Viime viikoilla oli taas kasapäin sellaisia öitä. Pari arkiviikkoa kaksin lapsen kanssa, koko opiskeluajan tiukin tenttiputki, lemmikkien hoitaminen ja pakolliset harrastusmenot. Ja siihen päälle lapsen flunssa, joka sai tämän heräilemään yskimään ja kitisemään monta kertaa yössä. Tyynyillä sängyn pään korottamista, nenän niistämistä, sekavana heräämistä ja lastenhuoneen sängyn reunalle seuraksi raahautumista. Lievää ärsytystä nukkumaan mennessä, kun tietää joutuvansa heräävän taas kesken unien.
Yhtenä aamuna lapsi kiipesi aikuisten sänkyyn, mutta huoneessamme oli ilmeisesti liian valoisaa, joten lapsi palasi omaan sänkyynsä ja seilasi edestakaisin huoneiden väliä vielä pariin otteeseen. Ehdin nukkua nelisen tuntia pätkissä ennen kuin lapsi aloitti kunniakierroksensa. Olin juuri ehtinyt ehtiä syvän unen vaiheeseen, todennäköisesti sen yön ensimmäiseen, enkä olisi millään jaksanut nousta. Lapsi oli kiukkuinen ja karjui mennessään. Mietin että hitto mikä hullujenhuone.
Siinä kolmen tunnin ajan univelan ja pahuksen vihaisen lapsen kanssa tapellessani mietin, että mikä ihme saa ihmisen hankkimaan toisen lapsen. Kun sairasteluviikko voi olla perusterveen kaksivuotiaankin kanssa ihan anaalista, millaista se olisi jos kuviossa roikkuisi vielä pieni vauva. Joka meidän tuurillamme olisi esikoisen tavoin vauva-aikanaan itkuinen, vatsakipuinen ja pienenpienissä pätkissä yönsä ja päivänsä nukkuva.
Ehkä minusta puuttuu joku palanen, joka aiheuttaisi vauvakuumeen tai saisi unohtamaan, miten turhauttavaa vauva-aika oli. Taaperoikäisen ja kovaa vauhtia leikki-ikäiseksi kasvavan lapsen kanssa on oikeasti mukavaa leikkiä, matkustaa ja elää arkea. Vastaan tulee jo reippaasti enemmän onnistumisen kokemuksia ja antoisia vuorovaikutustilanteita, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan omaan tekemiseen. Toki on uhmajaksojakin – ja kehityksen takapakkeja, jotka ottavat päähän, mutta samanlaista väsymystä, avuttomuutta ja jatkuvaa alakuloisuutta kuin vauvavuotena… ei yksittäisistä katastrofipäivistä pitäisi puhua sen suon kanssa samassa lauseessakaan.
Olen jo aika varhaisessa vaiheessa tiennyt haluavani lapsen tai useampia lapsia, biologisia tai adoptoituja, omia tai hetkeksi lainattuja. Mutta että vauvoja, niistä en ole koskaan oikein välittänyt. En ole koskaan tajunnut, mikä vauvoissa oikein viehättää. Ne ovat avuttomia, ärtyisiä, itkuisia, itsensä likaavia, jatkuvasti tarvitsevia, ruttuisia, usein hieman karmivan näköisiä pikkuihmisiä. Joista toki kasvaa omia persooniaan hauskoine juttuineen ja yksilöllisine kiinnostuksenkohteineen. Silti ihmisvauvan näkeminen saa uskoni evoluutioon horjumaan ja kompastelemaan. Ei noin surkeiden otusten tulisi minkään järjen mukaan selvitä.
Kun mietin, miten mahdollinen toinen lapsi, sitten joskus, opiskelujen päättymisen ja työelämään sisään sujahtamisen jälkeen pistäisi koko pakan uusiksi. Sotkisi kehon sekä suhteen toiseen lapseen ja puolisoon. Katkaisi työkuviot, täyttäisi asunnon oksennusroiskeilla ja mielen mustuudella. Vaikeuttaisi matkustamista, lapsenhoidon järjestämistä vanhempien harrastusten ajaksi ja romahduttaisi talouden… Miksi siihen oikein pitäisi ryhtyä?
Tämän jutun työotsikkona oli: Millainen kaistapää hankkii lisää lapsia? Otsikossa oli sanaa lisää siksi, että luulisin valinnan tekemisen pohjautuvan suurella todennäköisyydellä vahvemmalle, omakohtaiselle tiedolle siitä, mihin on ryhtymässä, jos itsellä on jo yksi lapsi.
Vaikka kysymys ei ole ajankohtainen enkä suinkaan ole varma siitä, haluanko koskaan enää yhtään lasta… En varmasti ainakaan nyt, mietin tuttavapiirissä joka toisen lisääntymisikäisen ollessa joko raskaana tai uunituoreen vauvan vanhempi, mikä siihen saa ryhtymään. Lähtemään leikkiin uudestaan.
Vai onko kaikilla muilla vaan ollut superhelppoja ja tyytyväisiä vauvoja, jotka viihtyvät kun sinne päin välillä vilkaisee. Tuskinpa. Ja vaikuttaako vaikea raskaus, synnytys tai vauva-aika siihen, että enimmäkseen ne, joilla kaikki on mennyt tuurilla viimeisen päälle hienosti, ottavat ja lisääntyvät uudemman kerran?
Joten joukkoistan ja kysyn: Mikä sai hankkimaan enemmän kuin yhden lapsen tai minkä vuoksi päädyitte yksilapsiseksi perheeksi?
No, mun tarinan nyt tiedätkin, mutta aika moni mun tuttu on tehnyt sen toisen lapsen siksi, että tietää joskus haluavansa sen ja ajattelee, että jos tekee heti alta pois, niin sit siihen vauva-aikaan ei enää tarvitse palata.
No onhan se totta, että jos kerran joku iskee kirveellä mahaan ja tietää, että täytyy ottaa toinenkin pamaus niin hakataan sitten kerralla kahdesti! 😀
Mutta ihan vakavissaan mietin, että miten tuollaisia asioita voi ajatella järjellä ts. olla niin masokisti, että pystyy järjellä perustelemaan itselleen sen vauvakaaoksen pidentämisen. (Tai sitten vauvat ei vaan sovi mulle, mutta ne sopii muille.)
Mä en osaa vastata, koska en lähtökohtaisesti voi ymmärtää, että miten vauvat sopis yhtään kellekään.
Kiitän onneani siitä, että tulin raskaaksi kaikkien suunnitelmien vastaisesti, muuten olisi voinut jäädä tuo yksikin lapsi hankkimatta. ;D
O_O Vauvat <3 <3 <3
No tykkäähän joku ranskanbuldogeista tai isomalluaisistakin. ;D
Haha, hyvää pohdintaa! 😀
Mulla oli kohtalaisen normaali raskaus, ihan ok kestettävissä oleva synnytys ja sylinkaipuuta lukuunottamatta ”helppo vauva”. Ja toinen lapsi on suunnitelmissa. Mutta en halunnut toista lasta sillä suositulla kahden vuoden ikäerolla, sillä koin vauvavuoden erittäin raskaana (vaikka muut kilvan onnittelivat helposta vauvasta), enkä olisi halunnut tarpoa sitä uudestaan läpi uhmaikäinen toisessa kainalossa. Nyt esikoinen lähestyy kolmea vuotta, ja ajatus uudesta vauvavuodesta tuntuu paljon vähemmän pelottavalta. Tukiverkkojakin on ehtinyt kertyä enemmän verrattuna esikoisen alkuaikoihin.
Mutta vastaus tuohon alkuperäiseen kysymykseen, että mikä saa ihmisen hankkimaan lisää lapsia: En tiedä. Ei ainakaan järki. Ehkä se on sitten biologiaa.
Meilläkin se kahden vuoden ikäeron mahdollisuus oli ja meni. En todellakaan olisi ollut valmis olemaan taas kebabmakkara pystyssä (siis se maha) silloin kun lapsi oli vähän reilun vuoden.
Ehkä sitten, kun lapsi on koulussa?
😀 😀 😀
Ja ooh, vauvamaha <3 Sitä mulla on ikävä.
Mä muuten myös sokeasti luotan siihen ajatukseen, että kun lapsia on useampi, ne viihdyttää toisiaan eikä äitiä tarvita ihan joka hommaan mukaan.
Mä olisin halunnut vauvamahan, mutta amatsooneille ei vissiin tule kuin kebabmakkara. Nyyh. :,(
Mä en itse asiassa edes tiedä, mikä sai meidät yrittämään toista lasta. Se tuntui jotenkin tosi luonnolliselta askeleelta, vaikka esikoisen raskaan vauvavuoden aikana hoimme mieheni kanssa lähinnä sitä, että jos tästä selvitään niin ei ikinä enää uudestaan, ei ikinä!!! Mutta kun univelkoja oli nukuttu pois ja kun vaativasta vauvasta kuoriutui aurinkoinen taapero, jonka kanssa kaikki sujui, mieli rupesi muuttumaan.
Itselläni vaikutti taustalla paljon myös se, että mulla on tosi läheiset välit mun isoveljeen ja pikkusiskoon. Itseäni kauhistuttaisi olla ainoa lapsi, vaikka ymmärrän kyllä, että jos on ainoa lapsi, ei se varmaan silloin tunnu mitenkään oudolta. Tiedän myös, etteivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään, vaikka vanhemmat tekisivät parhaansa. Toivon kovasti, että mun tyttäristä tulisi toisilleen jossain vaiheessa yhtä tärkeitä kuin mun sisarukset on mulle.
Esikoisen synnytys oli kauhea kokemus, mutta jotenkin sekin siinä sitten unohtui, ja kuopuksen synnytys olikin sitten paljon helpompi juttu. Ja vaikka tietenkin pelkäsimme, että onkohan uusi vauva samanlainen ei-nukkuja kuin esikoinen niin toistaiseksi näyttää kyllä ihan hyvältä. Mutta näistä jutuista kun ei koskaan tiedä niin aikamoista tuuripeliähän tämä on…
Jos se tuntui luonnolliselta, ehkä olette molemmat enemmän kiinni siinä Iksun veikkaamassa biologiassa, takaisin luontoon ja sillain. 😉
Tuo sisaruuspointti on ainut asia, joka saa edes harkitsemaan toista lasta toisinaan, koska mullakin on (käsittääkseni) hyvät välit sisaruksiini ja niin on miehelläkin. Vaikka ottaa ne (esi- ja jälki-)teinit edelleen välillä myös päähän.
Mulla ei ole mitään hyvää sanottavaa synnytyksestä, irtokarkkeja voi syödä muutenkin eli se on kanssa sellainen mörkö, jota en haluaisi joutua enää kohtaamaan…
Niin, when nature calls ja sitä rataa… 😀
Apua. :,DD
”Vai onko kaikilla muilla vaan ollut superhelppoja ja tyytyväisiä vauvoja, jotka viihtyvät kun sinne päin välillä vilkaisee.”
Melkein. M oli kohtuullisen iisi vauva ja nukku tosi paljon ja hyvin, joten mä en kokenut vauva-aikaa erityisen kuluttavaks tai hankalaks, vauvan kanssa oli kivaa. Ja aika nopeesti se aika menee kuitenkin eteenpäin (ks kohta helppous ja nukkuminen), joten lapsen kasvun seuraaminen on oikeesti kivaa ja mielenkiintosta. Ehkä samasta syystä mä en oo halunnut toista lasta heti perään, koska en koe sitä ns pois kärsittävänä pahana. Tai että niinkun emmi viittas tossa edellä, että mulle se vauva-aika ei oo sellanen kauhuaika johon ois lapsen myötä pakko palata, vaan taas uus kiva vaihe johon on mukava palata pidemmän ajan päästä. Toisaalta tietysti pelkään, että seuraava laps on sit toinen ääripää, ja se ”kiva vaihe palata” ei ookaan niin kivaa katastrofaalisen nukkujan ja sairastelijan kanssa… mut onpa sit sillonkin jo toivottavasti helpompi se vanhempi lapsi. Eipä niitä voi tietää. Ajattelen kuitenkin siis niin, että vain yksi vauva kerrallaan (tässä mielessä ”vauvaa” on kaikki perushuolto vaipoista pukemiseen ja sellaseen perushoitoon, eli vielä melkein kaksvuotiaskin).
Mutta miksi enemmän lapsia ylipäätään… emmätiä, mulle se ainakin on vaan jotain sellasta ”tuntuu että mun perheessä kuuluu olla enemmän lapsia kun yks”. Järkiratkaisu selvästi.
Kauanko mulla oli tää sivu ainoo, emmin kommentti näky mulla ainoona 😀 eli toi mainitsemani viittaus oli siis ihan ekaan kommenttiin.
Ja joo sisarusjuttu on myös yks, tietty niinkun edelläkin oli että eihän sitä voi taata, että sisaruksista tulis tärkeitä. Mut toivon mukaan se on niin mahtava suhde, että olis kivaa jos M:kin sais sellasen.
Kauanki mulla oli tää sivu AUKI, huoh.
Kauanko saatana. Mitä täällä tapahtuu?
Ai miten niin pienten lasten äidit ei ole ihan työkykyisiä? ;DD
Näkisit välillä ne tekstinriepaleet, mitä koetan palauttaa yöllä kirjoittamisen jäljiltä opiskelupaikalle… Krhm.
Vauvavuosi oli kyllä elämäni pisin vuosi. Koskaan en ole samalla lailla laskenut, että milloin tämä oikein loppuu. En edes silloin kun olin nuori, tyhmä ja korviani myöten rakastunut ja mies oli intissä. Tai ehkä silloin.
Että jos joku tulee virpomaan meille niin saa sitten virpoa vaikka sanoilla: Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, hyvinnukkuvat lapset sulle, suklaamunat mulle.
Selvästi järkiratkaisu. <3
Mä oon miettinyt tota toisen lapsen hankkimisasiaa jonkun aikaa. Ei tosiaankaan ole vielä ajankohtasta, kun typykkä vasta 4kk.
Raskausaika oli ihan perseestä, oksensin rv16 asti ja se loppuajan lihoaminen ja oman kropan menetys, ehkä oon liian itserakas sitten, mutta mua ei paljoo lohduta se, että nää on ”rakkausarpia” vituttaa oman vartalon olomuoto raskauden jälkeen. (Ja vastaleivotut korvapuustit ei auta asiaa)
Alku typykän kanssa oltiin kahden, joka oli sekin rankkaa vaikka tukiverkko oli hyvä, silti siinä oli aivan yksin. Onneksi tuo on ollut aina hyvä nukkumaan, olisin varmaan muuten hullujenhuoneella. Nyt on suht helppoa, kun perhe on koossa. Silti oon kokoajan aivan hiton väsynyt, isot peukut niille joiden lapsi herää monta kertaa yössä. Olin aivan rikki kun typykkä heräsi kerran yössä flunssa-aikana (nukkuu normaalisti 12h putkeen).
Sitten tuli se ajatus pikkuhiljaa, että mites se toinen lapsi sitten joskus? Heitin ajatuksen miehelle joka heitti sen takaisin samantien ”no ei todellakaan mitään toista lasta, kun tossakin on tekemistä”. Mietiskelin asiaa siltä kannalta, että haluaisin sisaruksen typykälle kyllä joskus. Itsellä juuri niin hyvät välit oman veljen kanssa. Kaikki muut syyt sen toisen lapsen hankkimiselle on kyllä niin vastenmielisiä vielä, että parempi pitää kumi paikallaan.
Ja noh, entäs se synnytys sitten, sen puolesta en kai muuta stressaa kun ettei se toinen tulis syöksynä ettei ehdi sairaalaan. Typykkä kun syntyi noin kuudessa tunnissa.
Joka kerta kun vähän jotain stressiä ja huolta tuo typykkä aiheuttaa, niin mietin että miten tässä pystyis enää olemaan toisen lapsen kanssa. Toinen lapsi saa tulla vasta sitten, kun tuo on niin iso että tajuaa jotain muutaki kun että seinää on kiva tuijottaa. Olen todennut, ettei vauva-aika ole todellakaan mua varten. Kaverin lapsi joka on 1v on paljon kivempaa seuraa, enkä malta odottaa että typykkä ois jo vanhempi. Tää vauvailu on vähän tällästä tarpomista paksussa lumihangessa vaikka en tosiaankaan voi valittaa yhtään, niin helppo tuo on. Ahdistaa kaikki nää vauva-ajan jutut, syömiset, kakkaamiset, kiinteiden alotukset jne. Kun sitten taas taaperosta eteenpäin osaan hoitaa hommat ja nautin siitä lapsiajasta. Oon ammatiltani ryhmäperhepäivähoitaja.
Tästä nyt tuli vähän tällästä ajatuksenvirtaa 😀
Ainiin vielä yksi pointti tuohon lastenhankintaan! Onhan se hyvä, että ois niitä lapsia jotka kärräis isää ja äitiä lääkäriin sitten kun me ollaan vanhoja 😀
Olin melkein unohtanut, miten kokonaisvaltaisen turvonnut olo oli raskausaikana, mutta sitten näin taas kuvan krokotiilinjalkakoivistani ja totesin että ohhoh, ainakin jotkin asiat unohtuvat ajan kanssa. 😀
On se jännä, miten eri lailla kaikki kokee vauva-ajan. Toisista se on ihanaa ja toisista vaihe, josta pitää vaan rämpiä jotenkin läpi. Ja ilmeisesti kuulun jälkimmäiseen ryhmään…
Meidän kodin tapahtumat hetkeä ennen postauksen lukua: Lounasaika, lapselle pakkasesta keittoa, ja itselle erilaisien jämien yhdistelmä jääkaapista. Keitto sulaa n.10 min, jonka aikana yritän saada omaa ruokaa lautaselle ja lapsi melkein rikkoo jääkaapin oven, leikkii uunin nappuloilla, levittää lelut, roikkuu lahkeessa, kiljuu, yrittää tiputtaa työtasoilta tavarat ym.
Ruoka valmis, syömään, lapsi alkaa heti mättämään ruokaa suun sijaan pöydälle, lusikat lentää, mukilla on pakko hakata pöytää. Hetken lasta syötettyäni, monta kertaa tiuskittuani, totean että ruokailu oli tässä, kiitos ja näkemiin.
Päätän lepyttää itseni vilkaisemalla kännykkää samalla kun syön omaa annostani loppuun ja päivittelen ruokien siivousta, joka hetken päästä odottaa. Näen tämän postauksen, alan nauraen miettimään: Mä en tiedä vastausta kysymykseen! Haluan toisen ehdottomasti, ehkä kolmannenkin. Onhan lapset kuitenkin rakkaita ja ihania, niistä on seuraa vanhoilla päivilläkin. Vauvavuosi on kuitenkin nopeasti ohi.. Mutta joo, vähän hulluksi tässä itsensä tuntee, sen takia meillä on tehty päätös, että toinen tulee aikaisintaan esikoisen ollessa 3, mielummin vaikka lähempänä 4.ikävuotta. En kuitenkaan ikinä pystyisi tekemään päätöstä, että tähän tämä jää, niinkuin joku sanoi jo aiemmassa kommentissa, sitä katuisi myöhemmin…
Nyt lapsi lähti unille ja minä lähden tuulettamaan päätäni lenkkipolulle(Mies tekee yöduunia, eli nukkuu kotona päivät, aivan mahtavaa mun kannalta!!)
Haha, loistava päivän kuvaus.<3 Ja isot pisteet siitä, että mielesässä siintää ajatus muista lapsista, viakka sitten joskus myöhemmin. Olisi kiva, jos itsellekin tulisi sellainen selvä visio siitä, että lapsia soisi olevan enemmänkin!
Tuo ”hitto mikä hullujenhuone” on mun jokapäiväinen ajatus nykyään. Ja toinen tähän on vielä noin 10 viikon päästä tulossa. Että jes.
On maailman suurin huijaus, että vauvavuosi on vaikea ja sitten helpottaa. No ei helpota. Sitten se hirveys vasta alkaakin. Tuon varhaiskypsän uhmaikäisen kanssa tuntuu siltä, että vauvan kanssa on kyllä vielä ihan helppoa. Mutta tuo varmaankin riippuu ihan siitä lapsenkin temperamentista, että millainen lapsi on ollut vauvana ja millainen siitä tulee taaperona. Ilmeisesti meillä on ollut niin, että lapsi on vauvana sitten ollut suht helppo (tai ei ainakaan vaikea) ja nyt se on sitten vaikea. Toki mä olen tiennyt ihan alusta asti, että poika on temperamenttinen, mutta temperamenttisen lapsen uhmaikä, oh dear. Ja se on todellakin jo alkanut, vaikka 2-vuotispäivään on aikaa vielä yli kuukausi.
No mun ensimmäinen raskaus oli pahoinvoinnin kannalta aluks tosi vaikea, mutta sitten sen lopulta viimein helpottaessa muutamia pieniä juttuja lukuunottamatta normaali ja vaivaton. Synnytys taas oli aivan helvettiä ja se on tässä melkein eniten pelottanut. Mutta siis mulla on lähete synnytyspelkopoliklinikalle ja toivon, että siitäkin päästään ja etenkin toivon, ettei se toista kertaa voi olla niin kauheaa ja ettei mulle voi toiste käydä samalla tavalla. Toivotaan, ettei synnytystraumat ole sulle tai muillekaan se syy olla hankkimatta lisää lapsia, jos niitä vielä haluaa.
En missään nimessä halunnut raskautua uudelleen ennen kuin esikoinen oli vähintään vuoden. Se ei vaan todellakaan ollut vaihtoehto. Ehkä sitten kuitenkin tuli jonkinlainen vauvakuume ja jätettiin ehkäisy pois ja kyllähän se sitten joidenkin kuukausien päästä tärppäs, vaikka samanlaista yritystä ei ollutkaan kuin esikoinen kanssa (jolloin mulla oli siis niin kauhea vauvakuume ja vauvaa kyllä todellakin yritettiin). Esikoisen uhmaikäkään ei ollut vielä alkanut, kun ehkäisy jätettiin pois, joten ei ollut silloin vielä näin kauheaa pelkoa tulevaisuudesta.
Ja tämän pitkän ei-päätä-eikä-häntää-sepustuksen myötä totean: se on se biologinen tarve saada se toinen lapsi.
Meillä on lapsella sellaisia uhmatunteja tai -päiviä, muttei jatkuvasti ns. napit vastakkain olla. Ja olen tainnut joskus sanoakin, että lähetän hurjasti tsemppejä teille, koska uhmaraivarit ovat kohtuullisina kerta-annoksinakin tosi raastavia.
Voisi toivoa, etteivät synnytystraumat vaikuttaisi lapsilukuun, mutta aika monella tutulla lasten tekeminen ainakin lykkääntyy huonojen synnytyskokemusten vuoksi. En viitsi nyt lähteä ihan sivuraiteille, mutta monessa kohtaa synnytyksiä voitaisiin hoitaa paremmin ja synnyttäjän huomioonottavammin, mikä varmasti vähentäisi synnytyspelkoisia.
Onko sen biologisen tarpeen päälle laittamiseen jokin nappi, jota voisi painaa sopivassa välissä? 😉
Meillä jaettiin juuri potkuja töissä. Itse sain jäädä mutta moni muu joutui lähtemään. Giljotiinia edeltävänä iltana katsoin lapseni tuoretta päiväkotikuvaa ja mietin, että pelkästään tuo kuva on mulle rakkaampi kuin mikään työpaikka tulee koskaan olemaan. Siksi toinen.
Hyvin tiivistetty. <3
Mietin tuota aina välillä itsekin vaikkei (vielä) ole yhtäkään lasta 😀 On vain mielenkiintoista ajatella mikä siinä vauva-ajassa on hienoa, että halutaan toinenkin lapsi, mieluiten heti perään (eikä tämä siis sarkasmia, vaan ihan rehellisesti kun ei ole omaa kokemusta)
Kiva kun teit tällaisen kysymyspostauksen niin voin lukea ihmisten vastauksia ja ymmärtää asiaa ehkä paremmin. 😀
Mä mietin ihan sen yhden vauva-ajan kokeneena edelleen ihan isona kysymysmerkkinä, että mikä viehätys siinä mahtaa olla… Mutta täällä on tullut kyllä tosi hyviä näkökulmia!
Tuun myöhemnin lukemaan jutun – nyt ehdin lukea vain otsikon, koska… …kaksi lasta.
Mutta omakohtainen vastaus: hulluus ilmeisesti 😀
KYLLÄ! 😀
Voi teitä <3 Vauvavuosi, voi mä rakastin sitä! Ihan heittämällä voisin sen kokea uudestaan, synnytyskin oli ihan jees. MUTTA en halua olla raskaana enää ikinä, ja vaikka imetys oli ihanaa, niin se hormonicoctail minkä se aiheutti ei niinkään… Ainiin, enkä mä noita uhmaikäisiäkään enempää halua tänne 😀
Mutta meillä siis jo on kaksi lasta, enkä ikipäivänä edes harkinnut sellaista vaihtoehtoa, että lapsiluku olisi jäänyt yhteen. Eniten se ehkä oli joku biologinen pakko, vauvakuumeilin jo monta vuotta ennen esikoista, eikä se vauvakuume yhtään helpottanut esikoisen vauva-aikana. Jotenkin olin jo ajellut, että mä nyt vaan kärsin kroonisesta vauvakuumeesta koko loppuelämäni, mutta kun kuopus syntyi se loppui kuin seinään. Ja se vasta outo tunne olikin, kun yhtäkkiä ei enää halunnutkaan lisää vauvoja 😛
Minä voisin puolestani olla raskaana vaikka heti, pari, kolme vuotta putkeen, jos kaikki menisi kuten ensimmäisellä kerralla. Ja hypätä suoraan sinne uhmaikään!
Mutta hyvä tietää, että se vauvakuume voi kroonisilla kuumeilijoillakin yhtäkkiä vaan loppua. Osaan sitten lohduttaa kuumeilevia tuttuja.
Näitä ja monia muita vauvakokemuksia lukiessa tulee aina mieleen: olen onnekas. Mä olen nauttinut vauva-ajasta sekä ensimmäisen että tämän toisenkin vauvan kanssa, eikä raskaus ja synnytys ole myöskään olleet hirveitä (vaikken raskausajasta mitenkään erityisesti nautikaan). Nautin omien vauvojeni seurasta ja läheisyydestä, ja nyt kahden lapsen kanssa on sekä toimintaa ja hupia kaksivuotiaan järjestämänä (ja tietysti niitä raskaampiakin päiviä, totta kai) että möllöttelyä ja höpöttelyä vauvan kanssa.
Mun kokemuksiin vaikuttaa tietysti hurjan paljon se, että kun ensimmäinen vauva oli kovin helppo, niin tämä toinen on ihme kyllä vielä helpompi tapaus! Ei sillä etteikö me heräiltäisi kummankin lapsen toimesta edelleen öisin, mutta sellaisia yöhereilläolomaratoneja meillä ei ole ollut koskaan ja muutenkin parkumiset on melko minimissä ja sietokyvyn rajojen sisäpuolella. Lapset viihtyvät hyvin itsekseenkin eivätkä tarvitse jatkuvaa sylittelyä tai viihdytystä, joten pysyy tasapaino muiden asioiden tekemisen ja lasten kanssa olemisen kesken vähän paremmin – vaikka kivahan se olisi jos omaa aikaa olisi hitusen enemmän.
Tämä vauvavuosi (tai siis puolikas tähän mennessä) on ollut edellistä kertaa helpompi siinä mielessä, että moni asia, mitä piti ekalla kerralla ihmetellä, yrittää ja epäonnistua ennen onnistumisia, on nyt mennyt vähän siinä sivussa, kun on toisaalta jo kokemusta ja käytäntöjä, toisaalta ei ehdi niin käyttää aikaa ihmettelyyn ja turhaan yrittämiseen. Päivärytmi on meillä esim. muotoutunut melkein vahingossa, kun esikoisella on oma rytminsä ja vauvan olen antanut tsompailla siinä mukana ja vähän vaan havainnoinut, mikä mahtaisi olla hänelle sopiva rytmi. Esikoisen vauva-aikaan ei edes itsellä ollut lähtökohtaisesti mitään rytmiä olemassa.
Nyt vauvan ollessa puolivuotias alkaa myös sisarusten välisen suhteen hienous nousta esiin enemmän ja enemmän. Odotan innolla aikaa, jolloin nuo alkavat ihan oikeasti leikkiä keskenään! Yksi tärkeimmistä syistä useamman lapsen haluamiseen on meilläkin se, että olemme halunneet lapsillemme sisaruksia. Mutta toisaalta ollaan haluttu muutenkin useampi lapsi ja vieläkin tuntuu, että meidän perheestä puuttuu joku henkilö.
Jos ensimmäisen vauvan kanssa olisi ollut ihan hirveää tai vaikka synnytys olisi ollut tosi rankka kokemus niin varmasti ajatukset olisivat toisenlaiset. Mutta meitä on onnistanut ja vielä tämä rumba voitaisiin käydä läpi yhden kerran lisää 🙂
Täytyy vielä lisätä, että monta kertaa tässä on käynyt mielessä, kuinka erilaista kaikki olisi jos olisin vaikka saanut lapsen eksän kanssa. Elämä olisi ollut takuuvarmasti hurjan raskasta siinä tilanteessa, kun en usko, että eksä olisi paljoa positiivisia vanhemmuusasioita siihen kuvioon tuonut vaan lähinnä verottanut mun voimavaroja, tuskin olisin siinä tilanteessa toista lasta enää halunnut. Sen sijaan nykyään kun kunnollisen, tasavertaisen kumppanin kanssa kun jaetaan nämä vastuut, ilot ja surut niin plussan puolella ollaan!
Kuulostaa ihanalta vauva-arjelta. <3 Vaikka kaikilla on myös huonoja päiviä.
Mulle oli kaikista raskainta se jatkuva itkeminen ja pulauttelu. Lapsi itki päivät ja yöt, sängyssä, rattaissa, tissillä, joka paikassa. Kantorepussa viihdyttiin ehkä hetki. Kun oli melkein puoli vuotta kuunnellut oman lapsen kipuista itkeskelyä, alkoi olla aika turha olo vanhempana. Perustyytymätöntä tai kipeää vauvaa en siis toivoisi kellekään.
Ai kauhea, olisi kyllä aika erilainen vauvavuosikokemus noin! Meillä tuo kaikki sun kuvailema puuttuu ja vauvan hätäitku on ihan poikkeustapaus. Olen lukemattomia kertoja miettinyt, että itku, jota ei saisi auttamalla millään loppumaan olisi ihan todella raastavaa, loppuisi voimat ihan kenellä tahansa. Ei mene keskenään samalla tavalla kaikkien vauvavuodet…
– Mulla on oikeastaan koko hommaan ”olen mukana ihmiskokeessa” -asenne. Äitiys on niin kiinnostava kokemus, etten olisi sitä halunnut jättää mistään hinnasta väliin alun alkaen. Ja toisella lapsella on voinut vielä ”lyödä lisää kierroksia myllyyn”. Oli itsestään selvää että halutaan toinenkin (ja ehkä myöhemmin kolmas, jos onni suo.)
– Myös suhteen kehittyminen puolison kanssa isä- ja äitiroolien myötä on minusta äärimmäisen kiinnostavaa. Sekin on vain syventynyt toisen vauvan myötä.
– Sisaruus on se ”elämän pisin ihmissuhde” jonka todellakin haluan laps(i)eni kokevan. Ja samalla saan itse seurata tämän suhteen kehitystä lähietäisyydeltä – kiinnostavaa!
– Tykkään työstäni ja kaikkea kivaa vois aina toki harrastaa enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja, mutta ei ne mulle elämänsisällöksi riittäneet.
– Lapset on kasvattaneet minua enemmän kuin minä niitä.
Toinen vauvavuosi on nyt puolivälissä. Väsyttää ja riittämättömyyden tunteet vaivaa ja välillä uhmaikäisen 2,5 vuotiaan kanssa meinaa järki sumentua, mutta kaikista tuntemistani vaihtoehdoista tämä on paras.
Jotkut harrastaa ultrajuoksua. Mulle melkein tauoton 4vuoden raskaus ja imetysputki on vähän sama. (Tai niin ajattelemalla jaksaa paremmin.)
Meillä on kanssa useampi lapsi. Pääasiassa noista Faabelin hienosti listaamista syistä. Mutta ikäerot ovat meillä vähän pidemmät. Kuten joku muukin tuolla kirjoitti, olemme mekin menneet ”yksi vauva kerrallaan” -periaatteella. Meillä ei siis ole koskaan ollut kahta vaipoissa olevaa tai edes päiväunia nukkuvaa lasta samanaikaisesti. Tämä vaihtoehto on sopinut meille tosi hyvin.
Aika rankkaa oli silti jossain vaiheessa. Etenkin silloin kun tuli vaativampi vauva ja perheessä oli samaan aikaan uhmaikäinen ja olin siinä parin vuoden ajan aika yksinäni sitä hommaa pyörittämässä. Silloin kävin kyllä aika synkeissä vesissä. Nyt taas viimeisimmän (ja myös viimeiseksi jäävän) lapsen kanssa oikeastaan kaikki on mennyt tosi helposti. Olen iloinen siitä, että uskalsimme lähteä tähän leikkiin vielä kerran, niin paljon riemua ja onnentunteita tänä pienin on perheeseemme tuonut. Voisi jopa sanoa, että olemme löytäneet vanhemmuuden ilon kunnolla vasta nyt. Ja isoille sisaruksille viimeisin tulokas on kanssa ollut tosi lämmin ja spesiaali juttu.
Silti minäkään en kauheasti pidä vauva-ajasta, ja yöheräilyistä olen suorastaan traumatisoitunut. En kaipaa vauvaelämää enää pätkääkään. Meillä on nyt mainio porukka kasassa ja sisaruskatraan kasvattaminen on _todella_ antoisaa
Ja niin: onhan tässä useamman eri-ikäisen lapsen kanssa todellakin välillä tietämistä. Mutta jotenkin en ole itse kokenut yhtäkään muuta vaihetta samalla tavalla raskaaksi kuin nuo vauva-ajat. Ehkä se johtuu siitä, että myöhemmin sitten omassa elämässä on niin paljon muutakin, kodin ulkopuolella ja ihan omassa päässäkin, että ainakin minun on paljon helpompaa kestää kaikki lapsiperäiset haasteetkin. Vauva-aika imetyksineen on ollut niin sitovaa, ettei sellainen oikein sovi mulle. Vaikka mielelläni ja suht pitkään olen lapsiani imetellytkin.
Ihanaa kuulla, että monen lapsen leikkiin uskaltautuneen mielestä arki rullaa jotenkin kivemmin, kun vauva-arjesta on selvitty, sillä itsestäni tuntuu ainakin tämän ainokaisen kanssa siltä, että jokainen kuukausi tuo mukanaan uusia, kivoja juttujaa ja koko ajan on vaan mukavampaa olla vanhempi.
Ja kiitos muistakin fiksuista kommenteista tähän ketjuun, niitä oli kiva lukea! 🙂
Itsensä ja parisuhteensa altistaminen ihmiskokeelle, mainio vertauskuva. Ja erinomainen listaus.
Ehkä itselläni oli ja on niin monta hommaa työn alla, etten ehtinyt kokea enkä koe tarvetta sotkea soppaa enää enempää. Lapsi on kiinteä ja tärkeä osa elämäämme, kun tämä oli tullakseen, mutta en ehtinyt vielä kaipaamaan lapsia elämääni.
Onko ihan kaistapäinen vastaus, et kaipasin ksi tavallaan vähän lisähaastetta ?
Tyttö oli ilmeisesti helppo vauva, sulla mitään kammoja huudetuista öistä tai pukluroiskeisista seinistä ei mulla ole. Vauvavuoden aikana mulla oli jopa tylsää, kun vauva vaan nukkui ja hereillä ollessaan olla möllötti.
Ainut mikä toisessa lapsessa epäilytti oli se hirvittävä raskauspahoinvointi. Siitäkin selvittiin nipun napin, en tosin muista viime vuoden marras-tammikuusta yhtään mitään.
Toinen lapsi oli omassa päässä suunnitelmissa vasta ”ehkä sit ku eka on nelivuotias”. Hah. Kun Tyttö täytti 1v jätin seuraavat pillerit ostamatta ja tässä sitä ollaan, klassisella 2 vuoden ikäerolla. Ja joo- toisen kanssa on aika paljon helpompaa, stressin, unien, viihdytyksen ja syömisen suhteen. Isosisko pitää huolen osittain veljensä huvituksista.
Nyt mulla harvoin on enää kotona ollessa TYLSÄÄ 😀 haastetta on taas riittämiin.
Mulla oli kanssa kahden lapsen kanssa, siinä kohtaa kun molemmat alkoivat olla jo vähän isompia, sellainen olo, että ”olishan tässä nyt vielä paukkuja enempäänkin” ja että ”nyt menee kyllä vähän turhankin iisisti”. Pelkäsin, että mulla olisi niin paljon käyttämätöntä kapasiteettia, että turhautuisin ja alkaisin kiipeillä seinille. Tokihan sen energian olisi voinut kanavoida jo siinä vaiheessa esim. työelämässä etenemiseen reippain askelin, mutta en varsinaisesti halunnut olla yhtään enempää kiinni työasioissa, kun lapset olivat vielä kuitenkin melko pieniä.
Nyt ei oo kyllä enää samanlaista fiilistä tullut, hehheh. Että taitaa olla resurssit aika hyvin käytössä… Mutta olen kyllä aika innoissani siitä urapuolesta nyt. Kun lapsia ei ole enää tulossa, on ihanaa voida panostaa enemmän siihenkin elämän osa-alueeseen!
Musta toi on aika kaistapäistä, sillä mulla ei tullut meidän elämäntapakitisijän kanssa ainakaan tylsää. Otetaan vastaan helppo vauva. 😀
Ymmärrän kyllä haasteen kaipuun, itsellä se vaan suuntautuu opiskeluihin ja harrastuksiin, sillä niissä voi saada onnistumisen kokemuksia kun taas vauvan kanssa olo oli jatkuvasti riittämätön, kun tätä ei saanut millään tyytyväiseksi.
Meillä on vastikään 2 vuotta täyttänyt lapsi, ja toinen on tulossa muutaman viikon päästä. Ekan kanssa raskausaika oli vaikea, ja myös imetys oli todellista kärsimystä. En kuitenkaan pitänyt vauvavuotta mitenkään vaikeana, ja tässä sitä taas ollaan. Toki on tullut mietittyä, olenko hullu, kun vaihdan helpon taaperoarjen vauva-arkeen, heh.
Mutta siihen syyhyn siis. Meillä se on ollut se, että haluamme lapselle sisaruksen. Ideaalimaailmassa ikäero olisi hiukan suurempi, mutta mulla oma ikä (36) alkaa estää sen, koska riskit on mitä on. Lisäksi esikoinen tuli vasta vuosien odottelun ja hoitojen jälkeen, joten ei ollut aikaa odotella liian pitkään. Olimmekin onnekkaita, kun tämä toinen (ja viimeisemme) tärppäsi nopeasti. 🙂
Onnea toisen, pian tulevan lapsen johdosta jo etukäteen ja helpon toisen vauvavuoden toivotukset samalla. 🙂
Ja pääasia lienee, että päätös on ollut helppo ja tuntunut itsestä luontevalta, vaikkapa sitten sisarustoiveen kautta.
Mulla oli helppo ensimmäinen raskaus, synnytys oli vaikea, mutta vauva sitten taas ihan superhelppo. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi ollut koko ajan mitenkään tosi helppoa, mutta mä esim. sain nukkua ihan täydet yöunet jostain 6 vkosta eteenpäin.
Mulle ei jäänyt mitään traumoja, että en jaksaisi toista vauvaa. Kauhean tarkkoja suunnitelmia ei siinä keretty tehdä, se oli enemmän tämmöinen tulee jos on tullakseen -tyyppinen ratkaisu. Raskaus oli vaikea, synnytys ihan helvetin vaikea ja lapsivuodeaika kanssa. Vauva oli taas helppo.
Edelleenkään mulla ei ole mitään traumoja, ja olen nyt yrittänyt aivopestä itseni siihen, että kyllä nämä nyt riittää. Jossain toisenlaisessa yhteiskunnassa ehkä tekisin vaan hullun lailla lisää IHANIA VAUVOJA mutta tässä nykyisessä on muutakin hommaa 😉
Mutta siis, biologista se mulla ainakin tuntui olevan, ekankin kanssa, eikä järki sanonut vastaan.