Kuvassa olen minä heinäkuussa 2011. Kärsin tuolloin omilleen muuttamisen, opiskelun, kahden lisätyön ja kaiken muun aikuisuuden kanssa tempoilemisen ja yksinkertaisesti kehnon ruokavalion mukanaan tuomista lisäkiloista. Inhosin vartaloani, keskityin liikaa makkaroihini ja liian vähän ympäröivään maailmaan.

En tiennyt, että olin aivan alkuviikoilla raskaudessani, josta kevättalven lopulla, seuraavana vuonna syntyisi esikoiseni. Vasta lapsen saamisen myötä maailmantuskani sai sittemmin aivan uudet mittasuhteet. Toki olin ollut jo pitkään kasvissyöjä, kolunnut kirpputoreja ja pyöräillyt ideologisesti, mutta puoluepoliittisesti en ollut varsinaisesti erityisen valveutunut tai paneutunut asioihin.

Muistan kuitenkin, miten paljon Utøyan terrori-isku kosketti. Murhatut nuoret olivat ikäisiäni tai muutamia vuosia nuorempia, pikkuveljieni ja nuorempien ystävieni ikäisiä. Olin itsekin viettänyt paljon aikaa leireillä partion ja seurakunnan kautta ja pystyin elvästi kuvittelemaan sen kauhun ja tuskan, jonka silmitön väkivalta voisi sellaisessa ympäristössä aiheuttaa.

Halusin sulkea television, lööppilehdet, analyyttiset artikkelit tapahtumien syistä ja seurauksista, mutta en pystynyt. Tapahtunut tuli lähelle, se ei ollut autopommi Afganistanissa (vähänpä tiesin, että se koskettaisi elämääni joskus läheisemmin kuin silloin), vaan mielettömältä ja epätodelliselta tuntuva massamurha naapurimaassa.

Näin videoita siitä, miten paikalliset pelastivat nuoria veden varasta, miten vanhemmat murtuivat kuullessaan lapsensa kuolleen, miten haavoittuneita ja kuolleita kannettiin pois saarelta kauhean hiljaisuuden vallitessa. Tapahtunut sai heräämään siihen, ettei maailma ehkä menekään pikkuhiljaa parempaan suuntaan, ettei positiivinen kehitys tasa-arvon, ympäristönsuojelun, ihmisoikeuksien tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saroilla olekaan vääjäämätöntä, sillä kyllähän jokainen koulutettu ja täyspäinen kansalainen kannattaa edellä mainittuja arvoja…

Ei, jokainen edistysaskel on saavutettu verellä, hiellä ja kyynelillä. Vankiloissa istuvien naisten avulla, joiden ainut rikos on ollut liikkua kadulla ilman huivia tai vaatia itselleen äänioikeutta. Myrkytettyjen ja ikkunasta ”pudonneiden” toimittajien hengillä, kun he ovat puolustaneet demokratiaa ja sananvapautta. Mielenosoituksissa ammutuilla ja panssarivaunuin jyrätyillä diktatuurin vastustajilla, kaasutetuilla ja pilkatuilla ympäristöaktivisteilla.

Utøya oli itselleni alkusysäys poliittiselle heräämiselle, sille, miksi äänestän ja kuulun puolueeseen ja sittemmin hain ensin kerran ja sitten vielä jatkokaudelle kaupunginvaltuustoon. Ja toisaalta myös vapaaehtoistyön tekemiselle, vuosien lahjoittamiselle humanitaaristen järjestöjen taskuun sekä sosiaalisessa mediassa asioista kirjoittamiselle, kommentoimiselle, disinformaatiota ja vihapuhetta vastaan taistelemiselle.

Ansaitsivatko (kirjoituksen lopusta löytyvällä) videolla olevat nuoret tai aikuiset kuolla poliittisen kantansa vuoksi? Oliko heidän liian aikaisin päättynyt elämänsä vähemmän arvokas kuin sinun, minun, jonkun läheisesi? 

Mitä jos rippikuvassaan liian isossa puvussaan hymyilevä nuori olisi ollut sisaruksesi, lapsesi, lapsenlapsesi? Jos paras ystäväsi olisi kuollut räjähtävien panosten repiessä hänet sisältä päin palasiksi? Jos olisit vammautunut ja traumatisoitunut loppuelämäksesi fanaattisen väkivallanteon seurauksena?

Nämä ihmiset surmannut henkilö ei kadu. Ei rahtustakaan. Hän uskoo tehneensä oikein, olevansa omaa maataan puolustava sankari. Tarvitaankin suurta sankaruutta voidakseen tulittaa puolustuskyvyttömiä neljätoistavuotiaita. Mikä isänmaallisuuden ruumiillistuma!

Ja näitä vihervasemmistoon kohdistuvasta väkivallasta fantasioivia löytyy riittämiin Suomestakin. Jopa puolueen puheenjohtajat toivovat julkisesti vihervasemmiston naisten tulevan maahanmuutajien raiskaamiksi. Eikä tällaisista ulostuloista joudu edes vastuuseen. 

Toimittajat, poliitikot ja ihan rivikansalaiset saavat läheisiinsä ja itseensä kohdistuvia tappouhkauksia, heidän kuolemaansa toivotaan ja kuvitetaan usein hyvinkin yksityiskohtaisesti. Suunnitellaan iskuja ja systemaattista väkivaltaa poliittisesti eri mieltä olevien tapahtumiin ja kokoontumisiin. 

Kantavatko oikeistopoliitikot vastuunsa disinformaation levittämisestä, väestönvaihto- ja maahantunkeutuja-retoriikastaan tai terrorismipelon lietsonnastaan, kun joku päättääkin leikkiä yliherraa ja teurastaa lähes sata viatonta ihmistä näiden puheiden varjolla?

Suomessa kun on jo pitkät perinteet aseen kanssa räiskimisestä oppilaitoksista. Milloin heilutaan moskeijassa tai puoluekokouksessa?

Eivät kanna. Ei heitä kiinnosta, että maahanmuuttajan näköisiä henkilöitä jahdataan ja pahoinpidellään maalaiskylissä, lapsia pilkataan päiväkodissa, koska niin vanhemmat ovat opettaneet toimimaan tai ihmisiä syrjitään työnhaussa ja kaikilla muilla osa-alueilla ”vääränlaisen” nimen perusteella.

Keskustelukulttuuri ei ole viimeisen 10 vuoden aikana ainakaan pehmentynyt, lähentynyt todellisuutta tai siistiytynyt. Päin vastoin. Nyt eturivin poliitikotkin kehtaavat kirkkaassa päivänvalossa ja kameroiden edessä suoltaa kovasanaisia, ulkomaalaisvihamielisiä julistuksiaan. 

Ja seuraajat kutsuvat heitä mestareiksi, niiksi jotka kertovat aidon, oikean totuuden. Onhan äärioikeiston mestareita ja suuria johtajia nähty ennenkin. Kansa hurraa, kun heille maalataan helppo vihan kohde, syyllinen heidän epäonnelleen elämässä, konkreettinen uhkakuva, olkoonkin, ettei niillä olisi paljoakaan kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Historia ei tosin yleensä, pitkässä juoksussa, muista hyvällä näistä heitetyistä kivistä seuranneita väreilyjä.

Pelkään, että totuuden, tieteen, elinkelpoisen maapallon, ihmisarvon ja -oikeuksien puolesta taistelevat, keskustelevat ja niistä huolta kantavat väsyvät vihan ja tiedon kieltämisen aallokossa. Pelkään, että olemme luisumassa uudelle pimeälle keskiajalle, jossa uskomukset, pelko ja opportunismi hallitsevat. Pelkään sitä itseni, mutta ennen kaikkea lasteni ja heidän tulevaisuutensa vuoksi.

Toivon, että muistaessamme äärioikeistolaisen terrorismin veristä historiaa pohjoismaissa, miettisimme myös sitä, mihin suuntaan haluamme yhteiskunnallista keskustelua ja ajatteluamme viedä.

——

”Monet Breivikin esiin nostamat ajatukset toistuvat kuitenkin suomalaisessa islamia, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsittelevässä keskustelussa. Manifestin johdantoluvussa Breivik puhuu ”Euroopan islamilaisesta kolonisaatiosta”, joka tapahtuu ”demografisen sodan” avulla.

Jalosen mukaan sama ajatus löytyy esimerkiksi Halla-ahon blogissaan julkaisemasta Suvaitsevaisuuden umpikuja -kirjoituksesta.

Jalosen mukaan ihmisiä ei saisi pelotella jatkuvasti terrorismilla, eikä erilaisia väestönkehitystä kuvaavia ennusteita pitäisi esittää kovin kevyin perustein.

Sellainen vain ylläpitää vainoharhaista ilmapiiriä, ja pahimmassa tapauksessa joku herkkäuskoinen äärimmäisyyksiin taipuvainen henkilö voi ottaa ne tosissaan.”

Sitaatit Suomen Kuvalehden artikkelista, julk. 29.7.2011, Tuomo Lappalainen