Olen kahtena kuluneena päivänä lukenut tenttiin, kirjoittanut esseitä ja aloitellut omia osuuksiani ryhmätöistä. Ruokailut ovat tapahtuneet oppilaitoksen lounasravintolan sijaan kotona ja jääkaapissa on ollut vain jauhelihakeittoa.

Naureskelin eilen todetessani miehelle olevani suurimman osan ajasta hyvin käytännönläheinen, mitä syömiseen ja ruoanlaittoon tulee; Haluan ruoan sisältävän riittävästi vihanneksia ja proteiinia ja jos jollain aterialla vedän hiilariöverit, tasapainotan päivän ravintokertymää jossain toisessa välissä.

Toisaalta olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen ruoanlaittaja. Istun tyytyväisenä jonkun muun tekemän ruoan äärelle ja inspiroidun valmistamaan ruokaa ajan kanssa korkeintaan kerran kuussa – eikä inspiraatio aina realisoidu silloinkaan, sillä mies hoitaa ruoanlaittomme hyvin pitkälti.

Jos teen ruokaa vain itselleni, päädyn usein johonkin pikaratkaisuun, jolla lähtee nälkä ja josta ei saa viikon epäterveellisimmän ruoan palkintoa. Listalla ovat usein salaatit, tomaattikeitto raejuustolla tai vaikkapa tonnikala ja vihannessekoitus. Kunhan jotain ravitsevaa saa ääntä kohti!

Juhlahetkissä ja matkoilla olen nautiskelijatyyppi. Syön huoletta parikin palaa juustokakkua ja kesän autoreissujen kaveriksi sopii jäätelö. Voin järjestää spontaanit Tahdon-skumppakestit, leipoa kasan vaalinvalvojaismuffinsseja enkä sylje leffareissujen karkki- tai sipsipusseihin. Arjen ruokailujen rooli onkin tasapainottaa herkästi pulskistuvan ruokavaliota terveellisempään suuntaan.

Eilen tajusin puoliltapäivin kouluhommien lomassa vatsani kurnivan ja suuntasin kokkaushommiin. Vihannesten ja proteiinin pyhä liittoni joutui väistymään, sillä muistin pakastimesta löytyvän partioretkeltä ylijääneitä, pieniä pizzapohjia.

Pizzahan on tunnetusti jämäruokien aatelia, tortillojen tullessa hyvänä kakkosena – kumpaankin kun voi tuupata täytteeksi lähes mitä tahansa. Tällä kertaa jääkaapista löytyi ketsuppia, tomaatti, valkosipulinkynsi, jalopenosiivuja, pari salaattijuustokuutiota ja kananmunia. Pohjaan tuli lurautettua myös vähän oliiviöljyä.

Syön-mitä-löytyy-kokkaajan erikoispizzan kaverina tarjoiltiin kurkkukuutioita, hieman nuhjaantunutta lehtisalaattia ja kasa raejuustoa. Ei mikään makuelämys: munat jäivät löysiksi, valkosipuli maistui liikaa ja pizzanpäälliset hyllyivät laidalta toiselle – pysyipä edes nälkä pysyi loitolla.

Näitä improvisoituja aterioitani katsellessani kiitän usein onneani kokkausintoisesta puolisosta. Osaan valmistaa kelvollista, joidenkin mielestä jopa hyvää perusruokaa – kukapa ei reseptejä lukemalla siihen kykenisi. Mutta kun paloa asiaan ei ole, siirryn tyytyväisenä syrjään arkikokkauksesta ja keskityn leipomaan jotain herkkuja silloin tällöin.

Nykyään olisi niin kovin trendikästä tehdä ruokaa ajan kanssa, hyödyntää lähi- ja kausiruokaa, perehtyä superfoodeihin, raakaruokaan tai erilaisiin ruokavalioihin. Välillä mietinkin, pitäisikö vähäisestä kiinnostuksestani ruokavillityksiä kohtaan potea huonoa omatuntoa – riittääkö perusterveellinen arkiruoka enää ruokatrendiaallolta toiselle surffaavien yhteiskunnassa? 

Kovin muodikasta se ei ainakaan ole vai kuinka mediaseksikkäältä kuulostaisi bravuurini, maailman parhaan ja helpoimman tonnikalakastikkeen resepti? Niinpä, ei tule tästä ruokablogia sitten millään.