Eräs kaukaisempi tuttava sivulauseessa ihmetteli, että jos lapsista tykkää, eikö niitä voisi tehdä ihan itse ja jäädä kotiin omiaan hoitamaan. Suotta sitä muilta lainamaan! Ihan uusi käsitteellinen taso omavaraistaloudelle, noin oman koripallojoukkueen kasvattamisen merkeissä. (Näillä geeneillä yeah right.)
Liekö luuli, että hyvää hyvyyttäni polkea ryttyytän töihin joka ikinen aamu?
Aina joskus huomaa lähtevänsä töistä hippulat vinkuen, tehden numeron siitä, että omakin lapsi pitäisi joskus päästä hakemaan ja voi kauheaa, kun sille tulee pitkä päivä. (Vähän yli kahdeksasta puoli viiteen.)
Tämä siitä huolimatta, etten ole suinkaan ainoa, jolla on (pieniä) lapsia ja mies sentään hoitaa Kuutin hoitoon viemiset ja sieltä hakemiset ainakin 80%sesti siten, ettei hoitopäivälle tule kuin kahdeksan tunnin pituus.
Joten saa sitä tätäkin työtä tehdessä sen surullisen kuuluisan vanhemman tunteman syyllisyyden aikaan lyhyeksi jäävistä yhteisistä illoista. Ja painetta kertyy päähän ja kehoon kaiken kivan tekemisestä vielä iltaisin sekä viikonloppuisin.
Otsikon kysymykseen vastaisin silti, että koska niiden työssäkäyvien, opiskelevien tai muista syistä lapselleen hoitoa tarvitsevien jälkikasvukin täytyy ravita, saada unille, pukea, leikittää, halata ja opettaa.
Avaisin myös keskustelun siitä, kyselläänkö lakinaisilta tai -miehiltä, lääkäreiltä, postinkantajilta, tehdastyöläisiltä, lähihoitajilta tai ministereiltä, että miksi he käyvät töissä, kun olisi omiakin lapsia. Ei vissiin ainakaan kovin usein. Rahaa kun tarvitaan monessa perheessä kahta kovemmin, jos on enemmän syöjiä ja sen kuluttajia – ei näissä ”kutsumusammateissa” palkalla juhlita, mutta saa sitä silti.
Eli pyöräni polkaistaan taas liikkeeseen 7:20 huomenaamulla ja toivon sekä uskon lapsemme saavan oman hoitopäivänsä mittaan sapuskaa, unta, kavereiden kanssa vietettyä leikkaikaa sekä raitista ilmaa. Kasattuna yhteen laadukasta varhaiskasvatusta tarjoavilla aikuisilla, joiden käsiin jätän lapseni mieluusti.
Eivätpä sitäpaitsi lapsen kiukuttelut tunnu enää missään, kun satunnaisia hepuleita aikaansaa kotona sentään VAIN yksi 3,5-vuotias minityyppi. Sehän on suoranaista hermolepoa 21 lapsen iloista, leikeistä, harmeista ja pulmatilanteista johtuvaan melun sekamelskaan verrattuna.
P.S. Leivon kyllä toisinaan, mutten ole nimenomaisesti pullantuoksuinen mutsi edes töissä, vaikka kuvasta voisi niin luulla, vaan kyseessä oli kollegan projekti.
Ihana ihana norppaemo, kun kirjoitit tämän!
Saahan sitä monia asioita sukulaiset ja kylänmiehet ja -naiset ihmetellä ääneen, mutta pientä realismia, jos vain saisi pyytää. Harva kuitenkaan ostaa lapselleen leipää tai kurapukua sillä gloorialla, josta oletettavasti nauttii lasta kotona hoitaen, raha on toistaiseksi ollut huomattavasti pätevämpi vaihdon väline.
Muutenkin on aina ihmetyttänyt ajatus, että jos lapsi on päivähoidossa, sen ei näe kasvavan. Mitenköhän tarkkaan siellä kotona pitäisi istua ja tuijottaa, ettei vaan mikään mene ohi? Kuten joskus aikaisemminkin olen sanonut, kyllä mä näen lapseni kasvavan ja kehittyvän, vaikka en häntä missään ruukussa kasvatakaan.
Joten kiitos sulle ja kaikille tämän maan päteville, pitkähermoisille ja ennen kaikkea ammattitaitoisille varhaiskasvattajille, joilla sydän on kultaa, mutta joilla on kuitenkin vain kaksi kättä. Olette tärkeämpiä kuin moni ymmärtääkään.
Kiitos kiittämästä, vaikka pinnassa onkin toisinaan pitelemistä, kun ne kaksi kättä eivät riitä alkuunkaan.
Täytyy sanoa, että olen omastakin lapsestani kasvun ja kehityksen huomannut ilman ruukun äärellä jatkuvasti istuskelua ja uskon tästä tulevan ihan täysipäinen aikuinen siitä huolimatta, että äiti on hoitanut osan vuorokaudesta muiden lapsia.
Kiitos sulle arvokkaasta työstä jota teet. Vanhempien työssäkäynnille on niin monta syytä kuin on vanhempaakin – itse yritän uskaltaa olla se, joka rehellisesti sanoo, että olen onnellisempi näin. Ja varmasti lapsenikin on onnellisempi, kun äidillä on parempi olla.
Mutta, kyllä tämmöseltä toimistotyöntekijältäkin kyseltiin ”minne olet lapses pistänyt” jne. Aivan kun oisin jättänyt hänet yksin kotiin 😀
Mäkin uskoisin, että olisin onnellisempi aina jos jotain työtä tai työntapaista saisin tehdä, mutta ehkä kuitenkin lyhyempää päivää tai viikkoa edes toisinaan, niin jäisi enemmän aikaa omalle lapsellekin…
Apua, luulivatko toimistotyöntekijän pistävän lapsen sitten pukukaappiin/arkistolokeroon päivän ajaksi, heh heh. Ja huh huh noita kysymyksiä… -.-’
Mä ratkaisin tämän dilemman niin, että hain ja sain typykkäni meille hoitoon (ryhmikseen). Se oli kyllä kovan työn takana, että tämä järjestely onnistui. Mutta en voisi olla tyytyväisempi tähän tilanteeseen! 🙂
Musta toi olisi kanssa aika ihanaa, saisi sitten omakin lapsi hyötyä askartelujen ja muun toiminnan suunnittelusta vielä pari vuotta… mutta useimmiten ei taida onnistua järkevästi, varsinkaan yli kuntarajojen.