YLE ja muut netissä seuraamani uutispalvelut pelottelevat liikennekaaoksella ja povaavat talven (jota Etelä-Suomessa onkin kestänyt noin viikon tähän mennessä) pahinta työmatkakeliä. HSL lähettää asiakkailleen 650 sähköpostia päivässä tehdäkseen selväksi, että niitä junavuoroja on ihan oikeasti peruttu. Lunta alkaa pyryttää ja mietin, miten usein olen kironnut myöhässä olevia busseja Helsinki-vuosinani, Keravan olemattomista koulumatkayhteyksistä puhumattakaan.

Päätin siis luottaa uskolliseen polkupyörääni ja emännänpohkeisiini enemmän kuin mihinkään julkiseen liikenteeseen. Rosvopipo päähän ja lisäleggingsit jalkaan.

Elokuvallisia mittasuhteita, mitä tulee ihmisenä kasvuun, saavuttanut duunimatka sai työnimikkeekseen Sipoo-Trek into the Darkness ja pahiten kasaantuneissa kinospaikoissa harkitsin teemaan sopivan kappaleen sanoittamista. Siitä tulisi tietenkin Gotta work for it (Blizzard). Luovaa puuhaa tuo talvipyöräily. Itsekritiikki lakkaa, kun aivot jäätyvät.

No se siitä. Mutta oikeasti oli aika huikeaa. Tuuli piiskasi pientä, terävää ja kuivaa pakkaslunta kasvoihin. Pyörteet kietoivat sisäänsä ja tunkivat lunta sisään pyörälaukkuun, taskuihin, niskaan… Paikka paikoin musta asfaltti pilkahti esiin kuin sulapaikka järven jäältä ja taianomaiset lumikiehkurat tanssivat sen pinnalla yksittäisten autojen sujahtaessa ohi, tuoden hetkeksi lisävaloa pimeyden keskelle.

Viiman kääntyessä sivuttaissuuntaiseksi se tarttui renkaisiin, runkoon ja polkijaan ja liu’utti pyörää pitkin poikin. Pääväylän risteävien sivuteiden kohdille oli muodostunut lumivalleja ja hangen alta löytyi yllättäviä kuoppia ja uria. Tuulen putsaamissa paikoissa saattoi nähdä jään kimmeltävän viekoittelevan kavalana lumen alta.

Räkä valui nenästä, hengitys huurusi ja jäätyi kaulahuiviin, ihokarvoihin ja poskille. Mutta mielen täytti keveys, voitonriemu, lähes perverssi itsensä ja ennen kaikkea luonnon voittamisen tunne. Minuapa et saa, pysähtykööt ja hidastukoot muu maailma, mutta pyörä kulkee kun mutsi polkee. 

Ja niin vain olin töissä, lähes samassa ajassa kuin ilman lumimyrskyäkin. Voittajafiilis etten sanoisi. Sitä haluan muutenkin elämääni lisää ja uudenvuodenlupaukseni olikin löytää uusia tapoja tai virkistää vanhoja keinoa, joilla kehoni ja mieleni klikkaisivat paremmin yhteen ja tukisivat toistensa jaksamista. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hehkutuksen lopuksi haluaisin lainata vielä Tove Janssonin Taikatalvea, jonka tietty kohta nousi vahvasti mieleeni aamuisen fillarikympin puolivälin jälkeen:

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt. Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. — Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi. Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

En nyt sanoisi edelleenkään pitäväni talvesta, mutta tänä aamuna oltiin jo hyvin lähellä sellaista hetkellistä mielenhäiriötä.

// Kuvitusräpsyt kuvausrekvisiittaa, samoin lapsi ja koira. Otettu lempeämpänä päivänä, vähemmän räkä poskella.