiukkukyyneleet, joita vuodatan itse asiassa useammin kuin surukyyneleitä, kohosivat silmiin.
Koska 25 vuoden harjoittelu herkästi leimahtavan temperamentin hallinnassa on tehnyt tehtävänsä, kerroin vain erityisen kireällä äänellä, että nyt on tullut rikottua yhdessä sovittuja sääntöjä joulukalenterin käsittelyn osalta, se ei ollut kivasti tehty, nyt ei enää ole kalenteria ja äitiä ainakin harmittaa kovasti. Rangaistukseksi Kuutin hiljattain saama ja kovasti leikeissä seikkaillut paloauto muutti joksikin aikaa jäähylle.
Yleensä sääntörikkomuksista selviää huushollissamme toruilla ja keskustelulla, mutta jos satuttaa toisia tai rikkoo jotain, niistä saattaa seurata myös rangaistus. Sekä tietenkin vielä harjoitteluvaiheessa olevaa anteeksipyytelyä. Ja nyt rikottiin kerralla sekä kalenteri että hieman äitiäkin, joten paloauto sai lähteä. Sinne menivät yhteiset opetustuokiot, joulun odotuksen fiilistely lapsen kanssa ja usko lapsen kykyyn uskoa ohjeistuksiin – paperiroskikseen pienenä silppuna. Vähempikin itkettäisi. Ai miten niin reagoin joskus turhalla dramaattisuudella ja tunteilla asioihin?
Mutta hyvät kanssaihmiset ja -vanhemmat: Miten te oikein käsittelette näitä lapsen törttöilyjen aiheuttamia tunnemylläköitä? Vai oletteko kaikki vaan yksinkertaisesti parempia ihmisiä tai luonnostaan niin stoalaisen tyyniä, ettei huutoraivari juolahda koskaan mieleenne ensimmäisenä vaihtoehtona? (Vaikkei siihen päädyttäisikään.) Vai onko lapsosemme ainut, joka tekee sen tuhannen tihutyötä kun silmä välttää – tuskinpa.
// Käske pikkuveljesi ottamaan 52 viikkoa-kuvat, saa 40 tärähtänyttä ja pimeää kuvaa. Ainakin tuo kieltä näyttävä äiti ja angstaava lapsi sopivat postauksen kuvitukseksi. Kohta on muuten yhteiskuvavuosi pulkassa ja uusimmat 52 viikkoa-kuvat löytyvät tuon linkin takaa – toivottavasti saan joskus Kideblogien arkistonkin tänne niin voin koota vuoden yhteen!
P.S. Kurkkaa kommenteista monet hyvät pointit, parit selittelyt ja kalenteriasian lopullinen kohtalo.
En mä ole ainakaan vielä oppinut käsittelemään niitä (tunnemylläköitä siis). Meilläkin on tosi ehtiväinen ja kekseliäs lapsi, joka varsinkin huomionkipeänä osaa kyllä heittäytyä niin hankalaksi temppuilijaksi, että huutoraivareiden välttelyssä on meikäläisellä aina täysi työ (enkä kyllä aina onnistu).
Meillä yritetään kasvattaa selittämällä, perustelemalla jne. mutta eipä taida kuitenkaan olla sellaista päivää, jolloin en jostain kolttosesta hermostuisi. Varsinkin nyt kun on univelkaa taas ihan kiitettävästi ja flunssa päällä niin pinna on tosi kireällä.
Voi harmi tuota kalenteriasiaa :/ meillä komeilee sama kalenteri seinällä, itse myin niitä lapsena partiossa ja nykyään naapurintyttö käy myymässä niitä meillekin 🙂
Hyvä kuulla, että muillakin höyryää aina välillä. Jotenkin tuntuu siltä, että monet vaikuttavat lastensa törttöilyjen suhteen tosi tyyniltä ja itselläni kiehuu varsinkin sisäisesti välillä yli. Ja silloinkin, jos ohjeet ja käskyt kaikuvat yksi toisensa jälkeen kuuroille korville.
Eilen olin pehmentynyt jo sen verran, että kun tilaisuus tuli, ostin uuden kalenterin. Lapsi ei tosin vielä tiedä sitä. En osaa päättää, olinko reilu vai liian lepsu. 😀
En tiedä lapsenkasvatuksesta mitään, mitä nyt veljien lapsia joskus katson, mutta itse en ihan nää tuota niin isona ongelmana kuin sinä. Kuulostaa ihan normaalilta lapsen järjenjuoksulta. Äiti itseasiassa piilotti kalenterin multa vielä yläasteikäisenäkin koska tiesi mun suklaahimon… 😀
Olisko se niin kamalaa hankkia uusi ja pitää sitä vaikka kaapissa pois ulottumattomista, selittää vaan kertaalleen kunnolla että vain yksi luukku avataan kerralla. 🙂 onhan tässä kuitenkin vielä parikymmentä päivää jouluun, ehtis tuomaan paljon iloa!
Nyt koko homma lähinnä naurattaa, ainakin kohta, ei ihan vielä. 😀
Mutta siinä hetkessä, pitkän päivän päätteeksi oli paukut sen verran loppu että itkuksi meni. Ja tuli mietittyä, että ollaanpas sitä taas aikuisia, kun tuntuu noin isolta asialta yksi hajonnut kalenteri.
Itse asiassa sorruin ostamaan eilen kalenteriasioissa liikkuneelta kaverilta viime hetken kalenterin ja piilotin sen. Jos tänään paljastaisin, että saatiin vielä uusi kalenteri kehiin. Ehkä lapsi nyt osaisi pitää näppinsä siitä erossa. 😉
Munkin ensimmäinen ajatus oli että herranjestas, uskaltaako joku säilyttää joulukalenterin lapsen ulottuvilla 😀 Tänä vuonna ensimmäistä kertaa laitoin kalenterin niin, että kuusivuotias esikoinen siihen ylettyy itse… Kuopus 2,5 vuotta kyllä veti muutenkin ihan kiitettävät raivarit siitä, että sai avata vain yhden luukun 🙂
Mutta se mikä mulla eniten osui tekstissä silmään, oli että voi oispa mun miehellä noin paljon tilannetajua, että se osais sanoa jotain edes vähän rauhoittavaa sanoa just ennenkuin räjähtää… Nykyään saan jo melko usein raivarit nielaistua, mutta on tässä jo melko monta vuotta harjoiteltukin. Revityt kirjaston kirjat on kyllä melkoisesti vituttanut, kiva oli selitellä tiskillä, ”no en mä tienny, että se osaa kiivetä pöydälle!!!”
ps. jouduin äsken keskeyttämään kommentin kirjoittamisen, koska se edellämainittu kuopus yritti kiivetä seinää pitkin (?) ja tuli valittamaan, kun kädet oli ihan tapettimujussa… Että kaikkea ne keksii 😉
Meillä lapsen (2v7kk) joulukalenteri (juurikin partiomalli) on niin, että lapsi saa sen käsiinsä halutessaan. Mutta sit toisaalta meillä on myös lapsi, jolla on piirustusvälineet (väriliidut, tussit, kuulakärkikynät) ja sakset (oikeat juuh) vapaassa käytössä ja sotkut ovat vahinkoja (menee yli paperista), eivätkä tahallista eksperimentointia. Enkä sano, että oltaisi kasvatettu laps hyvin, se vaan on tollainen rauhallinen ja puhetta ymmärtävä pikkuinen ja siksi sillä on myös varsin paljon vapauksia.
Joo ja mä en osaa hillitä hermojani. Tai nykyään ihan pikkuinen hippunen kumminkin, että lapsikin kiroilee ”vit-si”, kun saan ees sen jälkimmäisen tavun kohdalla järjen taas käyttöön. Puuh. En tiedä miten selviäisin jonkun reippaan vilipetterin kanssa, kun tän rauhallisen tenavankin kanssa oon välillä ihan helisemässä…
Meidän tyyppi 2,5v noudattaa yleensä sääntöjä ikäisekseen tosi hyvin. Tavarat menevät paikalleen eikä omia ruokia syötetä koiralle yms. Mutta tässä kohtaa kalenterin houkutus oli liian kova ja sellaista sääntöjumppausta ja niiden muistiinpalauttamista alla liian vähän. Virheistään oppii! Äiti ja lapsi. Varsinkin äiti.
Olen monta kertaa miettinyt, että puoliso vähentää meidän perheessä raikuvat raivarit ihan minimiin huomaamalla välillä ennen iyseäni, milloin lapsi on ärsyttänyt äitinsä melkein tappiin. Mies saattaa huikata lapsen kanssaan laittamaan ruokaa tms., että saan kesken olevan homman tehtyä/teen juotua tms. ja sitten taas jaksaa. Isot pisteet räjähdysherkön vaimon käsittelytaidoista.
Kiva Spiderman/-woman teillä. En kestä! :,D
Ai miten niin kännykällä kommentoidessa tulee kirj.virheitä. 😀
Useinhan se lapsen kohellus ei ole se suurin ongelma, vaan se miten olet päässäsi (romantisoiden) suunnitellut asian sujuvan. Mulla ainakin tuntuu ne asiat jotenkin menevän niin, että kuvittelen lapseni olevan hieman edistyneempi kuin hänen ikänsä edellyttäisi. Eli ne raivarit tai kiukunkyyneleet johtuu ehkä osittain myös pettymyksestä omaan itseeni, että miksi kuvittelin että asiat menisivät ”hienosti” kun todellisuus kuitenkin on yleensä enemmän kaaosta…
Niin totta kuin vain voi olla!
Useinhan sama pätee esim. lomapettymykseen; Kun on odotettu lomalta jotain unelmien perheaikaa, jolloin kukaan ei kuse sänkyyn, tappele, kieltäydy päiväunista, oksennan kesken lennon tai saa aivotärähdystä juostessaan altaan reunalla, kaikki isommat ja pienemmät vastoinkymiset tuntuvat pahemmalta kuin perusarjessa, jossa yleiseen säätöön ja kaaokseen on ehkä enemmän tottunut.
Joulun aikaa vietetään kuitenkin vain niin lyhyt aika ja nyt lapsi on taas vuoden vanhempi. Oletin tämän olevan jotenkin enemmän samalla aaltopituudella kanssani mitä joulun fiilistelyyn tulee ja sitten sen tajuaminen että ei hitto tämä nyt mennyt ihan niin kuin ajattelin oli pitkälti syy sille kilaroinnille, ei lapsen töpeksiminen. 🙂
Meillä lapsi vasta 1,5 vuotias, joten vielä ei ole vastaavia onnistunut tekemään, mutta satuttaessaan mua lapsi on kyllä välillä päässyt näkemään/kuulemaan raivon, joka suustani silloin tällöin purkautuu. Esim. kun lapsi puree, usein muistan olla järkevä ”ei saa purra, nyt anna äidille hali, jotta ei sattuisi ymym.” (tämä hieman korotettuun, toruvaan sävyyn)
Mutta sitten kun tyttö yllättää, tulee esim kesken tiskauksen ja puraisee takareidestä (tai kankusta) niin voi jumaliste se voi sattua!! Ja ärräpäät ja tiskiharja kerkee lentämään ennen kuin edes ymmärrän mitä tapahtui ja miten kuuluisi toimia.. Uskon että minä tai sinä ei olla ainoita
PS. kun olin lapsi, söin yhtenä vuonna kaapista kaikkien sisarusten suklaakalenterit jo ennen kuin joulukuu kerkesi vaihtua. Kalentereita oli muistaakseni neljä 😛
Useimmiten jaksaa olla rakentava ja keskustella ja selittää ja opettaa, mutta justiinsa tollaiset puskista tulevat puraisemiset tai syystä tai toisesta vyön alle osuvat urpoilut ovat sellaisia, missä se kontrolli tosissaan punnitaan.
Toisaalta se, että jos joskus kiroaa tai ärähtää tai näyttää sen oman tunteen, on kuitenkin ihan ok, kunhan pyrkii sellaiseen suurinpiirtein täyspäiseen kasvattamiseen. Kun siitä ei ole kuitenkaan kovin kauaa kun noissa tilanteissa vanhemmat antoivat Suomessakin lapselleen kunnon korvatillikan tms.
Tuli varmaan hyvä olo neljän kalenterin suklaista. :,D
Joo toi on jännä. Duunissa aika usein jos lapsi on törttöillyt, niin vanhemmat ei kovinkaan usein näe sitä kovin vakavana (toki siitä keskustellaan). Mutta annas olla jos törttöily liittyy jollain tavalla siihen vanhempaan, niin siitä kyllä torutaan! 😀
Ihmisolento on outo.
No äläpä!
Mutta toisaalta – jos duunikaveri ryssisi vaikka kauan odotetun duuniporukan mökkireissun sillä, että on unohtanut varata koko mökin tai siippa kaataisi kahvinsa kauan himoitulle, upouudelle, valkoiselle nojatuolille niin saattaisi sitä palaa käpy siinäkin.
Lapselta ei vaan voi odottaa saman sortin kykyä tajuta omien tekojensa laajutta, seurauksia tai sitä, miltä ne tuntuvat toisista.
No kyllä mulla ainakin palais käpy jos kahvit kaatuis valkoselle tuolille 😀
Joo, pitäis aina muistaa se, ettei ne lapset oikeesti tajua ja tarkota pahaa tollasella. Mutta tuostahan ne oppii 🙂
Mä olen huomannut, että lapsen kanssa vain pitääoppia siihen, että lapsi ei aina osta vanhemman ideaa ja visiota. Se on ärsyttävää, varsinkin kun on etukäteen intoillut, että tästä tulee tosi upeaa ja mahtavaa ja kyllä meillä sitten on kivaa ja sitten yksi metrinmittainen tulee ja ilmoittaa, että ei onnistu. Tai menee ja tekee täysin jotain muuta mitä on itse halunnut. Kuitenkin nuo on aika kasvattavia hetkiä, sekä vanhemmalle, että lapselle (ainakin teoriassa). On hetkiä, jolloin hyvä meidän vanhempienkin näyttää, että lapsen asioiden läskiksi lyöminen aiheuttaa mielipahaa, mutta toisaalta on myös aikuisen aina hyvä punnita, että onko se mielipaha aiheellista. Koska lapsella itselläkin voi olla visio siitä miten homma menee ja kuka sanoo, että aina meidän aikuisten visio on parempi. Ja kyllä se lapsi siinäkin jotain oppii, jos tavoittelee esim. hetken nautintoa ja syö kaikki kalenterisuklaat ja joutuu olemaan loppukuun ilman. Tai että siitä, että kun piirtää seinään lähteekin joku etu jäähylle.
Veikkaanpa että näitä vanhemman vision ja lapsen halun yhteentörmäyksiä tulee koko ajan enemmän sitä mukaa kuin ikää karttuu. Oli sitten kyse vaatteista, harrastuksista, lomatekemisistä jne.
Ja niissä tilanteissa on myös kovaa potentiaalia sille, että lapsi saa kokemuksia siitä, että hän saa kokeilla juttuja ja olla aktiivinen, ideoija toimija ja päättäjä.
Mielestäni tietyistä säännöistä pitää kuitenkin pitää kiinni, joten sääntörikkomuksista seuraava rangaistus on sekin oppimisen paikka. Kunhan lapsi tietää, että mistä se rangaistus napsahtaa ja säännöt ovat olleet tiedossa.
Teidän muksu on niin pieni, että uusi kalenteri vaan kehiin. Sama kuin olisit jättänyt hänet avoimen karkkipussin äärelle ja sanonut, että vain yksi karkki päivässä. 🙂
Vähän itsekuria hei!
Joo, tottahan se on. Varsinkin kun en itsekään, 25-vuotiaana, osaa syödä vaan osaa karkkipussista. 😀
Ai se alkaa jo adventtisunnuntaista!! No empä tullut katsoneeksi niin tarkkaan. *menee aukasee 30.11. luukun*
Jee! ”Ylimääräinen” luukku. Niitä arjen pieniä iloja. 😀
niitä tarvitaan. 🙂
No juu. Välillä osaan ja jaksan olla hirmu kärsivällinen ja rakentava. Mutta en aina. Pienille lapsille ei oo silleen tullut huudettua, kun eihän niillä oo valmiuksia tajuta… Mutta noille isommille kyllä välillä karjun, kun törttöilevät tahallaan. Huono tapa, tiedän. Lapsuudenkodista opittu. Äidillä oli välillä aika temperamentikas ote… Nyt aikuisena ja itsekin ison katraan äitinä tajuan tietenkin, että hän oli varmaan aika stressaantunut välillä. Kirjoitin joskus keväällä (?) omassa blogissanikin siitä, että yleensä jos mulla menee hermot lasten kanssa erityisen pahasti, niin siinä on lähes aina taustalla muita stressitekijöitä. Jos olen muuten levännyt ja tyytyväinen, selviän noista kriisitilanteista usein aika fiksusti.
Nykyäänhän ollaan aika paljon sitä mieltä, että lapsille ei pitäisi huutaa. Ainakaan kovin usein eikä kovin vihaisesti. Mulla on tässä asiassa paljon opeteltavaa (tai vaihtoehtoisesti voisin yrittää eliminoida niitä muita kuormittavia stressitekijöitä). Olen kyllä ehkä vähän kehittynytkin viime vuosina. Mutta mähän en siis edes ollut / tiennyt olevani räjähtävää sorttia ennen kuin perheessä oli kaksi pientä lasta, univelkaa, remontti ja aviokriisi. Sit vissiin joku kulminaatiopiste saavutettiin ja meikäläiselläkin alkoi hermot prakailla.
Oma vire on kyllä tosi merkittävä tekijä siinä, kuinka paljon lasten törttöilyä, isoa tai pientä, jaksaa katsoa sormien välitse. Ja ai että sitä tunnetta, kun tajuaa toimivansa lapsiensa kanssa samoin kuin oma vanhempi niinä ei-parhaina hetkinään.
Mulla paloi hermot jo ennen lasta, joten tuota tuota, aika monta kertaa on tullut todettua, että nyt on pakko lähteä juoksulenkille tai huudan loppuillan jokaikisestä vastoinkäymisestä. Ainakin sen räjähtelyn ehkäisyssä on siis tullut kehityttyä.
Mä ihailen tota ennaltaehkäisyä. Mulle tää räjähteleminen on tullut uutena piirteenävanhemmuuden stressitekijöiden myötä, enkä ole oppinut vielä saamaan itseäni kiinni hermojen menetyksen uhasta tarpeekssi ajoissa. Harjoittelen.
Lapsi – pakottaa sinut kehittämään itseäsi ihmisenä.
Hyvä vai huono myyntipuhe…
Riippunee ihmisen omasta innosta kehittyä. 🙂
Sori kirjoitusvirheet äskeisessä. En kirjoittanut päissäni vaan ruuhkabussissa. 🙂