Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?
Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.
Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?
On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…
Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.
Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…
Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.
Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.
Eikä minulla ole suinkaan ollut poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.
Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.
Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.
Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.
Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…
Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?
Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.
Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.
Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.
Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.
…..