Varmaan lähes jokainen raskaaksi tuleva ja imetyslollojaan epäuskoisena peilistä tuijottava pohtii, että onko näistä mitään (tai sitäkään vähää mitä ennen) jäljellä tämän rumban jälkeen.

Imetettyäni 1,5 vuotta ja lakattuani katsomasta luontodokumentteja (koska eläinvauvat sekä ajatus vauvakroganeista – toisin kuin ihmisvauvat, saivat maidon nousemaan rintoihin kuukausia imetyksen lopettamisen jälkeen), kauhistelin rintojeni kuntoa; Erityisesti vasemman tissin, joka toimi päätoimisena maitotankkina viimeiset puoli vuotta imetyksestä, luovutettuani nihkeämmin heruvan oikean puolen kanssa akuutimman maitotarpeen mentyä ohi. 

Pehmeä ja lättänä tissi, jonka nahkasta osa roikkui rintalihaksen päällä kellottavan rauhasmöykyn alapuolella oli näky, jonka äärellä kiroilin ja tihrustin itkua pariinkin otteeseen.

Mies totesi tapansa mukaan, nottei huomaa mitään eroa, koska tuijottelee kyseisiä tissejä päivittäin eikä niissä ole tapahtunut mitään yhtäkkistä muutosta. Lohduttauduin sillä, että olin sentään aikanaan kiristänyt mieheltä lupauksen uusista tisseistä sitten kun lapsilukumme on varmasti täysi – huomasi tämä eroa tai ei.

Lohdutuksen sanoina todettakoon että viime viikkoina olen huomannut rintavarustukseni muistuttavan enenevissä määrin tisseistäni ennen raskautta otettuja kuvia. Vähän pehmeämpinä ja vähemmän kiinteinä versiona, muttei kauhean pahasti kärsineinä kuitenkaan.

Puolitoista vuotta siihen meni, mutta alunperinkin hieman yläpainotteiset ja isohkot, muttei mitenkään erityisen suuret, rintani alkavat taas näyttää tutuilta ja sellaisilta että eiköhän näiden kanssa voi elää muutaman vuoden vuodattamatta katkeria kyyneliä (jatkuvasti) alasti keekoilleessaan. 

Ja kyllä, tämäkin piti jakaa kanssanne – joskin ilman tämän kummoisempaa kuvamateriaalia.

P.S. Imetysbosat samassa mekossa löytyvät vertailun ja nostalgian vuoksi instasta.