Eräs vanhempi sukulainen sen kysymyksen jälleen pudotti. En ollutkaan pitkään aikaan päässyt vastaamaan siihen. Lähipiiri tietää olla kyselemättä, sillä he tietävät kantani varsin hyvin; Se on ”jyrkkä ehkä sitten joskus”.
Jos joku kuljeskelee hiprakassa kaupungilla ja joutuu väkivaltaisen ryöstön kohteeksi eikä sittemmin halua enää liikuskella yksin ja päihtyneenä kylillä – tai ainakaan joutua uudelleen ryöstetyksi, harva varmaan ihmettee kovin tämän varovaisuutta tai haluttomuutta pelottavan kokemuksen uusimiseen. Kun rajusta tulipalosta yllättävän vähällä selvinnyt kieltäytyy paiskomasta pihapenkin palasia juhannuskokkoon metrin etäisyydeltä eikä välitä ottaa revanssia liekehtivän talon kanssa, kukaan tuskin usuttaa tätä moiseen.
Haukautuksi tullut pelkää kenties koiria, irronneita hampaita hoidattanut purukalustonsa vaurioitumista ja parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneen voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai ainakaan puolisoehdokkaisiin.
Pelkäämme erilaisia asioita ja usein pelon takana on jokin negatiivinen kokemus: lapsuudessa tai aikuisuudessa koettu, tiedostettu tai tiedostamaton, fyysisisiltä, psyykkisiltä tai sosiaalisilta kanteilta katsottuna raskas. Niin tai näin, pelot voivat lamaannuttaa, aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisille suhteille, ohjata elämää tai olla varsin harmitonta sorttia, kuten vaikkapa lepakkokammo. Vai kuinka usein joudumme ainakaan Suomen oloissa huitomaan yli-innokkaita ripsisiippoja kimpustamme?
Miten tämä liittyy tuohon surullisen kuuluisaan kysymyksen tai minun pelkoihini?
Lienee tarpeetonta sanoa, ettei aika ole parantanut haavoja siinä määrin kuin moni on povannut; Mitä synnytykseen tulee, näen tapauksesta edelleen säännöllisesti painajaisia. Pelko on olemassa, taka-alalla, mutta kuitenkin vaikuttavana tekijänä joitain tulevaisuuden osia punnittaessa. Koetan olla ajattelematta koko asiaa ja silloin kun se nousee esille muiden perheenlisäyksien tai muiden luontevien yhteyksien kautta, rauhoitan itseäni sillä, ettei minun ole pakko työntää itseäni samankaltaiseen tilanteeseen enää koskaan.
Kuten olen ennenkin sanonut, synnytyksessä ei suinkaan ollut raskainta kipu eikä edes kontrollin puute vaan kokemus ihmisarvoisen kohtelun oikeuden menettämisestä. En ole koskaan tullut kohdelluksi yhtä huonosti ja joutunut pelkäämään samalla tavalla oman ja lapseni hyvinvoinnin puolesta.
En tiedä, miksi synnytys on edelleen asia, jota ei saisi pelätä, jonka tuskallisuus ja traumaattisuus pitäisi vain hyväksyä. Miksi muista kipua ja ahdistusta aiheuttavista asioista saa kieltäytyä, mutta synnytykseen pitäisi uskaltautua reippain mielin uudelleen, vaikka pää pistäisi kaikin voimin vastaan?
Jos olen jotenkin vähempiarvoinen nainen, äiti tai ihminen siksi, etten haluaisi enää koskaa joutua sivuutetuksi, loukatuksi, lievästi pahoinpidellyksi ja puolustamaan omaa ja lapseni oikeutta kunnolliseen hoitoon, olkoon niin; Kun Suomessa voidaan kohdella synnyttävää äitiä kuin poikimiskoneeksi valjastettua emakkoa, (jota ei mielestäni saisi myöskään kohdella kaltoin), en halua joutua altistaa itseäni moiselle ”hoidolle”.
Länsimaisen, pitkälti pasifistisen sekä asiakkaan ja potilaan oikeuksia ajavan ihmisen ongelmia, tiedän. Mutta omasta perimmäisestä arvomaailmastaan on vaikea irtautua ja sitä vastaan täydellisesti rikkova kohtelu on siksikin järkyttävää. Jos joku kysyisi, mikä synnytyksessä ahdistaa, sanoisin ettei kyseessä ole niinkään se paljon puhuttu kipu vaan loukatuksi ja satutetuksi tulemisen kokemus, omien oikeuksien äkillinen menetys ja siten arvoristiriita suhteessa toimijoihin, jotka vievät kaiken itsemääräämisoikeutesi.
Koska en kuitenkaan halua käydä tätä keskustelua aina uudestaan ja uudestaan, jätän usein vastauksestani pois siihen kiinteästi kuuluvan lisäyksen: ”Ja todennäköisemmin kyllä, jos joku muu synnyttää sen”.
Synnytyskertomukseni osat löytyvät muuten täältä, jos joku haluaa lukaista ne läpi:
OSA 1 / 2 / 3 / 4 / 5
Meillä tyttö syntyi myös ”kasvot kohti aurinkoa”, kätilön sanoja lainatakseni. Eikä kukaan tiennyt neidin olevan väärin päin, tai ei ainakaan minulle kertonut olevan. Ja voin sanoa, että sen pään ulos pusertaminen oli yhtä kidutudteurastusta! Epiduraalin laittaminenkin jäi yritykseksi, eli ilokaasulla mentiin vaan. Jos nyt olisin synnyttämässä ja saisin tietää lapsen olevan väärin päin, vaatisin sektion tai amputaation kaulasta alaspäin. Ymmärrän täysin, miksi ei sulla synnyttäminen oikein iske toista kertaa.
Mullahan ei tuohon pisteeseen edes päästy, äidin sydän saatiin sekoilemaan jättiannoksella oksitosiinia ja tulehdusarvot kattoon odottelulla. Kyllä se mitäliehermoa vinksalleen menneellä päällään rääkännyt lapsi ja oksitosiinisupparit pitivät huolen taatusta laatumenosta enivei. 😀
Aamen! sanoi pappi tähän!
Mutta kiitosta vaan tosta otsikosta, nyt tiedän mitä vastaan kun utelias seurakuntalainen seuraavan kerran utelee sikiämisikäisen papin mahan tilaa 🙂 Miksi ne uteliaat on muuten aina vanhempia naisia?
Ai papeiltakin udellaan töissä? Eikö kukaan ole enää turvassa? Paitsi ehkä ortodoksipapit. 😉
Ehkä nämä lisääntymisasiat olivat ennen vanhaa neutraalimpia kahvipöytäaiheita eivätkä vanhemmat ihmiset ole vielä hoksanneet että velat, veylat tai lapsettomuudesta kärsivät eivät välttämättä halua avata päätöksiään kaikille?
Ekan synnytys oli ihan kamalaa. Ponnistin 1,5h ja lopussa vasta kätilö huomasi että napanuora on kaulan ympäri. Jos olisi pitänyt synnyttää jossain saunassa ilman sairaalaa, me oltais molemmat kuoltu. Lapsille tuli ikäeroa 4,5 vuotta. Toinen synnytys kesti 4h ja oli miellyttävä (!!!!) kokemus. Suosittelen miettimään pikkusisarusta. Mutta sulla on vielä moooooonta vuotta aikaa. 🙂 Ja jos oikeasti ahdistaa traumaattinen kokemus niin siihen voisi ehkä saada neuvolasta keskusteluapua?
Huh! Hurjalta kuulostaa, mutta onneksi toinen synnytys sujui paremmin. Mikään automaatiohan sekään ei ole, joten on hyvä onni, että päällimmäiseksi jää positiivisempi kokemus. 🙂
Tuota keskusteluapua olen pohtinut, mutta asiaa on tullut puitua niin monen tahon kanssa, että olen todennut, ettei ahdistukseen auta muu kuin tieto siitä ettei tarvitse ottaa revanssia / saa suunnitellun sektion.
Mulla eteni kuvatunlaisesti synnytys. Paitsi kätilö totesi, että nyt sektioon. Nyt yritetään toista, yritän ajatella, että eka synnytys ei määrittele toista ja että se pelko on vain päässä. Toki noin törkeää kohtelua en saanut.
Mutta saat halutessasi sektion ihan vaan pelon takia suoraan. Näin sai kaveri kun traumatisoitui ekasta synnytyksestä. Muutamalla lääkärillä pitää käydä ja sitten saat ajan.
”yritän ajatella, että eka synnytys ei määrittele toista ja että se pelko on vain päässä.”
Tämä on tosi hyvä pointti, harmi vain, ettei ihmismieli useinkaan ole kovin looginen negatiivisia asioita käsitellessään.
Jos lisääntyminen tulee joskus ajankohtaiseksi, aion senhetkisen tilanteen mukaan kartoittaa mahdollisuuksia sektion suhteen.
Suosittelen pelkopolia. Ystäväni meni sinne kahden lapsen jälkeen, kun hoitajat ja lääkärit munas hommat aika hyvin.
Mä taas kävin pelkopolilla jo ennen ekaa synnytystä, kun oli aika traumaattinen sairaalaoperaatiokokemus takana, jossa mun ääni poljettiin täysin. Se käytiin mm. läpi ja muutakin ja sitten, kun tuli synnytyksen aika mua kyllä kohdeltiin aika lailla kuin kukkaa kämmenellä ja sain kaikki mahdolliset avut ja lievityksen ennemmin liian aikaisin kuin liian myöhään. Synnytys oli hyvä kokemus ja kätilö aivan super.
Tosi hienoa, että synnytyksiin / sairaalaan joutumisiin / operaatioihin liittyvä pelko otettiin tosissaan ja ennen kaikkea se, ettei asia jäänyt vain juttelun tasolle vaan synnytyksessäkin huomioitiin tilanne mahdollisuuksien mukaan mm. kivunlievityksen osalta. 🙂
Mäkin vastaan aina noin, ja mullahan ei edes ole lapsia!! Jos niitä saisi jostain kolme-vuotiaina…? Synnyttäminen on tällaselle lekuri- ja veri/veitsi/kipu-pelkoiselle niin karmiva ajatus, etten oikeestaan edes kykene kuuntelemaan kavereiden synnytysjuttuja, kun alkaa vaan heikottamaan. En tiedä miten uskaltaisin joskus tehdä päätöksen yrittää hankkia lapsia, kun se maan kamaralle saattamisvaihe on niin karmiva…
Saahan niitä kolmivuotiaina, mutta aika paljon täytyy käydä byrokratiaa läpi ja käyttää rahaa. 😉
Olen itseeni liittyvissä peloissa suosinut siedätyshoitoa, mutta synnytysasiassa se on vähän vaikeaa, kun eniten kammottaa ammatti-/vuorovaikutustaidoton hoitohenkilökunta. Korkeanpaikankammoa ”hoidin” pakkokiipeilyllä, mutta noita veri-/veitsi-/toimenpidekammoja voi olla hankalampi siedättää pois.
Verenluovutusta, hoitotoimenpiteiden seuraamista ja jos uskaltautuu raskaaksi niin etukäteen keskusteluapua + merkintä papereihin, että tarvitsee erillistä ”kädestäpitämistä” ja tilanteen huomioimista.
Olen sikäli onnellinen, ettei synnytys pelottanut sentään ennen ensimmäistä kertaa…!
On tullut itsekin mietittyä synnytystä viime aikoina. Kai se on tämä vuoden rajapyykki, pienen vauvan kasvaminen taaperoksi ja muiden tuoreet vauvat. Kokemus oli omalla kohdallani erittäin rankka, pitkä ja kivulias. Sitä ei sen helpommaksi tee mikään keskusteleminen, mutta toisaalta oman itsensä takia on hyvä käydä kokemusta läpi ja helpottaa sen muistamisesta koituvaa tuskaa.
Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta joutua käymään läpi näin tuskallista kokemusta, varsinkin kun se liittyy niinkin rakkaaseen asiaan kuin oman lapsen syntymään. Olisin mielelläni saanut kokea hyvän ja positiivisen synnytyksen. Varsinkin kun matka sinne synnytykseen saakka oli kivinen. Vaikka toinen lapsi ei olekaan vielä suunnitelmissa, haaveilemme sen mahdollisuudesta vielä jossain vaiheessa. Tuntuu tuskalliselta, että kokemani synnytys luo synkän pilven niiden haaveiden ylle. (Postaukseni traumaattisesta synnytyskokemuksesta toipumisesta)
Toisaalta sektio olisi varmastikin mahdollinen rankan ja traumatisoivan synnytyksen jälkeen, toisaalta haluaisin myös saada kokea positiivisen synnytyksen. Sitä ei kuitenkaan kukaan voi minulle luvata, toisen synnytyksen helppous ei ole mikään 100%:nen totuus ja toteudu jokaisen kohdalla. Mielestäni synnytysten kohdalla väheksytään naisten kokemaa kipua ja tilanteen raakuutta. Vaikka osa synnytyksistä sujuisikin hyvin, voi synnytys osan kohdalla olla aivan painajaismaista kidutusta ja epäinhimillistä kohtelua. Ei siitä päästä yli olkia kohauttamalla!
Itsekin saattaisin olla valmis siihen kaikkeen muuhun jos joku muu vaan synnyttäisi, mutta juuri nyt nautin elämästä vauvavuoden jälkeen kropalla mikä ei ole raskaana tai toivu juuri keskenmenosta/synnytyksestä. Ehkä vielä joskus. Ja ehkä suunnitellulla sektiolla ellen tule aivan hulluksi ja lupaudu uudelleen siihen kyytiin (jos minulle luvataan jatkuva täysi lääkitys). Onnellinen olen silti siitä, etteivät synnytystraumani johdu lapseni hädästä tai vahingoittumisesta vaan omastani.
Paljon sydämiä sinne! Onneksi on myös ihmisiä jotka ymmärtävät, muiden kohdalla on vaan yritettävä ohittaa kylmät lauseet. Vain me itse tiedämme mitä olemme kokeneet, vain me itse tiedämme rajamme!
Kiitos, kun linkkasit kirjoituksesi uudestaan! Luin sen jo aiemmin silloin kun se alunperin julkaistiin ja pidin siitä silloinkin. Olen ensimmäistä kertaa raskaana ja laskettu aika on nyt sunnuntaina. Koen kirjoituksesi jotenkin lohdullisena. Toivon, että pääsen itse vähemmällä ja että kenenkään muunkaan ei tarvitsisi tuollaista käydä läpi, mutta olen myös äärettömän iloinen siitä, että minulla on tietoa. Olen yrittänyt miehellenikin puhua siitä että voin olla synnytyksen jälkeen kipeä melko pitkään, jos huono tuuri käy. Hän nimenomaan oli käsityksessä, että synnytyksestä toipuminen on suht pikkujuttu. Että synnytys on se pitkä ja tuskallinen urakka ja sitten kaikki muu on vain helppoa liitämistä sen jälkeen.
Haluan että olemme molemmat, minä ja mies, valmistautuneita ja emme oleta liikoja. Kaikki voi mennä hienosti, mutta täytyy myös ottaa huomioon se, että aina jollekin käy myös huonommin. Tällä hetkellä minua ei pelota hallitsemattomasti. Tietenkin jännittää ja vähän pelottaa, mutta tunnen olevani valmistautunut ja toivon että henkilökunta tulee olemaan empaattista. Kaiken lukemani perusteella olen päätellyt että juuri henkilökunnan asenne on se, joka ratkaisee yllättävän paljon. Siihen en voi vaikuttaa ainakaan etukäteen, joten parasta toivoen.
Olepa hyvä 🙂 Ei kyllä ehkä ole sellainen kirjoitus minkä ihan ensimmäisenä pian synnyttämään menevälle linkkaisin, mutta toisaalta on se karumpikin totuus ihan hyvä tietää. Monen on yllättänyt synnytyksestä toipumisen kivuliaisuus ja kesto, siitä harvemmin puhutaan. Paljon puhuttiin siitä, että äiti istuu imettämässä ja isi voisi tuoda lehtiä ja ruokaa. Itse ainakin makasin kivuissani ja mies sai tehdä ihan kaiken. Onneksi olen myös nähnyt useita helpommin synnyttäneitä ja toipuneita.
Toivottavasti sinulla synnytys menee hyvin ja toipuminen mahdollisimman helposti. Lopulta se on todella lyhyt aika, vaikka se juuri silloin tuntuisi pieneltä ikuisuudelta. Lopulta sitä pääsee takaisin omaan terveeseen kroppaansa ja elämä vauvan kanssa asettuu uomiinsa. Onnittelut jo näin etukäteen pienestä ja onnea matkaan!
”Kaiken lukemani perusteella olen päätellyt että juuri henkilökunnan asenne on se, joka ratkaisee yllättävän paljon. Siihen en voi vaikuttaa ainakaan etukäteen, joten parasta toivoen.”
Voisin allekirjoittaa tämän hyvin vahvasti – uskon että oma kokemukseni olisi ollut hyvin erilainen empaattisempien ja potilaslähtöisemmin toimivien th-henkilökunnan jäsenten käsissä. Toivon siis kohdallenne osuvan ammattitaitoisia, lämpimiä ja kohtaamisosaamisella varustettuja kätilöitä, lääkäreitä ja sairaanhoitajia!
Muistan ajatelleeni että oli jollain tapaa erityisen harmillista että noin raskas ja kroppaa hajottava synnytys, vaikeine toipumisaikoineen osui juuri kohdallesi.
Ei siksi, että kukaan ansaitsisi moista vaan siksi että muistan ihailleeni luottoasi synnytyksen luonnollisuuteen sekä vastaanottavaisen mielen ja kehon voimaan.
Uskoisin, että asiassa kuin asiassa rankka kokemus on vielä yhden ”kerroksen” kipeämpi, jos omat odotukset ja toiveet ovat olleet päinvastaisia.
Ja hatunnosto siitä, että uskot edelleen ainakin jossain määrin siihen, että mahdollinen synnytys sitten joskus voisikin sujua niin, että päällimmäiseksi jäisi positiivinen kokemus.
Olen myöskin todella onnellinen siitä, että jouduin synnytyksessä itse koville, vaikka lapsikin oli jo vähän väsähtänyt oltuaan vuorokausikaupalla jumissa vedettä ja pää veripatilla koristeltuna. Ei kovin kummoisia pisteitä saatu – varmaan kumpikaan.
Synnytyksistä käytävään keskusteluun on jäänyt mielestäni varsin jälkijättöinen menneisyyden ihanne; Ei mielisairauksiakaan hoideta enää manauksilla tai sähköshokeilla, amputaatio tai purukaluston irti kiskominen eivät kuulu hoitotoimenpiteiden perusvalikoimaan.
Lobotomiaa ei pidetä näpsänä ratkaisuna rikollisten yhteiskuntakelpoistamiseen. Ihmisiä ei kupata laajamittaisesti terveydenhuollossa eikä flunssaa lääkitä kuivatusta karhunkikkelistä tehdyllä teellä.
Mutta synnyttää pitäisi edelleen saunassa, ilman kivunlievitystä, samalla näpsästi lauteita tervaten ja kurkkulaulaen. Sektio on ihan nounou, vaikka se on lapselle turvallisempi tapa syntyä.
Äitien synnytyksen aikaisia ja jälkeisiä kärsimyksiä supistuksineen, repeämisineen, pidätysvaikeuksineen, laskeutuneine sisäelimineen ja toisinaan pysyvine traumoineen ja seksivaikeuksineen vähätellään ja niitä vaietaan kuoliaaksi muita parempana itseään pitävien sekä th-hlökunnan toimesta erilaisissa medioissa säännöllisin väliajoin.
Sydämiä sinnekin! Toivotaan että aika tekisikin maagisesti tehtävänsä – kolme vuotta ei selkeästi riitä, mutta ehkä vaikka kymmenen…
Mäkin tiedän miltä tuntuu menettää luotto hoitohenkilökuntaan. Ei synnytyksessä, mutta kovan raskauspahoinvoinnin takia. Kun neuvolan terveydenhoitaja, lääkärit, kätilöt ja järjestäen kaikki raskausaikana tapaamani terveysalan ammattilaiset suhtautuivat (liian) pitkäkestoiseen ja kurjista kurjimpaan olotilaani vähättelevästi, menetin vähitellen omankin itseluottamukseni. Sitä jotenkin lipui pikku hiljaa ajattelemaan, että ehkä mä sitten vaan olen niin heikko kun en kestä tätä kipua ja kärsimystä. Vaikka oikeasti kenenkään ei pitäisi sellaista kestää. Varsinkaan synnytyksessä, jossa vaihtoehtojakin on.
Ikävä kyllä hoitohenkilökunnan asenteet eivät muuttuneet toisessakaan raskaudessa, vaikka etukäteen yritin psyykata itseäni pitämään puoliani esim. lääkärin vastaanotolla. Olen pikku hiljaa alkanut epäillä, että syy siihen on raha: kun työntekijät vedetään tarpeeksi koville, ei heillä ole enää voimavaroja suorittaa kuin välttämättömimmät hoitotoimenpiteet. Ei jää enää energiaa katsoa raskaana olevaa tai synnyttävää naista yksilönä ja suhtautua empaattisesti, jos häilyy itsekin jaksamisensa rajoilla. Esim. Kätilöopistolla hoidetaan nykyään 8000 synnytystä vuodessa ja se on nykyään Euroopan isoin synnytyssairaala. Onko sinne palkattu tarpeeksi lisähenkilökuntaa huomattavasti lisääntyneen työmäärän takia? Tuskinpa.
Suomessahan ylipäätään on vahvasti alatiesynnytystä suosiva ajattelutapa. Se perustellaan lapsen edun mukaiseksi, mutta taitaa kyllä olla enemmän yhteiskunnan edun mukaista ajattelua tuokin. Muistan lukeneeni, että sektio maksaa yhteiskunnalle 5000 euroa, alatiesynnytys 2000 euroa. Uskon, että raha on ihan oikeasti syy, miksi sektioita ei millään meinata antaa.
Lohdutukseksi sinulle voin silti sanoa, että toisessa raskaudessa multa on kyllä joka suunnasta kyselty, miten synnytys meni ja jäikö traumoja. Eli kyllä sen mahdollisuus myös tiedostetaan (eri asia on sitten käytännön toteutus juuri sinun kohdallasi).
Tutulle ei tehty pientä operaatiota, joka olisi auttanut hänen kipuihinsa, rahan takia :O kuulemma tekee vain kuluja koko operaatio. Mutta miten ennaltaehkäisevä hoito ettei tilanne mene pahemmaksi?
Ennaltaehkäisevä hoito – milloinkohan tuo hieno ajatus saataisiin laajamittaiseksi ja varteenotettavaksi osaksi hoitoketjua ja säästettäisiin siinä sivussa melkoinen summa rahaa… Toivoa sopii että pian, mutta todennäköisenä en sitä pidä.
”…menetin vähitellen omankin itseluottamukseni. Sitä jotenkin lipui pikku hiljaa ajattelemaan, että ehkä mä sitten vaan olen niin heikko kun en kestä tätä kipua ja kärsimystä.”
Se, ettei kukaan kuuntele, ota omaa kokemusta kehonsa tilasta ja jaksamisesta vakavasti ja että mitätöidään on todella lannistavaa. Synnytyksessä on kyse lyhyestä ajasta ja siksi tuntuikin erityisen pahalta kuulla, että olet joutunut pompotelluksi ja vähätellyksi kuukausikaupalla ja ollut oikeasti epäinhimillisessä määrin huonossa kunnossa ennen kuin mitään on suostuttu tekemään.
Uskon, että henkilöstölliset ja rahalliset resurssit ovat varmasti suuressa roolissa mitä tulee th-henkilökunnan jaksamiseen. Mutta varmasti joka alalla on myös niitä, jotka eivät ole ihan ajan tasalla, mitä tulee asiakkaan/potilaan kohtaamiseen, olivat puitteet kuinka hienot hyvänsä.
Raha, ideologia ja yksipuolinen tiedonjako puhuvat varmasti myös sektioita kammoksuvan ja alatiesynnytystä palvovan keskustelukulttuurin ja paatoksen taustalla.
Mä allekirjoitan otsikon (ja muunkin tekstin) ihan täysin. Lisäksi toivoisin, että joku toinen vois valvoa ne ensimmäisen yöt. Mä voisin sitten siitä jatkaa.
Tylleröinen jutteli eilen, että olis kiva, jos voisi pikkuveljen kanssa yhdessä polkupyöräillä. Mitä siihen sitten sitten sanois? Että ennenkuin pyöräillään, se pikkuveli pitää jotenkin saada aluilleen, että sekään ei välttämättä tule ihan annettuna, sitten se pitää kasvattaa syntymiskuntoon luultavasti äidin työkyvyn kustannuksella, sen jälkeen se pitää puskea teurastustilaisuudessa maailmaan, sitten se puree tissit verille, äiti ei voi kuukauteen istua, sitten valvotaan kaikki yöt kuunnellen sen parkua arvuutellen, mikä hätänä, ja siinä ohessa äiti karjuu väsymystään hyeenan lailla.
Vaikka tylleröisen pohdinta sai hellyyttävyydessä hymyilemään, sai se myös ihan toiset kuin hellyyden kyyneleet silmiin. Mä en tiedä miten kauan menee, että mä en ensimmäiseksi aina ajattele sitä p*rse ruvella -kipua, kummallisia kätilöitä, ohipuhumista, mitätöintiä, ihan kokonaistavaltaista vaikeutta, kun puhe kääntyy lapsen saantiin.
Hyvin sait kiteytettyä ajatukset, ei se lapsi ihan tuosta vaan tule maailmaan! Kaiken maailman lässytys siitä kuinka ”pianhan sen unohtaa” ja ”palkinto on sen arvoinen” eivät kyllä paljoa lohduta. Ehkä joillekin se matka on ruusun terälehtiä eikä niitä piikikkäitä oksia, mutta valitettavasti sellaisesta ei ole kokemusta 🙁
Mun mummini koetti ensin kysellä että millon tulee toinen lapsi. Kun sanoin että ehkä joskus kun ehtii ensin kunnolla työelämään ja vielä kyllästyäkin siihen eli öööh 10v päästä.
Koetti vetää seuraavana oljenkortena paikalla olleen lapseni (?) juttuun mukaan kyselemällä, että eikös uusi vauva vuan oliskii kiva…
Kuutille pisteet vastauksesta, joka kuului:
”Ei sellaiselle ole mitään tarvetta.”
Naureskelin aika kauan.
Mutta vakavasti puhuen ne aika kultaa muistot/parantaa haavat-jeesustelijat taitaa olla usein niitä synnytyssalien hannuhanhia / joltain eri planeetalta mitä masokismiin tulee.
Synnytin tasan viikko sitten täydellisen pienen tyttären, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ikinä aiemmin. Synnyttäisinkö uudelleen vaikka palkinto olikin paras mahdollinen – EN. 27h synnytys oli täyttä teurastusta virhetarjonnasta ja monista muista tekijöistä johtuen. Kätilö oli loistava, teki todella kaikkensa että olisin saanut edes sekunnin hyvää oloa, valitettavasti vain täysnukutus ois helpottanut sitä urakkaa. Viikko mennyt, olo kun talvisodassa ajetun hirvikolarin jälkeen, en voi edelleenkään istua tiimellyksessä murtuneen häntäluun sekä ruhjoutuneen toosan takia. Tekee mieli tempoa turpaan jokaista joka toteaa ”aika kultaa muistot”. Kyllä on niin voimaantunut olo että..
Toi häntäluun murtuma on siitä ikävä että usealla se on kipeä/arka kovalla istuessa/tärähtäessä tosi pitkään – monella tutulla jopa vuosia. (Mitään muita synnytyksessä tulevia vammoja vähättelemättä!)
On jotenkin hurjaa, että naisten pitäisi käydä reippaina rekkain alle tilanteeseen, jossa voi murtua luita (lantio, apua), ja revetä koko alapää. Kuinka moni mies suostuisi leikkiin, jossa voisi revetä virtsaputkesta takapuoleen, melkein kuolla verenvuotoon tai murtaa luitaan? Kysynpä vaan…
Kyse ei ole siitä, etteikö sitä syntynyttä lasta rakastaisi yhtä paljon, oli synnytys herkkua tai helvetistä. Ilmapiiri on kuitenkin sellainen, että rakkauttaan pitää vakuutella, jos synnytyksestä sanoo poikittaisen sanankin.
Itsehän olin sektion jälkeen hävettävän hyvässä kunnossa: Jaksoin leipoa, ulkoilla ja vastaanottaa vieraita kotiuduttuani. Kaikki sympatiat siis niille, joiden piina jatkuu pitkään synnytyksen jälkeenkin!
Olen ainoa lapsi, koska hirveän synnytyksen jälkeen äitini masentui ja joutui lopulta psykoosiin. Hän ei siihen junaan halunnut enää hypätä uudestaan. Vartuin siis ilman sisaruksia, joskus koen jääneeni jostain paitsi, mutta ymmärrän täysin äitini päätöksen. En muuten tiedä onko häntäkin ahdisteltu samoilla kysymyksillä, täytyykin joskus ottaa puheeksi. Itse odottelen tässä kolmatta lasta syntyväksi ihan näillä näppäimillä.
Huh! Harvoin tulee muistettua, miten raskaus/synnytys/lapsivuodeaika on niin iso raditus keholle ja mielelle, että se voi laukaista muitakin psyk. oireita kuin baby bluesin sk-masennuksen.
Tuollaisen kokemuksen jälkeen olisi varmaankin ollut erityisen haastavaa vastata kohteliaasti uteluihin.
Onnea kolmosen johdosta – toivottavasti kaikki menee mahd. hyvin!
Argh. Puhelimella kommentointi… *rasitus ja *synnytyksen jälkeisen
Tuntuu, että jotain pitäis sanoa, mutten tiedä mitä.
Itse kävin raskausaikana pelkopolilla. Se osaston ylilääkäri jonka kanssa juttelin, oli ihan kamala. Selitti vaan alatiesynnytyksestä ja dumas sektion täysin. Ja vaikka itkin silmät päästäni siellä niin jatkoi puhetta ignooraamalla täysin ja ohimennen antoi nenäliinan. Noh, sitten kun pääsin sinne itse synnärille juttelemaan kätilön kanssa, tuli sellanen tunne että mua oikeesti kuunnellaan. Olin jo valmiiks tehnyt listan toiveista mitä haluan synnytykseen.
Sain kun sainkin viimein lupauksen, että jos pyydän, saan sektion, eikä mun tarvitse siitä synnytyshetkellä enää tapella kenenkään kanssa. Tähän mennessä olin tehnyt hirveän työn itseni kanssa, että yritän alakautta. (nooh onneksi yritin jne blaablaa..)
Mutta ihan varmasti saat sektion noilla alkutiedoilla, siitä vaan pitää tapella ja olla mahdollisimman hyvät argumentit. Joka on mun mielestä ihan naurettavaa, ettei nainen saa itse päättää omasta kropastaan muutakun hirveän taistelun kautta.
Ja tosta pelkopolista, kun ne siellä synnärillä tietää, että joku on pelkopotilas sitä kohdellaan ihan eri tavalla, ainakin mua. Ja siellä mun kansiossa luki jo valmiiksi mun toiveet jotka kätilö oli jo lukenut kun saavuin sairaalaan.
Luin nyt toiseen kertaan ton sun synnytyskertomuksen ja kyllä tuli vihainen olo. Ootko tehnyt valitusta koskaan tai pyytänyt jotain selvitystä?
”Se osaston ylilääkäri jonka kanssa juttelin, oli ihan kamala. Selitti vaan alatiesynnytyksestä ja dumas sektion täysin. Ja vaikka itkin silmät päästäni siellä niin jatkoi puhetta ignooraamalla täysin ja ohimennen antoi nenäliinan.”
Tuollaista kohtelua olen koettanut vältellä. Epäilen, ettei sitä fiilistä, joka synnytyksestä on jäänyt, ajoittaista ahdistusta, painajaisia tai kammoakin otettaisi vakavasti vaan niitä vähäteltäisiin ja koetettaisiin sanoa, että ei muutkaan näistä valita. Enkä usko, että jaksaisin kuunnella sitä alentuvaa lässytystä, jos sellaista kohtaisin.
Osittain samasta syystä en ole jaksanut nostaa synnytyksestä mitään sen kummempaa äläkkää, sillä Suomessa asioihin tunnutaan puuttuvan vain jos äiti tai lapsi vammautuvat todella pahasti tai jompikumpi kuolee. Muutoin kaikki pistetään sen piikkiin, että ennen synnytettiin saunassa.
Hyvä että synnärillä kuitenkin kuunneltiin ja kätilöt olivat asennoituneet mukavasti jo etukäteen kun synnytyksen aika tuli. <3
Mulle tulee niin turhautuneen raivostunut olo, kun luen tällaisia kokemuksia synnytyksestä. Siis miten voi olla mahdollista, että Suomessa, joka on ihan ykkösmaita terveydenhuollossa, kohdellaan synnyttäviä naisia näin ala-arvoisesti ja kylmästi! Muissa toimenpiteissä huolehditaan riittävästä kivunlievityksestä, mutta synnytys on sellainen, että sen muka kuuluukin sattua.
Ei kai siinä voi olla enää mitään sellaista ajattelua, että kun lapsi on kerran synnillä alulle pantu niin siitä täytyy jotenkin rangaista, eihän? Tai että koska raskaus on oma valinta, täytyy myös kantaa seuraukset niistä omista valinnoista? Että kipu kuuluu asiaan ja se on vain siedettävä, oli se miten sietämätöntä tahansa? Sellainen asenne olisi jotain täysin kestämätöntä.
Itsellä on taustalla kohtalaisen vaikea synnytys viikon käynnistysyrityksineen, oksitosiinitippoineen ja järkyttävine supistuskipuineen. Sain epiduraalia riittävästi ja nopeasti, mutta ponnistusvaihe venyi yli tunnin mittaiseksi ja tikkejä pistettiin kymmenkunta. En siis todellakaan päässyt kokemaan sitä synnytyksen jälkeistä onnea, pikemminkin olin helpottunut siitä että se kaikki oli ohi ja olin selvinnyt siitä hengissä. Onni lapsesta tuli vasta myöhemmin ja paraneminen kesti useamman viikon.
Sairaaloissa joutuu muutenkin luopumaan niin paljosta itsemääräämisoikeudesta ja oikeudesta yksityisyyteen, kyllä hoitohenkilökunnan pitäisi suhtautua synnyttäjän omiin tuntemuksiin, kipuun ja toivomuksiin paljon vakavammin ja ottaa ne oikeasti huomioon. Ja vakavasti pitäisi ottaa sekin, että synnytyskokemus heijastuu myös vaikkapa äiti-lapsisuhteeseen, seksuaalisuuteen ja ihan yleiseen fyysiseen toimintakykyyn. Eivät ne ole mitään pikkujuttuja elämässä!