Tuo lukaalimme ulkoalue nimittäin. Pensasaita räjähti toissa viikolla kukkaan, samoin kuin tontinreunan koristeomenapuu. Pihjalakin kukkii pian, tomaatit saavat väriä ja marjapensaat tohottavat kasvaa kovaa vauhtia. Suihkulähde solisee pihalla, terassi on hiottu ja lakattu, huonekalut on ostettu ja koottu. Vaatimaton parintuhannen kilon kivikuormakin saatiin viimein kotiin toimitettuna viikonlopun iloksi.
Väittäisin että tulee kiva myös piha-askareita pitkin hampain tekevän miehenkin mielestä. Ei sillä, että puutarhatyöt olisivat omiakaan suosikkejani, mutta niin ne vain imaisevat mukaansa; Lupasin äidilleni esiteini-iän kuohuissa, etten kerää enää ikinä yhtään rikkaruohoa, ainakaan ilman palkkaa. Arvatkaa vaan, mitä lopulta tein perjantaina siinä yhdentoista aikaan yöllä, kätevästi risteilyä edeltävänä päivänä… Kyllä, kiskoin ja nyhdin puhtaaksi pensasaidan alusen, joka oli melkoisessa luonnontilassa. Tuli neljä 25kg säkillistä kitkemisjätettä!
Sekasin on Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kampanja, joka pyrkii arkipäiväistämään mielenterveyden ongelmia. Tällä viikolla sekasin247.fi -palvelu tarjoaa myös anonyymia, kahdenkeskistä keskusteluapua aamusta iltaan.
Tämä videopostaus oli mun panokseni kampanjaan ei-ammattipuhujana ja terapeuttipätevyyttä vailla olevana ammattiauttajana. Olisi kiva kuulla ajatuksianne videoon, sen sisältöön tai omiin kokemuksiinne liittyen. Koska hei, jakamisesta ei ole koskaan haittaa!
Pitkin poikin YLEn mediakenttää on nyt käynnissä aika Sekasin-kampanja ja se näkyy tietysti myös somessa. Lisäksi samanniminen tv-sarja löytyy Areenasta. Koska mulla itselläkin on ollut vaikeampia vaiheita elämässä, ei mitään diagnoosia tai hoitojaksoja vaativaa, mutta selkeitä aallonpohjia silti ja lähi- sekä kaveripiiristäkin löytyy mielenterveysongelmia – keneltäpä ei löytyis, tällainen nuorten mielenterveysongelmia esille tuova kamppanja on sellainen, johon halusin antaa oma panokseni.
Pohdin pitkään, miten lähestyä aihetta muutenkin kuin pelkkien omassa päässä kelattujen juttujen kautta ja päätin, että haluaisin lähteä liikkeelle esimerkin kautta;
Otetaan tilanne, jossa istut hyvän kaverisi tai jonkun muun sellaisen kanssa, josta välität kahvilla tai juttelet puhelimessa. Tunnet sen kaverin sikäli hyvin, että tiedät, ettei sillä ole kaikki hyvin. Sitä ahdistaa, se on surullinen, sen on vaikea selvitä toisinaan läpi päivistä, sen ei ole hyvä olla itsensä kanssa.
Tällä kaverilla on joku vaikka ystävä tai seurustelukumpani, joka puhuu sille tosi törkeitä juttuja, eikä sillain hyvällä tavalla törkeitä vaan sellaisia, jotka satuttaa, lamaannuttaa, tekee epävarmaksi, vie voimia. Eikä puhta siitä, että joskus riidellessä lipsahtaa joku sammakko vaan jatkuvasti, aina ohimennessä kommentoimisesta:
”Sä oot niin ruma, ettei kukaan voi koskaan rakastaa sua.”
”Kuvitteletsä että muita auttamalla ja asiat hyvin hoitamalla sä saat noista kavereita? Ei niitä sun seura kiinnosta, nauraa vaan selän takana.”
”Ei niitä kiinnosta sun jutut, oo vaan hiljaa, niin kaikilla on parempi olla.”
”Sä et osaa mitään, sä et oo oppinut sun koulutuksessa tai elämässä tai töissä mitään, muut osaa paremmin, älä mee tekee itseäsi naurunalaiseksi.”
Jos joku laukoisi kaverillesi tällaisia kommentteja, mitä neuvoisit tekemään? Kehottaisitko sanomaan, että toi satuttaa, älä tee noin? Neuvoisitko jättämään puolison joka koettaa lytätä toisen sanoillaan maanrakoon? Ihmettelisitkö, millainen ihmisperse, pardon my French, kehtaa edes sanoa tommosta?
Mutta mitä pitäisi tehdä, kun se tyyppi, joka näitä juttuja syytää niskaan, asuukin omassa päässä? Mistä se on sinne tullut?
Ne ajatukset ei synny itsestään, ne on poimittuja, opittuja, usein jo ihan lapsena. Median ihmiskuva, ikuiset laihdutusjutut, ulkonäköpaineet, läheisten sanat, koulukaverien huutelemat jutut. Ehkä ala-asteella naurettiin ja huudettiin perään jotain klassista ja takuulla pilkkaavaa, kuten vaikka l ä s k i . Oli läski tai ei, se ääni jäi soimaan päähän. Se kaikui uimahallin lokerokäytävillä, kauppakeskusten pukukopeissa, alasti sänkyyn kiivetessä.
Mulle ne asiat, jotka jäytävät ovat olleet paino, kehonkuva ja omanarvontunto. Sen ymmärtäminen, ettei itseään voi määrittää vain suoritusten, numeraalisten arvojen tai aikaansaavuuden perusteella. Jollekulle muulle ne päässä huutelevan tyypin jutut on muuta: rillipää, ryssä, lauta, homo, huora, idiootti. Tuut aina olemaan yksin. Olet likainen, huono, väärin.
Mutta miten sen tyypin kanssa voi elää? Oikea vastaus lienee ettei oikein voikaan. Se jatkuva, alaspäin vievä kierre, pohjaton negatiivisuus myrkyttää mielen, nakertaa itsetuntoa koko ajan kuin pikkukivi kallionkoloa, vie ilon, estää ottamasta riskejä.
Jos sisäistä ääntään ei voi kokonaan vaientaa, sen valtaa elämässä voi ainakin vähentää.
Jos ihmiset elämässäsi on sanoneet tai antaneet ymmärtää että vain teot ja aikaan saadut asiat, voitot, onnistumiset merkitsee, vietä aikaa ihmisten kanssa, joille riittää vaan seurasi ja läsnäolosi. Kun tuntuu ettei sinussa ole mitään hyvää, ole niiden kanssa, jotka ovat nähneet ne parhaat päivät ja puolet ja jotka osaa sanoittaa ne.
Jos sinua on sanottu rumaksi, nauti siitä että joku sanoo sua kauniiksi, älä vähättele, epäile tai kursaile. Ja jos kuulut niihin, jotka listaa päässään mokiaan, epäonnistumisiaan, häviöitään, listaathan yhtä ankarasti myös voittoja, onnistumisia, pieniä edistysaskeleita. Tee aina silloin kun vaan on mahdollista niitä juttuja joissa olet hyvä, loistat ja saat onnistumisen kokemuksia.
Unohda välillä itsesi, oma napa, kehää kiertävät ajatukset, ei päihteillä, ainakaan aina vaan jollain, millä et vahingoita itseäsi: lue kirja, katso elokuva, uppoudu muihin maailmoihin. Tee vapaehtoistyötä, laajenna maailmankuvaa, ole mieli ja sydän avoinna muille. Jossain kohtaa huomaat ehkä, ettei sillä tyypillä ole ollut aikaa huudella, kun mielessä ei ole ollut sille tilaa.
Joku päivä ehkä huomaat että voit näyttää sille tyypille ovea, tai ainakin tiedät sanoa sille, ettei tarvitse jäädä pidemmäksi ajaksi kylään. Tai nostaa sen laatikkoon, jonka päälle voit kirjoittaa ihan mitä haluat:
AHDISTUS ITSEINHO ALAKULO MASENNUS ITSETUHOISUUS
Siinä pahimmassa vaiheessa voi tuntua siltä, että itsestä ei ole mitään jäljellä, ei jaksa enää tapella vastaan, ei pysty tekemään mitään, lamaantuu, haluaa kuolla. On vaan voimaton ja tyhjiin puristettu kasa sängyn pohjalla.
Silloin tarvitsee toisia: jonkun joka kuuntelee, auttaa näkemään ne ajatusten solmut, sen missä kohtaa palaa aina kiertämään samaa kehää. Jonkun joka sanoo että olet arvokas, kaikki järjestyy, sun ei tarvitse jaksaa yksin. Jonkun johon voi luottaa, joka nostaa sanoilla tai teoilla siihen asti, että omat jalat jaksavat taas kantaa.
Se voi olla ystävä, puoliso, kummi, opettaja, pappi, sukulainen tai terapeutti. Tai vapaaehtoinen tukichatin tai auttavan puhelimen päässä. Joskus voi olla jopa parempi, helpompi jutella jollekulle jota ei tunne, jonka reaktiota ei tarvitse arvailla tai pahimmillaan kokea että kuormittaa ongelmillaan läheisiään.
Jos olet juuri nyt siinä tilanteessa, että tarvitset apua, kuuntelijaa, jonkun joka on siinä tilanteessa kanssasi tuomitsematta ja reilusti, Sekasin-chat on auki 23.5-29.5 välisenä aikana ja sinne voi käydä juttelemassa jos tuntuu siltä. Ympäri vuorokauden.
Olin juuri päässyt kotiin iltavuorosta. Koira tuli hyppien ja haukkuen vastaan heti ovensuussa, kieli ulkona roikkuen ja tohisten onnellisena. Kissa puski jalkaani ja kurkkasin keittiöön. Mies ja lapsi olivat kokkaushommissa, Lähempi tarkastelu paljasti pinaattilettutaikinan olevan työn alla – ilmeisesti suhteellisen uusi hankinta eli takapihalle ostettu Kesäkeittiö muurikkapannulla oli saanut aikaan kokkausinspiraation.
En ehtinyt edes riisua ulkovaatteitani ennen kuin ovikello soi ja pikkuveljistäni vanhempi kurkisti sisään. Olin kuulemma luvannut ajella tämän hiuksia, mutta unohtanut asian työpäivän tohinassa sittemmin täysin. Eipä siinä mitään, kone surisemaan ja tukka lyhyemmäksi. Mies siirtyi koko ajan höpöttävän lapsen kanssa takapihalle paistohommiin ja ryhdyin viimeistelemään tonnikala-pastasalaattia.
Ovikello kilahti jälleen ja miehen sisko ilmaantui eteiseen. Tälle oli kuulemma luvattu apua laskutehtävissä. Ja niin ruokapöytä katettiinkin lopulta kolmen sijaan viidelle, testilettuerästä riitti hieman vähemmän syötävää jokaiselle ja iso salaattikulho tyhjeni kerralla. Mutta ei se mitään, ruokaa saa lisää kaupasta ja ainakin itselleni on kunnia-asia, että vieraille löytyy aina jotain syötävää. Jos ei muuten, niin äkkiä leipomalla!
Se oivalluksellinen osio tuossa maanantaisessa iltapäivässä ja illassa oli se, että juuri tuollaista elämää haluankin elää. Sellaista jossa yllätysvierailuille, tärkeille ihmisille ja arkisille iloille löytyy aikaa kipuilematta kalenterin ääressä.
Tahdon, että minulle jää työpäivän jälkeen aikaa olla kotona. Viettää aikaa perheeni kanssa, sisustaa, tehdä pihahommia, nauttia ruoasta, ottaa vastaan pitkään odotettuja tai ovensuuhun ilmestyviä vieraita – välillä vain olla tekemättä kunnolla mitään. Ja se ei onnistu, jos työt, treenaaminen tai jokin muu puuha syövät kaiken aikani ja jaksamiseni.
Tällä hetkellä haluaisin tehdä sitä tätä ja tuota paremmin, kovemmin, tavoitteellisemmin: urheilla, tehdä enemmän vapaaehtoistyötä, kehittää blogia, revetä joka suuntaan ja näyttää olevani samanlainen supernainen kuin mitä lehdistä ja tuttavapiiristä löytyy.
Mutta toisaalta mietin, haluanko sitä todella, olenko valmis luopumaan vapudestani, tästä sisäisestä rauhasta, henkisestä tasapainosta, jonka olen löytänyt vasta alettuani olemaan armollisempi itselleni?
Ehkä joskus pitää hidastaa olemisensa ja tekemisensä ihan minimiin ja palauttaa arkeensa sitten vain ne asiat, joita senhetkisessä elämäntilanteessa jaksaa säännöllisesti ilman ajoittaisia hermoromahduksia? Kenties siten saa karsittua pois epäolennaisen ja kirkastettua tärkeimmät asiat esiin?
Elämme akuuttia Flash-vaihetta enkä meinaa nyt koneet jumittavaa roskaa tai tapaa laitattaa tatuointeja vaan lapsen villitysenomaista taipumusta esitellä juoksutaitojaan mainostamalla olevansa, vaatimattomasti ”maailman nopein mies”.
Pitäisikö sanoa, että joo joo, nopea olet vai paljastaa karu totuus?
P.S. Jos luet juttua mobiilissa, klikkaa kuvaa, niin postauksen pointti aukeaa paremmin!
PING Helsinki antoi paljon ajateltavaa. Mielenkiintoiset Keynote-setit, uusia työkaluja ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmia antavat Workshopit sekä keskustelut muiden sisällöntuottajien kanssa saivat aivot raksuttamaan villisti.
Hyvän ruoan, musiikin, hulppeiden, kesäfestarien henkeen somistettujen puitteiden, kauniin maiseman ja kaiken asiasisällönkin mukaan lukien parasta olivat kuitenkin ihmiset: ennalta tutut naamat,puolitutut sekä aivan uudet tyypit, joista jokaisen kanssa oli huikeaa päästä juttusille – ja sen halusin tuoda päivän kuvasaldossakin esille.
Vaikka PING Helsinki olikin erinomaisesti järjestetty tapahtuma, ei se olisi ollut läheskään vastaava elämys ilman sitä innostunutta ja innovatiivista, oman tekemisensä kehittämiseen halukasta, avoimin mielin oppimaan ja keskustelemaan lähtenyttä porukkaa, joka täytti katsomot, käytävät ja ruokapöydät.
Te teitte reissusta, festareista ja meistä kauniit. Kiitos.
Että tällaisessa asussa tuli sitten reposteltua PING Helsinki läpi.
Halusin lookkiin kukkaistyttöhenkeä, Flowta ja Coachellaa, vaaleutta, kirkkaita värejä, kuplivaa kesähääfiilistä ja hieman härskiyttäkin. En tiedä, toteutuiko mikään edellä mainituista mielestänne, mutta itse olin lopulta varsin tyytyväinen.
Toppi, kukkapanta ja korkokengät: H&M / Hame ja rukousnauharannekoru: Lindex / Papukaijakorvikset: Fida Kerava
Saako joskus väsyä tappelemaan tuulimyllyjä tai ”hyvää tarkoittavia” kanssaihmisiä vastaan? Sanoa hieman kierrellen ja kaarrellen, ettei viitsi tuoda kehoaan kovin avoimesti framille julkiseen tilaan, koska ei jaksa teeskennellä olevansa huomaamatta selän takana puoliääneen heitettyjä kommentteja tai korostetun ylipitkiä katseita?
Saako toisinaan ottaa vapaapäivän, vetää ylleen sen sosiaalisesti hyväksyttävän kuoren, jonka alla oma keho saa juuri ja juuri luvan olemassaololleen: mustan, löysän ja muodottoman?
Niin mikä vaate edellä olevasta kuvauksesta tuleekaan mieleen? Me paheksumme kilvan ajatusta siitä, että haluttavaksi koettu naiskeho tulisi kätkeä toisen kulttuurin tapojen vuoksi, mutta syyllistämme samalla länsimaisten pukeutumisidoleiden jalanjäljissä itseään vähäisesti verhoavia tyttöjä ja naisia näihin kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista.
Ja ellei länsimainen naisen keho täytä lähes mahdottomia seksikkyyskriteereitä, viedään siltä sosiaalinen oikeutus kantaa näitä pikkuruisia hepeneitä. Tuolloin omaa kehoaan kuuluukin hävetä, pukeutua säkkiin, välttää julkisesti syömistä ja jollottaa kovaan ääneen, miten tälle sietämättömän epämuodostuneelle keholleen koettaa koko ajan tehdä jotain tai ainakin ymmärtää kärsiä siitä joka ikisenä hereilläolon tuntinaan.
Kun kiskoo töihin päällensä tutun (teema-asu päivä eli ei) ja nousee bussiin kuullakseen hädin tuskin yläasteikäisen tytön kommentoivan pilkallisesti jotain siitä, miten toivoo tuon tanssisalin olevan alakerroksessa (läski!). Kun kollega kysyy, miten kaikesta tuosta liikunnasta huolimatta voinkin olla näin raskasrakenteinen (läski!). Kun shortsikeleillä vastapäätä istuva nainen tuijottaa junassa kymmenen minuutin ajan lähes tauotta minipöksyjen lahkeesta penkille leviäviä sisäreisiä, nenänvarsi kurtussa ja suupielelet ylähuulta ruttuun nykien, kuin täynnä olevista rasvasoluista erittyisi erityisen luotaantyöntävää hajua… sitä miettii, että miksi täytyy uida virtaa vastaan.
Kaupasta tullessa vanhempi kansalainen pysähtyy kohdalle, syödessämme lapseni kanssa berliininmunkkeja, kysyen silmiin katsoen, kannattaako lapselleen opettaa että lihavakin voi herkutella. Kun ohi sujahtava pyöräilijä huikkaa aamulenkkiläiselle ettei noihin läskeihin juokseminen auta vaan vähempi syöminen… (Kiitos, jos pysähdyn tähän tienvarteen paastoamaan, pääsenkö siten varmasti töihin kello yhdeksäksi?)
Näissä kaikissa tilanteissa kehoani ovat kommentoineet nimenomaisesti naiset: kaiken ikäiset ja näköiset naisihmiset, joiden ulkonäöstä, mutta ennen kaikkea käytöstavoista ja sielun sivistyksestä keksisin halutessani paljonkin takaisin sanottavaa. Toisinaan kuulee sanottavan, että miehet vaativat naisilta sitä ja tätä, vähintään tietynlaista ulkonäköä: alistavat odotuksillaan ja eriarvoistavat ulkokuoren perusteella. Eikä heitäkään voi vapauttaa vastuusta. Ei piirunkaan vertaa. Mutta onko joku mies pakottanut nuo tytöt ja naiset, teini-ikäisistä eläkeläisiin nauramaan minulle, pilkkaamaan, kommentoimaan ja tuijottamaan? Pyrkimään aikaansaamaan tunteen, että kehoni ja siinä sivussa minä: äiti, tytär, sisar, vaimo, korkeakoulutettu ja kysyttykin työntekijä, vapaaehtoinen, ystävä ja kansalainen en ole oikeutettu liikkumaan ja toimimaan täysivaltaisesti julkisessa tilassa.
Kaikki vain siksi, että painoni keikkuu sen 10-12 kiloa normaalipainon yläpuolella? Mutta tiedättekö mitä? Vuosia sitten, painaessani tuon 10kg vähemmän, sain ihan samanlaisia katseita. Sukulaiset kommentoivat kahvileipiä ja vilkuilivat merkitsevästi telkkarissa pyörivän painonhallintaohjelman aikana, tuntemattomat katsoivat uimahallissa päästä varpaisiin säälivä ilme naamallaan.
Miltähän siis tuntuisi kulkea päivästä toiseen tässä yhteiskunnassa, jos olisi merkittävästi ylipainoinen, kiistatta lihava? Todennäköisesti joinakin päivinä lähes sietämättömältä. Olen miettinyt sitä tilannetta, jossa joku reilusti lihava päättää pudottaa painoaan vaikkapa parantaakseen urheilusuoritustaan, veriarvojaan, mahdollisuuksiaan tulla raskaaksi tai mistä tahansa muusta syystä. Jaksaako kaiken sen paheksunnan keskellä tsempata ja muuttaa elämäntapojaan, kun kukaan ei huomaa 10, 20 tai 30 kilonkaan pudotusta – tuntemattomalle olet silti aina ja ikuisesti läski.
Ne kuiskaukset kyllä kuulee ja pahat katseet tunnistaa. Kun herkällä korvalla kuunteleminen ja sivusilmällä toisten tarkkaileminen ovat varmistaneet sen, ettei kukaan pääse yllättämään tuuppaamalla alas rappusia, hajaantuu siinä aika hyväksi. Joten jos sinä, juuri sinä, kuvittelet paheksuvasi toisten läskejä vaivihkaa, on melko todennäköistä, ettet tee niin. Sen verran takuuvarmasti useimmat pyöreät tai ylipainoiset ovat käyneet läpi henkilökohtaisen kiusaamishelvetin joko lapsuus-, nuoruus- tai aikuisvuosinaan. He kyllä huomaavat ja useimmiten se on tarkoituskin.
Läskiä ei tuomita ulkonäön vuoksi, sanovat. Vaan siksi että nämä pylleröt ovat selvästi ahneita, selkärangattomia, saamattomia ja laiskoja. Heiltä puuttuu itsekuri ja elämänhallinta. Selvästi kehnoja vanhempia, puolisoita ja työntekijöitä! Menoerä, terveysriski! Sivuuttaen kätevästi sen tosiseikan, että hieman ylipainoinen (nainen) on usein terveempi mm. luuston ja hormonien osalta kuin alipainoinen kanssasisarensa, (jolla on muuten yhtäläinen oikeus oleilla yhteiskunnassamme ja viihtyä kehossaan).
Kun normaalipainoinen, mutta isokokoinen lapsi menee kouluun, jossa psykopaattinen luokkatoveri (vai varasteleeko normaali lapsi toisten omaisuutta ja uittaa sitä ulosteessa, levittelee toisten veriset pikkuhousut liitutaululle tai kulkee vuositolkulla perässä sihisten solvauksia?) piinaa kaveriensa kanssa vuosikaudet eikä opettajaa kiinnosta rahtusenkaan vertaa, voi vuosikausia läskiksi haukutusta tulla itseään toteuttava ennuste. Kun kukaan ei puutu, ei katkaise kierrettä, ei kymmenvuotiaalle jää välttämättä muita keinoja kuin syödä suruunsa koulun jälkeen. Ja kuten tutkimuksetkin todistavat, lapsena ja nuorena kerätty läski istuu tiukemmassa kuin aikuisiällä hankittu.
Sanotaan että elämä muovaa kehoa: pituuskasvu, raskaudet, onnettomuudet ja leikkaukset. Mutta taustalta puskevat läpi myös geenit. Ja oma lukunsa on myös mielenterveydellä ja jaksamisella – aina omaa kehoaan ei kohtele niin hyvin kuin toivoisi voivansa tehdä. Sikäli oma historiani on osaltaan muokannut kehostani sellaisen kuin se on – kannan edelleen jo ala-asteella hankittuja taakkoja. Siihen tuskin auttavat minun tai muiden kohdalla ainakaan muiden pilkka, sääli tai pitkät katseet.
Itse olen pääpiirteissään sinut kehoni kanssa. Se on hyvä, vahva, enimmäkseen terve keho, joka tuottaa minulle paljon iloa ja nautintoa. Siksi mietin toistuvasti, miksi ympäristössä liikkuvat tyypit koettavat imeä sen ilon pois, syyllistää, ankeuttaa ja tunkea muottiin, jonka perustella tulisi surra ja hävetä. Ja välillä ei vain jaksa pitää lippua korkealla ja teeskennellä, ettei välitä.
Että jos joskus kirjoitan puolikevyesti siitä, kehtaanko pukea ne minishortsit jalkaani, voi taustalla olla reilun vuosikymmenen tuhahdukset, mulkoilut ja vuosikausien raskas kiusaamistaival.
Voisin jorista tähän jotain siitä, miten on siistiä, että edelleen tukevasti kasvusuuntaiselle sisällöntuottamisen (ja sen avulla markkinoimisen) alalle, digitaalisen median uusille kuvioille ja monipuolistuvien julkaisukanavien osaajille on saatu tasokas tapahtuma, jossa sekä kohdataan että koulutetaan. Olen vakavasti harrastukseni ottavana bloggaajana ja uusille haasteille ja tuttavuuksille lämpenevänä tyyppinä aidosti innoissani myös edellämainituista.
Mutta toukokuun ensimmäiset viikot ovat olleet aika ryydyttäviä. Allergia on puskenut päälle pahemmin kuin moneen vuoteen, kiitos rytinällä tulleen kevään. Hengittämisen mahdollistavat lääkkeet turvottavat kädet, jalat ja naaman tunnistamattomiksi ja olo on kuin halolla päähän lyöty. Kun päälle iskivät vielä äänen ja lopunkin virran vievä flunssa ja pari sairaana sohvannurkassa torkuttua päivää sekä vieressä omia asioitaan kimittävä lapsi, alkaa lääkkeiden viimein purressa ja olon hissuksiin kohentuessa viikonlopulle kasaantua melkoiset odotukset.
Olen kuunnellut oman ja parinkymmenen muun lapsen ilot, surut ja Ryhmä Hau-jutut mielestäni erittäin kiltisti. Pyyhkinyt, pukenut, niistänyt ja ruokkinut päivästä toiseen – oli oma olotila mukava eli ei. Ja siinä välissä bloganneeni ainakin toisinaan aktiivisesti.
Koenkin ansainneeni uutta virtaa ja inspiraatiota antavat somepöhinät, pari lasia kuohuvaa, poreet ja huonekaverin, joka on yksi hymyilevimmistä ja mukavimmista tyypeistä, joihin olen viime aikoina tutustunut. Joten PING Helsinki, olen todellakin valmis.Bring it on!
Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, jos meininki on omalta osaltani koko tapahtuman tällainen:
Kuten olen blogin somekanavissa hehkuttanut, suuntaan alkavan viikon perjantaina PING Helsinkiin eli Suomen suurimmille sisältömarkkinoinnin festareille. Pukukoodina on napakan epämääräisesti festariasu, mikä tuottaa allekirjoittaneelle hieman päänvaivaa, nätisti sanottuna.
Katsokaas kun festarirannekkeet ovat jääneet viime vuosina aika lailla täysin ostamatta. Muutamilla klubikeikoilla ja puistokonserteissa olen käynyt, mutta edelliset varsinaiset festarit taitavat olla Ankkarockin hellekesältä joskus ennen kuin Pekka Poudan moshpitkuvaa oli otettukaan ja kyseiset festarit lakkautettu kokonaan.
Tuolloin päälläni taisivat olla mustat jumppatrikoot, joita muuten käytin mukavuutensa vuoksi jo ennen kuin leggingsit tulivat muotiin ja vapauttivat kalsarityylini tai -tyylittömyyteni valtavirta-asustukseksi, APULANTA-paita ja sen alla bikinit, jotka jouduin helteessä valjastamaan käyttöön muun konserttikansan kaatuillessa auringonpistoksen ja nestehukan kourissa ympäriltä. Tuloksena olivat palaneet hartiat, mutta vähemmän lämpöhalvauksinen yleisfiilis.
Heinolan lupausta kotimaalle, ja kaikki suomenkieliset lauseet lyriikoiksi muuttavalle yhtyeelle kunniaa tehnyt pusero on hajonnut käytössä lopullisesti jo vuosikymmen sitten, mutta perjantaiaamun kuolemanaikainen lähtö (oikeasti se on silti myöhemmin, kuin mitä menisin aamuvuoroon) häämöttää jo horisontissa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, miten festareille pukeudutaan vuonna 2016.
Iskin siis internettiin hakusanoilla ”festarityyli”, ”music festival style guide” ja ”Coachella”. Saamieni tietojen perusteella päädyin ensihädässäni festarityylipaniikkilaisia tunnetusti vaatettavan H&M:n sivuille ja selailinpa myös mm. Lindexin valikoimaa läpi. Saatte nyt kärsiä tahi nauttia työni hedelmistä – ja kertokaa pliis, jos olen ihan hakoteillä koko festaripukukoodin kanssa!
Uusia asusteita tai vaatekappaleita en ajatellut ostaa; Yhtä tapahtumaa varten ei omatuntoni salli lähteä ostoskierrokselle. Uskoisin sitä paitsi omasta vaatekaapistani löytyvän niin etnoprinttejä, pitsiä, lierihattuja, hapsubootseja kuin kukkapantojakin. Yllätyksenä ja pyytämättä. Ehkä pukeudunkin festarityyliin kuin vahingossa ympäri vuoden, säällä kuin säällä ja kuosiövereistä tinkimättä?
Tämmöisen elämäänsä tyytyväisen löllerön osalta pukeutumisskenessä hiertää sisäreisien lisäksi myös sellainen ei-niin-pieni asia kuin oma kiitettävän kokoinen keho. Ei siis minua vaan muita. Kesätyyliin kun kuuluu paljas pinta ja minimitta, eikä siinä mitään – itsehän painelen mielellään vaikka alasti eteenpäin elämässä, mutta siinä tapauksessa joku läskinvihaaja herkeää poikkeuksetta supisemaan tai huutamaan, että nyt meni ruoka- ja elämänhalu, kun selluliitti vilahti.
Kun sitten PING-keskusteluryhmässä Facebookissa eräs paikalle saapuva siro ja sporttinen sisällöntuottajakollega, pohti, miten pienissä vaatteissa kyseissä karkeloissa tarkenee ja järjestäjätaho kannusti, että pienissä ja hellesäätä olevan luvassa, jäin itse pohtimaan seuraavaa:
”Väistämätön kysymys on myös se, kuinka pienissä vaatteissa kukaan haluaa meitsin nähdä. Nimim. rantakunto 2006.”
Tarvitseeko omia makkaroitaan pohtia muiden takia ja koskevatko pullukoita erilaiset pukeutumissäännöt ja mistä niitä löytää ja kuka ne on määritelly?
Oma intuitio sanoisi, että kaikkien pitäisi periaatteessa saada pukeutua samoin, jos vaan oikean kokoinen kolttu löytyy, mutta miksi sitten mielensäpahoittajat iskevät kiinni kuin tintit talipallolle, jos kyljistään kumartuessa makkaroille menijät pukeutuvat muuhunkin kuin kaftaaniin? Saataisiinko johonkin mediaan sellainen Feministi-Eki vastaamaan tällaisiin kysymyksiin, kiitos.
Mikä asukokonaisuus tai vaatekappale on mielestänne kivoin / minulle sopivin / paras kyseiseen tilaisuuteen?
P.S. PINGissä on myös ”uimapukukierros” eli ohjelmaa kylpylän allasosastolla. Ironista kyllä, se on ainut asukokonaisuus, jonka olen valinnut ja pakannut. Mitä vähempiin vaatteisiin kurvini täytyy ängetä, sen helpompaa niiden valitseminen on perinteisesti ollut ja se pätee nytkin. Tuo hieman retrovärinen, korkeavyötäröinen alaosa on viikattu laukkuun ja sen kaveriksi lähtenee ihan tavallinen, musta push-up yläosa. Ellen nyt sitten ehdi pistää vielä bikinikriisiäkin kasaan ennen lähtöä…
Onhan mökillä vielä kalusteita maalattavana sun muuta, mutta talven aikana olin melkein ehtinyt unohtaa, miten kivalta täällä näyttää. Puhtaat, valkeat lakanat, uunista leviävä croissantintuoksu ja kameran kaukokuvausputken läpi tiiraillut, tyynellä merellä kelluvat sorsat, silkkiuikut, lokit, haapanat ja merimetsot eivät ainakaan vähentäneet zen-oloa.
Viime viikolla tuli tehtyä sairas- ja muiden lomien takia useampana päivänä ylitunteja ja keväthässäkkä painaa toissä päälle, varmasti aina kesäkuun korville asti, joten raikas meri-ilma, aurinko ja edelliskesän remonttiurakan hedelmistä nauttiminen tekevät siis todellakin hyvää.
Ainut harmituksen aihe on se, että mukana on vain oma porukka, joissa ei ole mitään vikaa, mutta parin hyvän ystävän ja näiden mökkeilyavecien jääminen matkasta hieman söi viikonloppufiilistä. Ai miten niin suhtaudun nihkeästi suunnitelmien muuttumiseen? Niinpä.
P.S. Jos luet koneella, selaimessa, klikkaa kuvat suuremmaksi kuvarullaan, saat niistä varmasti enemmän irti!
