Tatuointiprojektini jatkuu lähiaikoina ja yksi asia siinä harmittaa – nimittäin useampien tatuointikertojen mukanaan tuoma pidempi, mutta pakollinen tauko verenluovutuksesta. Olen käynyt luovuttamassa verta jo ties kuinka monen vuoden ajan ja se on yksi helpoimmista tavoista tehdä jotain vapaaehtoisesti ja pyytteettömästi muiden hyväksi.
Luovuttaminen on vienyt lomakkeiden täyttämisineen ja jälkieväiden syömisineen omalla kohdallani kokonaisuudessaan yleensä noin puolisen tuntia. Aikaa voi toki mennä hieman enemmän, jos luovutukseen on jonoa tai joutuu huilailemaan itseäni pidempään luovutuksen jälkeen.
Kun Liikkuva veripalvelu vieläpä vierailee kotikaupungissani säännöllisesti eikä luovuttaa saakaan (naisena) kuin kerran kolmessa kuukaudessa, muutamalla tunnilla vuodessa saa itselleen paljon hyvää mieltä – ja toivottavasti myös niille, joille lisäveri tai verivalmisteet lopulta päätyvät.
Veripalvelu jakoi Facebook-sivullaan tämän hienon videon veren matkasta luovuttajalta potilaalle ja halusin sen myötä muistuttaa kaikkia siihen pystyviä ojentamaan kätensä.
Koskaan ei voi tietää, milloin oma puoliso, vanhempi, lapsi tai ystävä tarvitsee lisäverta onnettomuuteen jouduttuaan, sairastuttuaan vakavasti tai vaikkapa synnytyksen jälkeen. Sairaaloiden verivarastot ovat täysin vapaaehtoisesti vertaan luovuttavien kansalaisten varassa. Ota siis vaikka kaveri mukaan ja lähde rohkeasti kokeilemaan!
Liikkuvan veripalvelun kalenterista voi tarkistaa, josko luovutustilaisuuksia järjestettäisiin omalla koti-, opiskelu- tai lähipaikkakunnalla. Veripalvelun sivuilta löytyy myös testi, jolla voi selvittää, sopiiko luovuttajaksi.
”Vuosina 1980–1996 Britanniassa yhteensä yli kuusi kuukautta asuneet eivät voi luovuttaa verta.”
Siihen kosahti. 🙁
Dämn! Pahuksen hullut lehmät?
Useampikin kohta mättää. 🙁 Mua on aina harmittanu, etten voi luovuttaa, mutta ei voi minkään.
Onneksi on monia muitakin tapoja auttaa – tällaiselle perusterveelle laiskamadolle luovuttaminen on vaan ollut helppo keino. 🙂
Verenluovuttaminen on ehdottoman hieno juttu! Itsekin olen ajatusta pyöritellyt, josko pitäisi mennä (uudestaan), mutta… ensimmäisellä kerralla verta luovuttaessani sairaanhoitaja jotenkin ronkki sillä neulalla ja operaation jälkeen käsivarteen jäi sellainen inhottavan nyppäävä tuntemus moneksi viikoksi. Otin yhteyttäkin parin viikon jälkeen ja sanoivat, että ei missään nimessä näin kuuluisi käydä, mutta ilmeisesti joku pieni hermovaurio oli sattunut sitten… Nosti kyllä kynnystä mennä uudestaan. Ja nykyään asun ulkomailla, enkä ole sitten vielä saanut aikaiseksi ottaa selvää, että onko siinä jotain rajoituksia, vai kelpaanko eu-kansalaisena siinä missä paikallisetkin.
Auts! Varsinkin jos yhtään pistämiset ällöttää, on erityisen nihkeää, jos pistäminen ei mene ihan oppikirjan mukaisesti.
Kuten sanoit, ei tosiaan kuuluisi jäädä sattumaan, vaikka pistämisvaiheessa suona voikin vähän ärsyttää ja osalle tulee vähän mustelmaa.
Itselläni hemoglobiinin mittausneula on parikin kertaa osunut vähän johonkin sormenpäähermoon – huvittavaa kyllä, se on nipannut enemmän kuin itse luovutus. :s
Mä niin mielelläni luovuttaisin, mutta oman lääkityksen ja koko ajan liian alhaalla olevien hemoglobiinini kanssa mun veren apu jää jakamatta. 🙁 No aina ei voi voittaa, mutta kannustan kaikkia muita menemään.
Onneksi monella muullakin tapaa voi auttaa ja osallistua – verenluovuttajaksi sopivalle luovuttaminen vaan sattuu olemaan tosi helppo tapa. 🙂
Harmi, ettei hemoglobiinia voi siirtää ihmiseltä toiselle – olen parillekin tutulle luvannut siirtää, jos se onnistuu joskus. 😀