Kuukausiarkisto: joulukuu 2014

Päivän kysymys: Millainen on lapsiystävällinen joulu?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus 2 kommenttia

Lapsiasiavaltuutettu haastoi bloggaavat vanhemmat ja itse kunkin meistä pohtimaan, millaisia joululupauksia (niiden perinteisten uudenvuodenlupausten lisäksi tai rinnalla) voisimme antaa, jotta joulu olisi mukava kaikille – erityisesti lapsille. Tartuin haasteeseen ja kävin peräti askartelemassa (lasketaanhan nettiaskartelukin mukaan?) aihetta käsittelevällä sivustolla tuollaisen hienon ”huoneentaulun” itselleni muistilistaksi. 

Pohdin, mitä voisin tehdä koko perheen joulufiiliksen eteen omalta osaltani. Väittäisin nimittäin että kun aikusilla on mukavaa, lapsillakin on siinä sivussa kivempaa. Poikkeuksina toki tapaukset, joissa aikuisten käsitys hauskanpidosta pyörii vaikkapa yksinomaan rästihommien paiskimisen tai alkoholin humalahakuisen juomisen ympärillä. Koska minun ei tarvitse erikseen luvata lapselle raittiita pyhäpäiviä enkä voi muuttua lumeksi lumileikkeihin, päätin keskittyä henkisempään puoleen. (Esimerkit bongasin em. sivustolta.)

Yhteiset joulupuuhat, rennosti ottaminen ja lapsen tasolle laskeutuminen leikkien ja kohtaamisen merkeissä. Ainakin niitä haluaisin tuoda jouluumme. Rennosti ottaminen kattaa niin yrityksen välttää joulustressiä ja unohtaa opiskeluasiat silloin kun en niitä tee, kuin turhista sotkuista tai pikkuvioista naputtamisen välttämisenkin. Joulukoristelun makuun olemme jo päässeetkin kuusen pystyttämisen ja pikkuhiljaa kotiin ripotellun joulurekvisiitan muodossa, joten joululahjaksi saadut kirjat, lelut ja muut ihanuudet pitää kaivaa seuraavaksi käyttöön yhdessä luettaviksi sekä leikittäviksi.

Lapsena minusta oli mukavaa, että jouluaatto oli varsin kiireetön, mutta sisälsi kuitenkin paljon puuhaa. Lumisina talvina kävimme ulkoilemassa ja pulkka-ajelulla, toisinaan koristelimme kuusen vasta aattona, joka joulu saunoimme pitkän kaavan mukaan, söimme joulupuuroa ja jossain vaiheessa pukki kävi jakamassa lahjat, joita tutkiskellen ja herkkuja mutustellen rauhoituimme loppuillaksi omiin puuhiimme. 

Meidän jouluaattomme on viime vuosina vietetty kahdessa osoitteessa, ensin joulupuuroa syöden, saunoen ja lahjoja avaten vanhemmillani ja alkuillasta miehen perheen luokse syömään ja joulunviettoon siirtyen. Koska välimatkat eivät ole pitkät, ei aattoon ole mielestäni pesiytynyt liiaksi kiireen tuntua, pakotettua säntäilyä tai huonoa omatuntoa puoleen tai toiseen.

Katsotaan, kuinka kauan jatkamme tätä tapaa – todennäköisesti ainakin siihen asti, että voimme neliöiden ja seteleiden puolesta pyytää kaikki meille joulunviettoon. Keh keh. Joka tapauksessa ”kahden kohteen joulua” vietettäessä konkreettiseen ja korvien väliseen rentouteen, läsnäolemisen taitoon ja rauhaan täytyy satsata erityisesti. 

Mitkä asiat tekivät teidän lapsuutenne jouluista hyviä tai kurjia? Entä mistä asioista uskotte onnistuneen joulunajan koostuvan – aikuisten ja lasten näkökulmasta?

Voit tehdä oman joululupauksesi täällä.

 

Joulupuuta rakennetaan – miten sujuu yhteistyö 2-vuotiaan kanssa?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu koti, Sisustus, Vauvat ja taaperot Kommentoi

 

Teimme isäni ja Kuutin kanssa kuusenhakureissun perjantaina. Kyseessä ei ollut mikään romantisoidun joulukuvaston mukainen perinnereissu, jossa olisimme lähteneet ahkion ja kirveen kanssa lumiseen metsään, huopatossut hangella narskuen, punaposkisten kulkijoiden hengityksen huurutessa kirpakassa pakkasilmassa. Hyppäsimme sen sijaan räntäsateessa kumisaappainemme ja mustekalakiinnikkeinemme autoon ja hurautimme lähimmän Honkkarin parkkipaikalle. Onneksi kuusen noutaminen tuntui silti olevan lapselle ilon aihe ja elämys, tämä kun ei mistään postikortti-idylleistä tiedä tai välitä.

Sain kopeloida läpi parikymmentä pihtakuusta ennen kuin löysin kauniiseen, mutta epäkäytännöllisen pienellä kololla varustettuun kuusenjalkaamme sopivan kuusen. Ja äkkiä kassalle ennen kuin joku nappaisi sen itselleen! Kuusi matkasi kotiin auton katolla ja lapsi tarkkaili kattoikkunan kautta vakavailmeisenä ja keskittyneenä, ettei kuusi vaan putoaisi pois kyydistä. Kuusta oli muuten yllättävän vaikea valita sokkona, valikoiman ollessa verkkopusseissaan. Vähän muotopuolihan tuo meidänkin kuusemme on ja latva oli järjettömän pitkä suhteessa muuhun kuuseen. Päädyinkin pätkäisemään siitä puolet pois.

Mies nosti eilen kuusen parvekkeelta sopeutumisvaiheestaan pois ja täräytti sen kiinni jalkaansa. Selvittelimme illan ratoksi umpisolmussa olevan kynttiläsarjan – onneksi lapsi oli yökylässä, sellaista sadattelua johtovyyhden kimpussa ähertäjistä irtosi. Aamulla pääsimme lapsen kanssa koristelun kimppuun. Huolehdin itse raskaimpien lasipallojen kiinnittämisestä ja Kuutti sai ripotella pienimpiä ja muovisia koristepalloja sekä -enkeleitä alaoksille. Ei siitä taaskaan hassumpi tullut, vaikka itse sanonkin. Ja onhan tässä välipäivät aikaa siirrellä koristeita, jos käyvät ärsyttämään!

Toimikoot tämä koristeluvideo (muistakaa valita parempi laatu) 51/52 postauksena 52 viikkoa-postaussarjassa (klik). Jos reissusta ja jouluna saataisiin vielä viimeiset yhteiskuvat otettua…

Onko teillä jo kuuset valmiina vai kuuluuko kuusen koristelu aaton puuhiin? Suositteko aitoa vai muovista kuusta vaiko jätättekö koko komeuden hankkimatta ja nautitte kyläpaikan kuusesta? Olisi kiva kuulla kuusiperinteitänne – minulle se on nimittäin yksi takuuvarma joulufiiliksen nostattaja.

 

P.S. Parempia kuusikuvia on varmasti luvassa, mutta kyytimme kohti satamaa lähtee tunnin päästä enkä ole ehtinyt meikkaamaan, laittamaan tukkaa tai pakkaamaan. Palaillaan siis asiaan kun olemme hoitaneet perinteisen joulunalusristeilymme pois alta.

 

Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu koti, Rakkaus & suhteet 9 kommenttia

Oman pikaisen kuolemantaudin, lapsen kuumesekoilujen, akuutin motivaatiopulan raskauttaman opiskelusyksyn, pimeän ajan väsymyksen ja yleisen aikaansaamattomuustilan johdosta päätin, että hitto vie, tänä jouluna en siivoa sen kummemmin kuin muutoinkaan arkena. Joulusiivoukseen ei vain tuntunut riittävän paukkuja.

Aikaisempina vuosina olen ollut joulusiivouksen pääarkkitehtina, muistanut vauhkota siitä ja säntäillyt pitkin asuntoa vesiämpärin ja rätin kanssa jynssäämässä kaappien ovia ja hyllyjä, kasaamassa vaatteita kirpputorisäkkeihin ja järjestelemässä purnukoita uudelleen. Olen värvännyt ovenkarmien ylälaitoja tukallaan viistävän pikkuveljeni pyyhkimään korkeimmat kaapinpäälliset, jynssännyt lattialistojen päällisiä selkä jumissa ja passittanut miestä kantamaan roskia ja luuttuamaan lattioita.

Nyt päätin että aion ulkoilla, kuntoilla, syödä, aloittaa kasaantuneiden kouluhommien tekemisen ja nauttia olostani punkan pohjalla siinä määrin kuin kaksivuotiaamme sen sallii. Mutta pari iltaa sitten keittiöstä alkoi kuulua kummaa kolinaa. Mies oli aloittanut joulusiivouksen. En tiedä, onko syyttäminen opittua tapaa, joka juontaa juurensa lapsuudesta asti ja sitä myöten mahdollisia vieroitusoireita, kun siivousta ei aloitettukaan normaaliin tapaan. Niin tai näin, jonkin hulluuskohtauksen tuo puolisoni sai – olisin nimittäin kuvitellut tämän olevan vain hyvillään, jos olisimme voineet unohtaa koko siivoushomman.

En kuitenkaan osannut pitää suunnitelmistani kiinni ja suunnata kylmästi salille ennaltaehkäisemään joululäskejä ja -stressiä vaan tempauduin mukaan tähän siivouskurimukseen. Ei ilmeisesti naisellinen ylpeys kestänyt sitä että mies puunaisi asuntoa yksinään. Nyt on sitten järjestelty ja osittain putsattukin eteisen kaapit ja lipastot, kirjahylly, kirjoituspöydän laatikot, rahin sisältö, lääkeboksi ja vessan kaapit. Roskakatokselle ja kierrätysasemalle on tehty reissuja.

Mies puunaa vielä keittiön loppuun ja kuuraa vessan. Suoritin kuukausi sitten siivousiskun vaatekaappiimme, joten tyydyn todennäköisesti järjestelemään enää lapsen huoneen yleissäilytysnurkan. Palatessamme laivalta tiistaina teemme vielä vähän tavallista laajemman viikkosiivouksen ja sitten saa luvan kelvata!

Voisin melkein luvata että tämä on viimeinen kerta koskaan kun valitan siitä että mieheni siivoaa. Mutta olisihan se ollut mukava kokeilla, miltä tuntuu vain sujahtaa joulunaikaan ilman tätä siivoussekoilua. Ehkä ensi vuonna sitten?

 

TISSIT ( o ) ( o )

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu hyvinvointi, Muu kauneus, Vanhemmuus Kommentoi

Varmaan lähes jokainen raskaaksi tuleva ja imetyslollojaan epäuskoisena peilistä tuijottava pohtii, että onko näistä mitään (tai sitäkään vähää mitä ennen) jäljellä tämän rumban jälkeen.

Imetettyäni 1,5 vuotta ja lakattuani katsomasta luontodokumentteja (koska eläinvauvat sekä ajatus vauvakroganeista – toisin kuin ihmisvauvat, saivat maidon nousemaan rintoihin kuukausia imetyksen lopettamisen jälkeen), kauhistelin rintojeni kuntoa; Erityisesti vasemman tissin, joka toimi päätoimisena maitotankkina viimeiset puoli vuotta imetyksestä, luovutettuani nihkeämmin heruvan oikean puolen kanssa akuutimman maitotarpeen mentyä ohi. 

Pehmeä ja lättänä tissi, jonka nahkasta osa roikkui rintalihaksen päällä kellottavan rauhasmöykyn alapuolella oli näky, jonka äärellä kiroilin ja tihrustin itkua pariinkin otteeseen.

Mies totesi tapansa mukaan, nottei huomaa mitään eroa, koska tuijottelee kyseisiä tissejä päivittäin eikä niissä ole tapahtunut mitään yhtäkkistä muutosta. Lohduttauduin sillä, että olin sentään aikanaan kiristänyt mieheltä lupauksen uusista tisseistä sitten kun lapsilukumme on varmasti täysi – huomasi tämä eroa tai ei.

Lohdutuksen sanoina todettakoon että viime viikkoina olen huomannut rintavarustukseni muistuttavan enenevissä määrin tisseistäni ennen raskautta otettuja kuvia. Vähän pehmeämpinä ja vähemmän kiinteinä versiona, muttei kauhean pahasti kärsineinä kuitenkaan.

Puolitoista vuotta siihen meni, mutta alunperinkin hieman yläpainotteiset ja isohkot, muttei mitenkään erityisen suuret, rintani alkavat taas näyttää tutuilta ja sellaisilta että eiköhän näiden kanssa voi elää muutaman vuoden vuodattamatta katkeria kyyneliä (jatkuvasti) alasti keekoilleessaan. 

Ja kyllä, tämäkin piti jakaa kanssanne – joskin ilman tämän kummoisempaa kuvamateriaalia.

P.S. Imetysbosat samassa mekossa löytyvät vertailun ja nostalgian vuoksi instasta.

 

Talvi-idylliä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Lapset ja lasten tyyli, Matkat, Oma elämä Kommentoi

Kesähaikeutta ovat viime päivinä tasapainottaneet ansiokkaasti (iso)mummin ruoat, pihapiirin elukoiden tarkkailu (kuinka monta tiaislajia tästä maasta oikein löytyy?), oman huushollin kotitöistä luistaminen, (iso)ukin kanssa pihalla puuhailu, hidastakin hitaampi päivärytmi, piharakennuksen saunassa istuskelu sekä lenkkeily rapsakoiden, jäisten lumihiutaleiden vihmoessa tuulen mukana päin naamaa.

Ainoana miinuksena todettakoon lapsemme olevan ilmeisen tunnollinen päiväkotilainen; Kunnollisella kuumeella höystetty flunssa (asiaankuuluvine kitinöineen, yösekoiluineen ja sylissä kyhjöttämisineen) iski saman tien kun loma alkoi ja pääsimme reissuun. Kuuttia kävi eilen sääliksi, sillä tämä otti jatkuvasti pieniä, puolitahattomia torkkuja, nukahteli syliin ja sohvannurkkaan, hikoili ja oli siinä määrin sekaisin, etteivät edes lastenohjelmat jaksaneet kiinnostaa. Onneksi akuuteinta ja ärsyttävintä vaihetta kesti vain kaksi yötä sekä yhden päivän ja tänään pääsimme jo kuvaamaan ulkoilemaan.

Kyllä tuolla lumisessa maisemassa oli vaan mukavampaa viettää aikaa lumilyhtyyn ja -ukkoon palloja pyöritellen, lumikasaa pulkassa raahaten, tilusten puskia, ojanpohjia ja rakennuksia tutkaillen sekä pikkulintuja kameran kanssa väijyen. Pikkuvinkkinä säänhaltijoiden suuntaan; Keravallekin sitä lunta perjantaihin mennessä kiitos!

// Tähän voisi liittää sanan tai pari mummolavierailuihin väistämättä liittyvistä katoavaisuuden, vanhuuden ja lopullisuuden ajatuksista ja tunteista, mutta jääkööt ne toiseen kertaan. Lienee sanomattakin selvää, että yli 80-vuotiaiden isovanhempien ollessa kyseessä tilanteet voivat muuttua milloin hyvänsä. Mutta eipä se vatvominen muutoinkaan mitään auta, joten olen vain nauttinut olostani ja isovanhempieni seurasta.

 

Juoksusta voi tykätä – uskokaa tai älkää

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Liikunta & ravinto, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä Kommentoi

Saanko esitellä: Naama reippaan aamukympin jälkeen

 

Kuinka moni voi sanoa kokeneensa sen hetken kun juoksu ”rullaa”?

Se hetki voi kestää yhden ylämäen, myötätuulisen suoran, viisi minuuttia, kilometrin tai vaikka kympin lenkin. Mutta silloin jalat, keskivartalo, kädet, keuhkot ja pää, aika lailla koko kroppa, tekevät yhteistyötä viedäkseen kroppaa eteenpäin. Niinä hetkinä mietin, että miksi en juokse useammin ja ihanaa, kun pystyn juoksemaan ilman että jokin paikka reistailee; Muutaman vuoden takaiset polvivaivat ovat sen verran tuoreessa muistissa, etten pidä juoksemista suinkaan itsestäänselvyytenä. 

Tänään juoksumenininki oli mainio, lenkin tukkoisesta alusta ja pienistä flunssanrippeistä huolimatta. (Viime vuosien liikkumisista aika merkittävä osa olisi muuten jäänyt tekemättä, jos olisin jättänyt liikuntakertoja väliin jokaisesta nuhasta tai kurkkukivusta säikähtäneenä.) Yhdellä suoralla tunsin nahoissani, säärissäni ja keuhkoissani, että nyt mennään kovempaa kuin yleensä ja lenkin lopuksi kännykkä tuki havaintoani: nopein kyseisellä laitteella kellotettu kilometri napsahti ruutuun. (En käytä juoksua seuraavaa sovellustani kaikilla lenkeillä – alle viiden kilometrin siirtymät jätän suosiolla tallentamatta. Olenpa vaihtanutkin sovellusta välissä, mutta sillä on silti kiva seurata ajoittain etenemistään ihan numeroiden avulla.)

Kovin kilpailuhenkiseksi en voi itseäni sanoa parhaalla tahdollanikaan, mutta turhaudun myös, jos en opi uusia taitoja tai kehity. Lähiaikoina juoksu on yhtenä harvoista elämäni osa-alueista tuottanut monia, pieniä, onnistumisen elämyksiä ja halusinkin siksi muistuttaa teitä lenkkipolkujen vaimeasta kutsusta ja juoksuflown saavuttamisen mahdollisuudesta.

Juokseminen on, kuten kaikkialla jaksetaan toistuvasti toitottaa, nopea, helppo, edullinen ja kehittymisen suhteen palkitseva laji, jos siihen kykenee. Monelle itsensä juoksun periviholliseksi ristineelle homma on auennut oikeanlaisen juoksuajankohdan, -jalkineiden, -maaston, -kaverin tai musiikin myötä taikka sopivan kevyen aloituksen avulla.

Harva on luonnostaan niin motorisesti yleislahjakas tai onnekas että laji kuin laji luonnistuisi saman tien. Itselleni uudetkin palloilu- ja kamppailulajit aukeavat kohtalaisesti, mutta vain siksi, että kumpiakin on tullut harrastettua. Useimmista lajeista ei voi pitää, ellei käy niiden kanssa ensin epämukavuusalueella. Sanoisin, ettei juoksemisistaan voi tehdä johtopäätöksiä ennen kuin on kokeillut hommaa ainakin viikottain puolen vuoden ajan.

Puoli vuotta on muuten sama aika, jonka monet vanhemmat sanovat sopivaksi testiajaksi uudelle harrastukselle, jos puhutaan kouluikäisistä lapsista. On mielenkiintoista, että lapsilta vaaditaan sellaista pitkäjänteisyyttä, oman rajallisuuden kanssa työskentelemistä ja treenaamista, jolle aikuiset eivät halua altistaan itseään. Vaikeuksien kautta voittoon – mutta entä jos luovutamme ensimmäisen ärsytyksen myötä… Kuka meitä silloin kannustaa tai patistaa?

 

Juoksun plussat ja miinukset pähkinänkuoressa:

+ Tarvitset vain jaloillesi sopivat lenkkarit, urheiluliivit ja perusasialliset urheiluvaatteet. Ei tarvitse hankkia soutulaitetta, personal traineria, salikortteja, jumppamattoja tai tehdä isoja alkuinvestointeja. Sykevyö kelloineen toimii toisille hyvänä treeniapuna, itseäni sen kyttääminen ei ole koskaan kiehtonut.

+ Kotinurkkien lisäksi juoksua voi harrastaa mökkireissulla, Espanjan rantalomalla, mummolassa tai kaupunkimatkalla (testattu on!). Lomakohteestaan, mökkipaikkakunnastaan tai sukutilan nurkista voi nähdä ihan uusia kulmia rantareittejä, puistoja tai lenkkipolkuja tallaamalla. Laukusta voi jättää pois yhdet korkokengät, joita ei kuitenkaan käyttäisi ja sulloa mukaan pieneen tilaan menevät urheiluvaatteet – omani mahtuvat ainakin lenkkareideni sisään kokonaisuudessaan. Reissusta palatessa olo on vähemmän turvonnut, jos on tehnyt muutakin kuin syönyt ja juonut.

+ Juosta voi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Lenkki voi kulkea yhtä hyvin joulukuisessa illassa kuin kesäisessä aamupäivässä. Talvella pitää vaan muistaa riittävät vaatteet ja pipo. Itse olen toistaiseksi selvinnyt ilman paremmalla pidolla ja vedeneristyksellä varustettuja talvilenkkareita – himojuoksijalle ne tosin voisivat olla kelpo hankinta. Juoksemisesta saa paljon enemmän fyysistä ja henkistä energiaa, jos selviää lenkille myös kylmään sekä pimeään aikaan, vaikka liikkeelle lähtemisen osuus onkin vaikeampaa.

+ Omaa kehitystä on helppo seurata erilaisten puhelimeen asennettavien sovelluksien avulla. Ne kertovat juostun matkan, poltetut kalorit, käytetyn kokonaisajan sekä ”kierrosajan” esim. kilometrin tarkkuudella ja voivat huudella myös väliaikatietoja, jos käyttäjä niin haluaa. Uuden viiden kilometrin nopeusennätyksen tai pisimmän juostun matkan saavuttaminen motivoivat.

+ Juoksu on aikaa omille ajatuksille, hyvän musiikin kuuntelulle tai lenkkikaverin kanssa juttelemiselle. 

+ Kun kunto kasvaa juostessa, se helpottaa myös muissa urheilulajeissa pärjäämistä ja niiden kokeilua. Pallopelit, tanssitunnit tai paintball sujuvat mukavammin, kun ensimmäinen tiukempi viisiminuuttinen ei johda hengityksen vinkumiseen ja puolikuolleeseen oloon.

– Liialla riuhtomisella tai väärällä tekniikalla voi hajottaa itsensä (pätee varmasti lähes kaikkeen urheiluun)

– Homma voi jäädä junnaamaan paikalleen ilman tsemppausta tai tavoitteita sekä niiden seurantaa. Liian suurpiirteiset tai isot tavoitteet eivät motivoi tai voivat jopa lannistaa; Konkreettinen välitavoite kuten seitsemän kilometrin lenkkiin tai kuuden minuutin kilometrivauhtiin tähtääminen ovat helpommin seurattavissa kuin parempi kunto tai puolimaratonikuntoon kesäksi.

– Kropan mukavuusalueelta poistuminen tuntuu aina ihan kuralta. Silloinkin, kun jaksaa hölkkäillä kymmenen kilometriä tai enemmän, oman juoksuvauhdin tai -tavan muuttaminen on aina kehon haastamista. Ja mitä pahemmassa rapakunnossa on, sen kauemmin hyvän juoksufiiliksen löytymisessä voi kestää.

– Koska juosta voi missä ja milloin vain, tekosyitä liikkumattomuudelle on todella vaikeaa keksiä…

 

No onkos tullut kesä…?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu kauneus, Muu suhteet 2 kommenttia

 

…nyt talven keskelle? Eipä ole ei, mutta kauhea kesäikävä kylläkin.

Teimme lapsen kanssa kävelyn rantaan. Lumen hädintuskin peittämä musta maa, tummansinimusta pimeys, räntää mukanaan vihmova tuuli ja ympärillä narskuvat puut pelottivat lasta ja masensivat äitiä. Olisin vaihtanut talven ankeuttuaman mökkimaiseman välittömästi kesäisen vihreäksi – hyttysillä tai ilman, jos se olisi ollut mahdollista.

Eksyin selailemaan kesäkuvia mukamas lääkkeeksi pahimpiin vieroitusoireisiin ja se oli ehdottomasti virhe, koska nyt poden musertavaa kesäkaipuuta ja ihmettelen, miten se vähäinenkin väri ja auringonvalosta saatu energia voikaan tehdä niin ihmeitä tälle naamalle, mielelle ja keholle.

 

Otetaan vastaan: Pidempi pinna

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu suhteet, Vanhemmuus 15 kommenttia

Istumme junassa, joka on itse asiassa eri juna kuin millä aioimme lähteä kotiin. On myöhä ja edellinen juna hajosi ennen kuin lähti edes asemalta. Haluaisin kotiin nukkumaan, mutten ole yhtä väsynyt kuin akuutisti pilkkivät matkaseuralaiseni. Lähijuna pysähtyy joka ikisellä asemanpahasella matkan varrella. Joku saman vaunuosaston matkustajista pelaa yksitoikkoisella musiikilla varustettua kännykkäpeliä tai kuuntelee samaa soittoääntä varmaan viidettätoista minuuttia putkeen – ilman kuulokkeita. Ja sitten se pääsee suusta ulos: Onneksi itsehillintäni on kehittynyt viime aikoina tai muuten olisin jo paiskannut tuon kännykän tässä vaiheessa tuuletusluukusta ulos. Musiikki loppuu välittömästi.

Väännämme miehen kanssa jouluvaloista viidettä vuotta putkeen. En tiedä, miten se voi olla edes mahdollista, mutta kyllä, suuri jouluvalokeskustelu on jälleen käynnissä. Itsehän voisin luopua jouluruoista ja -lahjoista, mutten jouluvaloista. Perheemme uniensa kanssa sekoilevaa jäsentä ne tuntuvat häiritsevän kuitenkin kiviseinien läpi ja naapurikaupungista asti. Aikaisempina vuosina ratkaisuksi sovituista ajastimista huolimatta unineurootikko repii edelleen valoja irti seinistä. Valot ovat pimenänä taas kerran, kun pakkausstressi puskee päälle ja edellisyön kehnot unet ärsyttävät. Päädyn itkemään nurkassa vartin ja kiukuttelemaan sitten reilun tunnin. Sähisen lähteväni seuraavana joululomana Kreikkaan, ettei näistä saakelin jouluvaloista tarvitse keskustella enää koskaan.

Laivaterminaalissa keski-ikäinen mies tunkee väkijoukon läpi laukkunsa kanssa, lähes kaataen arviolta kolmevuotiaan lapsen, jysäyttäen erästä naista ilmeisen kipeästi pohkeeseen ja aiheuttaen liikehdinnällään pienimuotoisen kaaoksen. Lähden ovelle matkaseuruettamme vastaan ja pidän huolen, että törmään miehen laukkuun omallani mahdollisimman kovalla vauhdilla.

Kihisen kiukusta lippukuntamme hallituksen kokouksessa. Viimeaikaisia kokouksia narinallaan ja kaiken mahdollisen vastustamisellaan terrorisoinut elämäntapaänkyrä länkyttää siitä, miten teini-ikäisille pitäisi antaa haltuunsa satoja euroja ryhmän kalenterirahoja kerralla sen sijaan että aikuiset antaisivat rahat kuitteja vastaan – vaikka aikaisempien vuosien kokoeilut ovat osoittaneet, etteivät rahojen itsenäisesti valitut käyttökohteet ole olleet rakentavia (erittäin lievästi sanottuna). Useista asiallisista vastauksista huolimatta jankutus jatkuu. Puoliksi karjaisemani: Koska ne syö, juo ja polttaa ne helvetin rahat-tiuskaisu lopettaa keskustelun äkkinäisesti. Paria viikkoa myöhemmin vetäydyn hallituksen jäsenyyteni uusimisesta, sillä en halua pohtia joka toinen viikko, milloin oikeasti heitän kyseistä jäärää jollain esineellä.

Onko synnynnäinen höyrypää tuomittu menettämään hermonsa aina toisinaan – kaikista hengitys- ja mielikuvaharjoituksista huolimatta?

Piteneekö pinna itsestään iän myötä vai vaihteleeko sen venyvyys elämäntilanteesta riippuen?

Ja onko pitkäpinnainen lapsi herkästi hikeentyvän vanhemman onni vaiko lyhytpinnaisen lapsen (kts. kuva) ja aikuisen yhteiselo helpompaa käämien kärähtämisen alhaiseen kynnykseen liittyvän keskinäisen yhteisymmärryksen vuoksi?

Osaatko auttaa eli tapahtui aamujunassa

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu hyvinvointi, Muu suhteet, Uutiset & yhteiskunta 20 kommenttia

Olin perjantaina matkalla Helsinkiin juoksemaan asioita ja onnistuin löytämään täpötäydestä junasta jopa istumapaikan – sellaisesta aika tavallisesta tilanteesta, missä kuuden ihmisen istumapaikoista neljä oli täytetty ja keskimmäiset jätetty (tietysti, ollaanhan Suomessa!) tyhjiksi viimeiseen asti. Ehdin istuskella jonkin aikaa ja paikkailla meikkejäni, kun vieressä istuva nuorehko nainen muuttui äkkiä tosi kalpeaksi. Ennen kuin ehdin kysyä onko tämä kunnossa, hän näytti pahoinvoivalta, meni kasaan ja kaatui eteenpäin, vastapäätä istuvan miehen päälle.

Mies säikähti kovin ja sanoi vain: auttakaa joku. Osa penkkivälikössä istuneista poistui saman tien paikalta eikä heitä näkynyt sen koommin. Tartuin naista kainaloiden alta ja nostin hänet pois miehen päältä nähdäkseni, mikä tilanne oli. Mies poistui paikalta pikaisesti.Tarkoituksenani oli kallistaa tajunsa menettänyt nainen kyljelleen penkille, mutta nainen palasi tajuihinsa ja jäi istumaan penkilleen. En siis joutunut selvittämään saiko nainen henkeä tai edellyttäisikö tilanne kutsumaan lisäapua välittömästi esimerkiksi sydänkohtauksen tai jonkin vakavamman sairaskohtauksen vuoksi. Mietin kyllä, olisiko junan SOS-puhelinta tullut käyttää tällaista tilanteessa, jossa matkustaja oli kuitenkin menettänyt tajuntansa ja junan lattialla oli tapauksen johdosta sotkua.

Keskityn kuitenkin kartoittamaan naisen vointia ja kysyin oliko tämän pyörtymiselle tai pahoinvoinnille ole mitään selvää syytä. Oliko tämä esimeriksi ollut hiljattain sairaana? Oliko tällä ollut aiemmin rajuja migreenikohtauksia, epilepsiatyyppisiä oireita tai erityisen voimakkaita reaktioita verensokerin heittelyihin tai jotain muuta syytä (kuten raskaus) mikä voisi selittää tapahtuneen.

Nainen oli aluksi sekava ja kyseli missä olimme ja mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan todella nolostunut tapahtuneesta ja sanoi pyörtyneensä joskus aikaisemminkin, muttei tiennyt nyt tapahtuneelle mitään syytä. Hän tokeni kuitenkin nopeasti ja sain kanssamatkustajilta käyttöön nenäliinoja sekä kosteuspyyhkeitä kyseltyäni, löytyisikö joltakulta jotain millä voisin puhdistaa naisen vaatteita ja tavaroita.

Minulla ei ole mitään terveydenhoitoalan koulutusta, joten jouduin tekemään tilannearvion täysin maalaisjärjen ja partiossa oppimieni auttavien ensiaputaitojen perusteella. Nainen alkoi puhumaan matkan aikana selkeästi ja hän vastaili kysymyksiin sekä pystyi käyttämään puhelintaan selvittääkseen lähimmän työterveysasemansa sijainnin. Koska puhe, hienomotoriikka sekä näkökyky ilmisesti toimivat ja kokeiltuamme junan pysähtyessä, että kävely sujuisi ilman huimauksen tunnetta, totesin ettei tässä tilanteessa tarvitsisi hälyttää ulkopuolista apua.

Tarjouduin saattamaan naisen tämän työterveysasemalle ja kehotin syömään tai juomaan jotain nestettä ja nopeaa energiaa sisältävää (kuten tuoremehua), sillä pahoinvoinnin jäljiltä olo saattaisi olla hutera. Nainen vakuutteli kuitenkin olevansa kunnossa eikä kaivanut saattajaa niin lähellä sijatsevalle terveysasemalle. Jäin kuitenkin jälkikäteen pohtimaan olisiko minun pitänyt varmuuden vuoksi saattaa tämä perille. Olinko turhaan huolissani vai voisiko huono olo yllättää matkalla yhtä rajusti – eikä ihmistä oikein voi ihmistä auttaa väkisinkään…

Olen viime vuosina törmännyt niin usein sekä omien kokemuksieni että median kautta tapauksiin, joissa sairaskohtauksen saanutta, tajuntansa menettänyttä, loukkaantunutta tai onnettomuuteen joutunutta ei ole autettu välittömästi vaan suuri osa paikalle osuneesta on poistunut paikalta ja ajatellut ongelman kuuluvan jollekulle muulle, että edelleen hieman huonovointisen ja tovi sitten pyörtyneen naisen lähettäminen edes Helsingin keskustan ihmisvilinään tuntui hieman pahalta. Varsinkin kun en koskaan saanut tietää, sujuuko kaikki hyvin sittemmin.

Tapaus itsessäni ei jäänyt kuitenkaan päällimmäisenä kaihertamaan mieltä, vaikka olen miettinyt useaan otteeseen, olisinko voinut hoitaa tilanteen vielä paremmin. Eniten mietin kuitenkin sitä, miten reagoimme jos kanssaihmisillemme sattuu jotain. Jos joku saa sairaskohtauksen, pyörtyy tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu, pakenemmeko paikalta, yököttääkö meitä, koemmeko myötähäpeää vai haluammeko mahdollisimman kauaksi tilanteesta?

Tartummeko toimeen: hälytämme mahdollisesti lisäapua, soitamme hätäkeskukseen ja kysymme ohjeita – pyydämmekö muita paikallaolijoita auttamaan? Kutsummeko paikalle lääkintähenkilökuntaa tai kyseisen oppilaitoksen, junan tai kaupan henkilökuntaa? Ja vaikka emme osaisikaan toimia juuri oikein, yritämmekö parhaamme siihen asti että osaavampi apu ehtii paikalle?

Kohtaammeko toisen ihmisen, jolle on sattunut jotain? Mietimmekö itsemme tämän asemaan – vaikkapa sitten sellaiseen, jossa menettäisimme yhtäkkiä tajuntamme työmatkalla. Se olisi varmaankin yhtä aikaa pelottavaa, huolestuttavaa ja nolottavaa. Oman kehon hallinnan menettämisen tunne, avuttomuus ja muiden ihmisten reaktioiden kohtaaminen – varmasti riittävän ikävää ilman kauhistelua, paikalta pakenevia kanssa-asioijia tai -matkustajia.

Entä löytyykö tuolta kotikaupunkimme tai -maamme kaduilta niitä jotka osaavat auttaa ja kohdata, jos minulle tai perheenjäsenilleni sattuu jotain?

Olen nyt partioretkellä ja kerroin yhdelle asiaa kysyneelle lapselle kaikkien partioikäkausien tunnuksena olevan: Ole valmis.  Maailmanlaajuisesti käytössä oleva tunnus viestii partiolaisten auttamis- ja palvelemishalukkuudesta. Partiotunnus kertoo ennen kaikkea partiolaisen asenteesta; Hän on aina valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuudet. Tajusin kesken selityksen, että partiolainen tai ei, samaan haluaisin opettaa ja kannustaa myös omaa lastani.

 

JOULULOMA <3

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Opiskelu, Päivän tyyli, Rakkaus & suhteet Kommentoi

Hain lapsen iltapäivällä päiväkodista juostuani ensin aamupäivän asioilla. Ehdimme leikkiä ja pakkailla kotona hetken ja tovi sitten lapsi suuntasi Fammulleen yökylään. Huomenna saamme siis nukkua tavallista pidempään eli ainakin yhdeksään!

Edelleen puolinuhainen, mutta ennätysajassa siedettävään kuntoon toipunut Norppaemo suuntaa seuraavaksi puolisonsa, veljensä ja miehen siskon kanssa herkkupurilaisille sekä katsomaan Hobitin kolmannen ja viimeisen osan. Melkein treffi-ilta, mitä nyt puoli sukua on mukana – täysin suunnitellusti tosin.

Lapsella alkoi lähes kuukauden mittainen joululoma ja itsekin ajattelin tämän loma-aikana väsätä kouluhommia vain parin yövuoron ja esseen verran. Jälkimmäisistäkin kieltäydyn ottamasta stressiä vaan panostan nyt ennen joulua reissaamiseen, läheisten kanssa ajan viettämiseen, liikkumiseen ja hyvin syömiseen. Eikös kuulostakin melko toimivalta suunnitelmalta?

Sanoinko jo että loma. Jee!

P.S. Pahoittelut instalaatuisista kännykkäkuvista, mutta näinä pimeinä päivinä hovikuvaajani on aniharvoin arkena paikalla päivänvalon aikaan enkä itsekään roiku jatkuvasti kotona silloin.

Mekko: Äidin vaatekaappi – H&M / Koru: Glitter (saatu) / Juurikasvu: Omaa tuotantoa