Käyn hiljalleen läpi luopumisen prosessia, vaikka mietinkin myös tulevaa; Opiskeluarjesta, joustavammista aikatauluista ja itsenäisestä työskentelystä irroittautumista. Lapsen tai puolison kanssa touhuamiselle varastetuista hetkistä, aamuista, illoista tai jopa kokonaisista, ylimääräisistä vapaapäivistä irti päästämistä.

Usein lapsen kanssa tehdyt seikkailut museoihin, lähiympäristöön tai erilaisiin tilaisuuksiin ovat olleet ainakin omasta mielestäni lapsen kanssa yhdessä vietettävän ajan parhaimmistoa. Ja uskon siihen, että jos aikuisella on aidosti kivaa, myös lapsella on mukavampaa reissata ja kokea tämän kanssa uusia asioita. Satunnaisen ja erityiseen arvoon nousseen perhe-laatuajan lisäksi joustavampi aikataulutus on mahdollistanut myös sellaisissa tilaisuuksissa piipahtamisen ja uusiin paikkoihin tutustumisen, joita säännöllisempi tai pikemminkin perinteisempi työaika ei kaikilta osin mahdollista. 

Viime viikkoina olen esimerkiksi maistellut suuren makuhämmennyksen vallassa Doclaireja Fazerilla, päässyt sekoittamaan Valion Pitäjänmäen tehtaalla juuri sellaista tuoremehua, jollaisesta kuvittelisin itse pitäväni ja todennut, että ruoat tai juomat eivät aina maistukaan siltä, miltä olettaisi; Uusien makuyhdistelmien kehittämiseen, testaamiseen, jatkokehittämiseen ja tuotteistamiseen käytetään paljon aikaa, vaivaa ja prosessiin liittyy paljon yrityksiä, erehdytyksiä, luovuutta ja lahjakkuutta. On hienoa ajatella, että monessa kohtaa Suomestakin löytyy ruokien kehittelyn ja jopa ruokataiteeksi laskettavilta aloilta maailman ehdottomia huippuja. Näitäkään ajatuksia en olisi pyöritellyt tai kokenut uusia asioita, jos olisin olisin elänyt kahdeksasta neljään-työarkea.

Arkisempina asioina olen voinut käydä lapsen kanssa neuvolassa, ostoksilla ja hoitamassa muita juoksevia hankintoja pyytelemättä vapaapäiviä tai suunnittelematta kunkin viikon hommia hurjan tarkasti – opiskeluhommia kun voi tehdä monesti myös iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Omatoimiaikataulutettujen päivien, viikkojen ja kuukausien kiitäessä tasaista tahtia kohti loppuaan huomaan pysähtyväni enenevässä määrin spontaanien arkipäiväkahvittelujen, kotikaupungista uusien nurkkien löytämisen tai lapsen kanssa pitkän aikaa taidemuseon maisemaikkunasta maisemien ihmettelyn äärelle.

Näin on ja on ollut hyvä. Ja uskon että tulen katsomaan opiskeluaikaani myöhemmin haikeana taaksepäin, miettien miten paikallaan oli saada joustovaraa, mahdollisuuksia hidastaa tai kiihdyttää kunkin perheenjäsenen tarpeiden mukaan helposti. Lapsen päiväkodin aloitus, tämän (harvalukuiset) sairastelut, erilaiset reissut, omat menoni ja harrastukseni – kaikki on ollut sujuvampaa järjestää, kun kumpikaan meistä aikuisista ei ole ollut sidottu erityisenkiinteisiin aikatauluihin.

Että jos joku siellä ruudun takana harkitsee lapsia opiskelun kanssa samanaikaisesti, voin omalta osaltani sanoa, että ainakin meidän perheessämme järjestely on toiminut kokonaisuutena paremmin kuin hyvin. Näitä päiviä tulee varmasti ikävä.

P.S. Viimeinen kuva on keravalaisesta uudesta kahvilasta, Hilpeästä Kahvikissasta, josta taisi tulla kertaheitolla uusi suosikkimme. Koska söpöys ja kohtuuhintaiset herkut sekä läheinen sijainti. Parhautta!

Ensimmäinen kuva: Fazerin kuva-arkisto