Olen oppinut kuluneina kuukausina paljon kaikkea työn kannalta relevanttia, mutta ajattelin jakaa nyt pari kevyempää asiaa, joissa ei sukelleta kauhean syviin vesiin tai mennä henkilökohtaisuuksiin.
Ensinnäkin olen oppinut, että kakka kiinnostaa lapsia. No olenhan sen tietänyt tähänkin asti, mutta koirien retkireittien varsille jättämät maamerkit, kirjoissa esiintyvät pupunpapanat sekä vessahommat yleensäkin jaksavat kiinnostaa niin merkittävissä määrin, että mietin, miten ihmeessä ihmislaji on selvinnyt maapallolla näinkin pitkään.
Tiedättekö ne kohtaukset elokuvissa, joissa joku selostaa toiselle radiopuhelimella tai seinän toiselta puolelta karjuen, miten puretaan pommi tai avataan sähkölukko: hirveän yksityiskohtaista prosessin läpikäyntiä vaaditaan! Kun huomaa selostavansa samassa hengessä viikon aikana kymmenennettä kertaa pyyhkimisprosessia vaihe vaiheelta, sitä kyseenalaistaa herkästi elämässä tekemiään valintoja.
Toisekseen, ei-niin-siistien sisätöiden lisäksi, työhön kuuluu yllätyksettömästi ulkoilua ja vaihtelevia sääolosuhteita; Menneinä talviviikkoina piiskaava lumi ja vesi olivat tunkeutuneet piharakennuksien munalukkoihin ja kiikutin kätevänä emäntänä käsilaukustani lukkosulapullon ja nitkuttelin parin suihkauksen jälkeen Abloyt auki. Jälkikäteen sain palautetta, että sehän kävi näppärästi, muttei ihan joka naisen käsilaukussa tai takintaskussa ole vakiona lukkosulaa. Hämmentävä oivallus, ainakin nimimerkille ”talvipyöräilyä jo tämän vuosituhannen alusta”.
Voisin ehkä kirjoittaa vielä siitä, miten vaikeaa on toisinaan polkaista käyntiin yhteisprojekteja, kun jokainen vaihe tuppaa tyssäämään vatvomiseen, vatulointiin ja arpomiseen ennen kuin lähestyvän epätoivon hetkellä homma nytkähtää jälleen liikkeelle. Tai siitä, miten kuluttavaa on tietää jo ennalta, että tänäänkin testataan tiettyjen lasten kanssa yhteisiä sääntöjä tapppiin asti ennen kuin ruvetaan lopulta ihan hyväntuulisina juuri siihen hommaan, jota piti tavan vuoksi vastustaa ensin kynsin, hampain.
Myös omassa kasvattajaidentiteetissä tapahtuu liikettä tiukkis-lepsuilija-akselilla tai ainakin toivoisin tapatuvan – voinette arvata, kumpaan laitaan asetun luonnostaan? Niinpä. Mutta kun näitä juttuja pyörittelee työmaalla päivästä toiseen, tuntuisi tosi turhauttavalta koettaa muotoilla niistä riittävän koherentteja tekstejä vielä vapaa-ajallakin.
Lopetan siis tämän työaiheisen postauksen toteamalla, että lasten mielestä nilkkasyvyinen, auringossa kimmeltävä jäätikköjärvi oli parasta ikinä ja että pelko lasten liiallisesta tasapäistymisestä ”laitoksissa” kuten päiväkodeissa ja kouluissa on pitkälti turhaa. Sillä miten muka näistäkään tyypeistä saisi toistensa kanssa samanlaiset… Sama, varsin usein lapsille esittämäni, heidän kuulumisiaan ja ajatuksiaan kuulostelevaksi tarkoitettu kysymys, tuotti lapsesta riippuen näes hieman erilaiset vastaukset:
K: – Mitä mietit?
Lapsi 1: – En mitään, tai no kukkia… kukkia… kukkia.
K: – Mitä mietit?
Lapsi 2: – Että tää murrrsssskaa tän toisen. AAaaahhh.
