Olen luontainen (yli)suorittaja ja stressaaja. Sen tajuamiseen on mennyt, sellaiset 30 vuotta. 

Että ehkä ei olekaan normaalia nähdä jatkuvasti painajaisia siitä, että saa potkut väärään paikkaan jätetyn teekupin takia tai että kaikki työkaverit vihaavat sinua yhtäkkiä yhden huonosti muotoillun lauseen takia. Ihan kehityskelpoiset ihmiset saavat joskus puheluita isännöitsijältä, kaikki läpäisevät tentin joskus rimaa hipoen. Se että ikkunat ovat pesemättä tai joku on mennyt tyhjentämään ruokailuvälineet laatikkoon sikinsokin eikä haarukoita ja veitsiä lokeroon pystyyn asetellen, ei ehkä ole kuolemaksi.

Teen listoja, tavoitesuunnitelmia, häkkyröitä, kehityshimmeleitä ja vaadin itseltäni kymmenen kertaa enemmän kuin keneltäkään muulta. Paitsi että lapseltanikin taida vaatia aika paljon. Ja ajoittain puolisolta. 

Ostin joskus Monkista mustan ja… kriittisen näköisen pehmolelun. Jotenkin se herätti minussa heti sielujen sympatiaa. Kotona vasta luin otukseen kiinnitetyn lapun. Siinä sanottiin:

55% Perfectionium, 15% Know-it-all-ium, 15% Peppium, 15% Iron. 

”Ikmo is never really satisfied so she uses crystal sand to gently polish her world to perfection. Friends can always be more fun and smart so Ikmo scuffs away their irksome bad habits. Sometimes Ikmo appears to be a harsh and critical companion, but with Ikmo about, we all glitter and gleam.”

Niin. Ikmona olo on vaan ajoittain aika raskasta. Itse aiheutettua kiirettä oikean kiireen päälle kääräistynä lisäkerroksena. Stressiä täydellisyyden tavoittelusta, kun kelvollinen riittäisi. Vääristynyttä ajattelua siitä, että kaikki muut ovat aina taitavampia, tehokkaampia, valovoimaisempia, kauniimpia ja fiksumpia.

Viime aikoina olen yrittänyt muistaa pysähtyä. Olemaan läsnä, vaan nauttimaan asioista, jotka herättävät puhdasta iloa, esteettistä mielihyvää tai miellyttäviä aistimuksia. Luulenpa, että jos antaisin itselleni aikaa olla läsnä, paikalla, tilaa huomata enemmän nyansseja, pieniä ilon aiheita, aavistuksenomaisia, hetkessä katoavia pilkahduksia, kaipaisin vähemmän voimakkaammin mielihyvää tuottavia asioita kuten ruokaa ja herkkuja.

Päihteiden käyttöä toistuvasti, tapana, vierastan. Kun suvussa on ollut taipumusta päihteiden väärinkäytölle, jopa niin rajulle, että olen itsekin seissyt hautajaisissa laskemassa arkkua tarpeeksi pitkän putken jälkeen, tiedostan sen, että viihdekäyttönä alkanut hauskuus vaihtuu hyvin nopeasti siihen, ettei mikään tavallinen ja arkinen enää tunnu miltään. 

Juhlissa ei ole hauskaa ilman viinaa, maailma tuntuu värittömältä ja tylsältä ilman pilveä, stressi ei laukea ilman pillereitä tai uni ei tule ilman iltaröökiä. Kiinnostava keskustelu, yhdessäolo, läheisyys, seksi, arkiset puuhat, luontoelämykset tai edes hyvä ateria eivät tuota hyvää oloa ilman samanaikaista päihteiden käyttöä. Jos tällä luonteella tarttuisin pulloon tai muihin päänsekoittajiin, se olisi todennäköisesti menolippu.

Arkisia iloja arvostaville kyllä naureskellaan tietyissä piireissä. Heitä pidetään vähän yksinkertaisina. Sellaisina peräkylän isäntinä ja emäntinä, jotka eivät koskaan ole käyneet missään eivätkä siksi tiedä, mistä jäävät paitsi. Tai tekopyhinä viherpiipertäjinä, jotka yrittävät mainostaa vähäpätöistä lähiölaatikkopyöräarkeaan niin ihanana siksi, että haluavat korottaa itsensä muiden yli kiilottamalla ekologista sädekehäänsä. 

Kun joku pysähtyy ihastelemaan jättisaippuakuplia puistossa, makustelee silmät kiinni muotopuolta, kotitekoista kauralastua tai tunnustaa viihtyvänsä parhaiten villaviltin alla hyvän kirjan kanssa, saa osakseen silmien pyörittelyä, ikään kuin olisi taantunut taaperon tasolle tai heittäytynyt ennen aikojaan eläkeläiseksi.

Muiden ulkomaanmatkat, mielenkiintoiset työprojektit, erikoiskahvit, staycation-lomat, uutuudenkarheat autot, uralla etenemiset, laskuvarjohypyt, auringonlaskut, ilmaisen viinan bileet ja toinen toistaan erikoisemmat ravintola-annokset saavat oman keskinkertaisen, penninvenyttäjän arjen tuntuvaan usein mitättömältä, epäonnistuneelta tai vaillinnaiselta.

Mutta oikeasti elämä on aika hyvää ihan juuri nyt.

Takapihan pajupuun pörröisiksi siitepölypalleroiksi räjähtäneet kissat näyttävät satumaisilta auringonvalossa. Viime kesänä viritetty pönttö on viimein ollut tarpeeksi kauan maisemoitumassa ja touhukas sinitiaispariskunta heittelee raivokkaasti pönttöön pehmusteeksi laittamiani täytteitä ulos jo kolmatta päivää. He eivät pitäneet sisustustyylistäni ja se on ihan okei.

Esikoisen nenään alkaa jo putkahdella pisamia ja tukkaan aurinkoraitoja. Tämä kasvaa nykäyksittäin useamman kengänkoon ja kymmenen senttiä kerrallaan ja alkaa jo lainailla äitinsä kenkiä. Huppareissa on sopivat hihat, mutta niihin mahtuisi leveyssuunnassa sisään kolme poikaa.

Kerrankin on aikaa hitaille aamupaloille kuten puurolle. Kattila onkin porissut liedellä tiuhaan ja mausteina on ollut milloin mitäkin mustikoista banaaniin ja fariinisokeriin. Yhtenä päivänä päätin humpsauttaa puuroon vähän vaniliinisokeria. Levylle pudonnut sokeri tuoksui hetken niin voimakkaasti hattaralta, että kesäpäivät eri huvipuistoissa vain vilisivät filminä päässäni.

Vauvan hiuksissa on kaunis, voimakkaasti punakultaan taittuva ruskea sävy, joka oikein hehkuu valon osuessa suortuviin. Tyyppi on saanut punapigmenttiä sekä isänsä punamustista, että äitinsä punertavan vaaleanruskeista varastoista. Puhtaisiin lakanoihin ja monta päivää pihalla tuulettumassa olleisiin kevättäkkeihin on ihana kietoutua.

Ja sitten on puoliso. Yllättäen takaapäin ympärille kietoutuvat kädet ja hengitys niskassa. Yöllä kiinni selkään kierähtävä lämpö. Naurunrypyt silmäkulmissa. Keskittynyt, pohtiva ilme pitkän keskustelun lomassa. Ne tärkeimmät sanat, jotka sanotaan joka päivä. Ettei se unohtuisi.

Kun lopettaa tekemisen ja suorittamisen hetkeksi. Istuu alas ja miettii, mitä kaikkea itsellä jo onkaan… On taas helpompi hengittää.