Kaikki alkoi kaverin linkittämästä humoristisesta foorumiketjusta, jota tämä arvioi minun arvostavan. Jaoin linkin myös miehelle ja siitä se sitten lähti… Halusin jakaa kanssanne tämän krhm hienon viestiketjun, tosin muutamien läheisten nimien ja liian henkilökohtaisten yksityiskohtien osalta siivottuna… Itse asiassa useammastakin syystä:
1) Kun pariskunnalla on seurustelun alkaessa hyvin erilaiset harrastukset: toinen piirtää, lukee ja urheilee satunnaisesti kun toinen puolestaan pelaa, soittaa ja urheilee omalla tahollaan eri lajien parissa, on yhdessä tekemisen kannalta oikeastaan kaksi vaihtoehtoa – löytää uusi yhteinen harrastus tai tutustuttaa kumppani omaan harrastukseensa puolin ja/tai toisin. Vaihtoehtona on toki puuhailla omiaan tahollaan, mutta pidemmän päälle voi käydä niin, ettei myöskään yhteisiä puheenaiheita löydy, ellei opiskelu- tai työala satu olemaan samankaltainen.
Meidän tapauksessamme yhteinen kosketuspinta on löytynyt tv-sarjoista, muutamista urheilulajeista ja viime aikoina myös pelaamisesta, tosin varsin pintapuolisesti, koska oma pelaushistoriani on hyvin lyhyt.
2) Onnea on puoliso, jolle voin sekoilla, fangirlittää ja selittää pikkutuhmiakin juttuja – tekstiviestein, sanoin tai verkosta löydetyin kuvin, luennolla, kotona ja ravintolapöydässä. Sellainen kumppani, jonka kanssa voi pallotella ideoita, jakaa löytämiään tyhmiä juttuja, ilman että kumpikaan loukkaantuu, poteroituu oman sukupuolensa taakse tai asettaa oman näkökulmansa ja tottumuksensa toisen yläpuolelle. Toki hyvät ystävätkin, joille voi tunnustaa ne säätämisensä, joilta haluaa säästää aviomiestään, ovat kullanarvoisia.
3) Pakollisena disclaimerina todettakoon, että en halua tällä missään tapauksessa sanoa, että miehet sitä ja naiset tätä. Että pelaamiseen liittyvät tottumukset, taipumus ongelmanratkaisuun keskittyvien pelien suosimiseen tai romantiikankaipuuseen olisivat jotenkin sukupuolisidonnaisia. Toisia kiinnostaa piirittää pikselihahmoja ja toisia pyrkiä valloittamaan maailma naittamalla jälkeläisiään oikeaan sukuun, lähettämällä joukkojaan liikkeelle oikeaan aikaan tai solmimalla kauppasopimuksia. Eläköön se iso pieni ero.
Pariskunnan välisestä viestiketjusta ei aina hahmota sitä, kuinka tosissaan jotain sanotaan. Tässä tapauksessa mikään esitetyistä yleistyksistä ei ole sellainen, johon kumpikaan meistä uskoisi aukottomana. Totesinpa vain, että itselleni, ei pelaavalle, pelien ohjaamista ja haltuunottamista vähän pelkäävällekin sopivasti markkinoitu peli olisi voinut toimia pelimaailmaan tutustuttavana tekijänä jo paljon aiemmin. En usko, että tämä johtuu suinkaan sukupuolestani vaan siitä, millaisista asioista kiinnostun muutenkin.
Omista lähtökohdistani käsin toivoisin siis monipuolisempia vaihtoehtoja olevan esillä myös isosti markkinoitujen pelien osalta. Rymistelyyn, maailman pelastamiseen, kahdenkymmenen tuhannen vihollisen tappamiseen, kaahaamiseen tai kuudenkymmenen tuhannen maagisen kengänpohjan keräämiseen keskittyvien pelien rinnalle voisi olla tilausta peleille, joissa painopiste olisi vielä suuremmassa määrin draaman kaaressa, hahmojen kehittymisessä ja niiden välisissä suhteissa… Ja joiden keulakuvana olisi muutakin kuin kessutukalla varustettu kolmikymppinen miehenköriläs.
Millaisia tietokone- tai konsolipelejä te pelaatte tai millaisilla peleillä teidät saisi houkuteltua kokeilemaan?
P.S. Onneksi en roiku (vielä) peliaiheisilla foorumeilla, koska kuuluisin muuten sangen varmasti tuohon kyseenalaisia tekstejä tuottavien ja kaksimielisiä heittoja viljelevien naisten porukkaan. Muahhahah.
Mun miekkonen pelaa Armaa (numerosta en oo niin perillä,oisko ollu 3), ja pakottaa/pyytää mut toisinaan katsomaan pelaamistaan. Mä odotan tota päivää kun itekki löydyn hiiren varresta, koska nyt jo ne kerrat kun menen katsomaan sitä pelaamista, niin jännitän ja kyselen ja ehdotan juttuja pelissä. 😀
Mutta joku tollanen ”naistenpeli” vois olla hyvä!
Jos nyt jo seuraat ja jopa kommentoit niin olet to-del-la lähellä sitä että löydät itsesi tositoimista. Ja veikkaan, että saisit pisteitä kotiin ehdottamalla sitä itse. ;D
Nyt menee varmaan viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeet, mutta mä pelaan Guitar Heroa. 😀
Nousuhumalassa – siinä vaiheessa nimittäin se sisäinen rockstara herää parhaiten eloon!
Guitar Heroa pelatessa tietää myös, milloin on aika lähteä baariin. (So. viimeistään siinä vaiheessa, kun yleisö buuaa sulle niin, että peli päättyy kesken biisin.)
Mä rakastan Singstaria, vaikka mun laulu on oikeasti, siis en vaan sano vaan ihan todella, jotain aivan jäätävän hirveää. Parin vedon jälkeen muutkin uskaltautuvat laulamaan – kenties saadakseen ulinani loppumaan. :DD
Mä pelaan paljonkin, ja mun mielestä draamapelejä on jo olemassa. Esim. Biowaren roolipeleissä (Dragon Age, Mass Effect) ihmissuhteilla on iso osa ja Sims ei olisi Sims jos ei voisi omalla perheenisällä vikitellä naapurin ukkelia! Myös jo mainittu Telltale Games tekee tarinavetoista kamaa. Mä tarjoaisin myös kivaksi tarina/suhdepeliksi sellaista kuin Fahrenheit / Indigo Chronicles, siinä on hieno tarina ja pelaaja ohjaa useampaa päähenkilöä. Ihmissuhteiden mallinnus peleissä ei ole kovin yleistä, mutta sitä on tarjolla, ja pelaaminen on monesti aika sosiaalista.
Ite oon tuonut seurustelukumppanini Diablon ihmeelliseen maailmaan. Yhdessä iltaisin mätetään demoneita kun aikaa löytyy. Mulle D3 on nostaginen elämys, koska oon pelannut sarjaa ekasta osasta lähtien, kumppanille pelisarja oli uusi mutta mekaniikat on toimivat ja syvyyttä riittää.
Mä en usko että ”naistenpeli” karkoittaisi ostajakuntaa, jos kohderyhmä on tietynikäiset naiset, sitten se on tietynikäiset naiset. Farmvilleä pelasivat vielä muutama vuosi sitten hirveällä innolla keski-ikäiset naiset ja nyt Kim Kardashian: Hollywood kiehtoo teinityttöjä tuottaen miljoonia. Juurikin pelko leimaantumisesta on tainnut pitää osan markkinoista tyhjinä ja sitten Kardashianit voivat kääriä teinien rahat pois kuleksimasta. Mä olen pelisuunnittelija ja tekisin heti pelin teinitytöille jos se sopisi työnantajani portfolioon ja sille olis julkaisija!
Mun suosikkeja Diablon lisäksi ovat mm. Godus (jumalapeli missä rakennellaan kyliä isoon maailmaan ja paimennetaan pieniä ihmisiä), Sims 4 (oon pelannut kaikkia osia, mutta tässä uusimmassa on tosi kivan sarjakuvamaiset hahmot ja pidän rajatusta maailmasta), Farmville, Gabriel Knightit (naiskirjailijan käsikirjoittamia, päähenkilö on sen sortin haaveileva renttu että varmasti kelpaisi monelle pedinlämmittimeksi, ihmissuhteet ovat pelissä esillä) ja World of Warcraft (nettimoninpeli, erityisesti tykkään kalastuksesta ja kukkien keräämisestä).
Hei mä olen about pelaamattomana tainnut onnistua törmäämään juuri noihin tässä(kin) ketjussa useaan otteeseen suositeltuihin pelisarjoihin, pitkälti kiitos mieheni, joka on tehnyt huolellista esivalintaa, tietäen arvatenkin, että vain ihmissuhteet saattaisivat ehkä koukuttaa minua peleihin.
Simsiä pelattiin joskus ala- ja yläasteella kaverin kanssa, tosin mulle se on aina ollut sellainen sisustussuunnittelupeli, krhm. hanojen metallisävyjen värimätsäystä ja oikeiden talomallien perusteella about mittakaavaansa rakennettuja taloja myöten. Ihan kreisiä, mutta tosi rentouttavaa puuhaa.
”Mä olen pelisuunnittelija ja tekisin heti pelin teinitytöille jos se sopisi työnantajani portfolioon ja sille olis julkaisija!” Jes! Oikein! Olisin halunnut törmätä itse teinityttönä johonkin kohdennettuun peliin. 😉
Kiitos vinkeistä! Koostan tämän ja GWU:n ketjun perusteella listan, joita voisin harkita ja suositella jatkossa eteenpäin muillekin, jos innostuvat kokeilemaan pelaamista samoilla kriteereillä ennakkoaseistautuneina kuin minä ”aikoinani”.
….siis onko visual noveleita MUITAKIN kuin pikkutuhmaa deittisimua miehille? /sarcasm
Mä pelaan usein indie/mobiilipelejä, koska a) nopeasti pääsee mukaan ja b) lyhyitä, ettei tarvitse pientä ihmisikää odotella, että mikä touhun juttu. Mulle kyllä peleissä se ihan pelaaminen on se juttu, mä en niin juonen perään ole, tai silloin kun olen, se vaikuttaa ehdottomasti negatiivisella tavalla koko kokemukseen. Case in point: Far Cry 3, joka sai muutaman minuutin intron jälkeen toivomaan, että se ytimessä oleva fratboyjannuporukan sijaan pelaisi niitä pahiksia. Koska se oli niin rasittavan ”THIS IS WHAT COOL KIDS DO!”-jankkaamista. Sinänsä pidin tuosta Dark Soulsista (vaikken olekaan kohde ryhmää nähnytkään), ettei se juoni ole ehkä se pääjuttu siinä, mutta tulee mukavasta esiin eri tyypeille puhumalla sun muuta, kun vihdoin rauhoittuu pelkäämästä suhisevaa ruohikkoa. Kannattaa vilkaista Dragon Ageä tai Mass Effectiä, jossa on kuitenkin sitä pelaamista genrelleinsä tyypillisellä tavoilla, mutta ihan neuroottisen hyvin panostettu juoneen.
Me ollaan itse asiassaa pelattu Mass Effectit ja mies alkoi kuulemma huolestua, että otan avioeron ja karkaan Garruksen kanssa galaksin perukoille. DAO olisi loppusuoralla, mutta mies hyytyi kesken, koska pelaa toista kertaa.
Niissä oli hyvä juoni, joskin vähän liian sankarikeskeinen meininki ja hyviä hahmoja. Mies koetti valita aloituspelit tarkkaan, etten iske saman tien hiirtä seinään. 😀
Mulle ei vaan nappaa kovin hyvin sellaiset ”pelasta maailma, tee se jo tänään, tee jotakin mahdotontaaaa”-juonet. Työn alla olevaa Swtoriakin pelaan Sith Inquisitorina. Suprise.
Äää, samasta syystä mua ei koskaan napannut supersankarisarjikset, se ”IMMA SO SPESHUL”-aloitus kyllä hankaa pahasti vastaan. 😀
Jos pääset To The Moon-pelin graffoista yli, se on kiva, tarinavetoinen peli/interaktiivinen tarina, jossa on todella sydäntä särkevä juoni. Toinen mikä tulee mieleen kans on Octodad, mutten ole itse pelannut, niin vaikea silleen suositella.
Eih, sydäntäsärkevä juoni, sitten en ehkä pysty koska cannot take the FEELZ.
Dem feelingz. DEM FEELINGZ.
DAO:ssa sai tosi hienon alun kun otti female city elffin. Siinä ensin ollaan järjestämässä avioliittoa, mutta pahat ihmiset tulee ja kaappaa hahmon aviomiehen. Sitä sitten pitää lähteä pelastamaan (SPOILER) mutta ei mee nappiin ja ukkeli kuolee morsiamensa käsivarsille. Ihan selvästi näkyy että se on kirjoitettu mieshahmolle, mutta tarinasta tuli paljon raikkaampi kun pelastamassa onkin nainen.
Mies on kuulemma pelannut juurikin tuolla alkuasetelmalla ja pystyi allekirjoittamaan tämän kuvauksen aikalailla sanatarkasti. Kivan twistin toi kuulemma koko loppupeliin!
Hei uusin 3DS:n Fire Emblem istuu tähän kategoriaan mainiosti. Uutena strategisena elementtinä voi pelihahmoja naittaa keskenään. Superkoukuttavaa puuhaa, kun eka pitää valita kenen kanssa itse haluaa naimisiin, sitten naittaa kaikki kaverit keskenään joko fiiliksen tai ominaisuuksien mukaan. Jos vain parittaminen kiinnostaa niin pelin vaikeustasoa saa laskettua niin, etteivät tehtävät tuotaa liikaa pään vaivaa.
Pelaan valtavasti kaikkea mahdollista, mut en yhtään panisi pahakseni pelistä jossa vastaantulevat mieshahmot viettelis ja rakastuisi pelihahmoon samalla tavalla kuin naishahmot tietyissä peleissä.
Lisään ”parituspelin” täten heti viralliselle testilistalleni!
Joo pelihahmoon täysin hullaantuvia mieshahmoja (tai naispuoleiseen pelihahmoon höyrähtäviä naishahmoja) lisää – kyllä miehetkin voi hullaantua ja about heittää itsensä naisen armoille. 😉
Suosittelen lämpimästi sellaista peliä kuin Gone Home. Siinä on kyse nimenomaan ihmissuhteista, vaikka pelaajahahmo ei pääsekään pelin aikana suoraan kommunikoimaan kenenkään kanssa. Peli alkaa siitä, että nelihenkisen perheen vanhempi tytär Kaitlin palaa kotiin reissattuaan pitkään Euroopassa. Kotona onkin vastassa vain tyhjä talo, ja pelaajan pitää paikkoja penkomalla saada selville, mitä on tapahtunut. Paljoa enempää pelistä ei voi sanoa spoilaamatta juonta. Pidin todella kovasti, samoin poikakaverini, jonka maku painottuu yleensä enemmän sinne Dotan suuntaan.
Ihmissuhdekuvioita ja Neiti Etsivä meininkiä? Kuulostaa ihan sellaisilta kirjoilta, joita joskus suurkulutin – listalle!
Mä pelaan kaikkea mahdollista jos vain aikaa riittäisi. Gamergirl henkeen ja vereen, mutta valitettavasti työelämä (ja perhe) ovat pakottaneet vähentämään radikaalisti.
Telkkarissa näin just arvostelun Valiant Hearts nimisestä pulmapelistä, joka on hyvin tarinapainotteinen. Vaikutti grafiikaltaan ihanalta! Mulle pelin visuaalinen puoli on ehkä se koukuttavin puoli, sit kaikki pikku näpertely. Harvemmin haluan pelata suoraviivaista päätarinaa, vaan sivujuonia ja muuta touhuamista pitää löytyä.
”tuoden mieleen esimerkiksi parin vuoden takaisen indie-peli Machinariumin.”
Aaah, pelasin ton läpi ja se oli ihana. <3
Siis Machinariumin – törkeen söpö + viihdyttäväkin.
Hei kiitos kaikille pelivinkeistä ja -kokemuksista, palailen näihin tarkemmin huomenna, kun en ole 39 asteen kuumeessa tai takana on edes ei-yövuorolliset yöunet. <3
Itse pelaan varmaan sitten niitä ”miesten” pelejä. No ei nyt, mutta oikeasti ei mitkään ihmissuhteet tai pikkutarkka taktikointi kiinnosta ollenkaan.
Pelaan enemmänkin toimintapelejä, joissa saan hakata päitä irti kirveellä tai ampua jotakuta haaroväliin. Välissä on kuitenkin pakko päästä tutkimaan pelimaailmaa, joten paikallaan tapahtuvat tappelupelit ei toimi vaan tarvitaan monipintaisempaa pelimaailmaa.
Mies sanoo aina että haluaisi aina tallentaa pelaamiseni videolle. Ilmeisesti kommenttiraita on mahtava. 😀
Hahaaahh, ihan tämän kuvauksen perusteella saattaisin haluta kuulla sen kommenttiraidan!
Nyt kun olen opetellut ohjaamaan hahmoja itse, edelliset pelit (Mass Effectit ja DAO) pelattiin läpi niin että mies hoito ohjauksen ja minä keskustelut, olen joskus jopa ohimenevän hetken digannut siitä salamalla toisten hanuriin ampumisesta. Vaikkei se kyllä pistehanskojen kanssa hakkaamista voitakaan. 😉
Hmm, pitäisköhän munkin antaa Mass Effecteille mahdollisuus? Mies niitä on rätkinyt ja nyt sitä odottaa kolmas joululahjapaketissa. Mä pelaan itse asiassa tosi vähän, vaikka käännän työkseni myös pelejä… Dragon Age ja Fabel III taitaa olla ainoat, jotka oon jaksanut pelata läpi (Oblivionia ja Skyrimiä olen pelannut jonkin verran, mutta jättänyt kesken). Mun ongelma on vaan jo noissakin se, että liikaa väkivaltaa. En tykkää kauheasta läimimisestä ja räiskimisestä ja sitähän noi pelit tuppaa olemaan, kun meillä on vaan Xbox 360. Pitäis varmaan hankkia joku toinen alusta ja pelata jotain urheilupelejä tms. 😀 (Mun lempparipelejä vuodelta nappi ja kivi on Civilization II ja Betrayal at Krondor.)