Television katsomiseni on muuttunut sikäli viime aikoina, että etsiessäni uutta sarjaa katsottavaksi pyykkien ripustamisen, tiskikoneen täyttämisen ja muiden kotiaskareiden tekemisen (tai ”hukka-aika-aktivitettien, krhm) lomaan, päädyn usein selailemaan Netflixiä uusien, mielenkiintoisten sarjojen toivossa. Mutta kun se vaan on niin helppo klikata iPadiltä auki ja jatkaa katsomaansa sarjaa siitä kohdasta, mihin on sen joutunut jonkin häiriön vuoksi keskeyttämään.

Meillähän ei ole televisiota, kuten teistä suurin osa jo tietänee, vaan ohjelmia katsotaan mahdollisuuksien mukaan erilaisten suoratoistopalveluiden kautta tietokoneelta; Vain niiden sarjojen tai kausien osalta, joita emme malta odottaa tulevaksi suoratoistopalveluihin, päädymme lataamaan sisältöä netistä. Noh, pari viikkoa sitten en ollut taaskaan saanut aikaiseksi ladattua muutamien seuraamieni sarjojen uusia jaksoja ja kaipasin jotain viihdettä. Päädyin katsomaan paljon kehutun The Killingin, jonka suomennos on Jälkiä jättämättä. Neljä kautta meni hujauksessa! 

Pidän hidastempoisista rikossarjoista. Tapahtumia ja hahmoja sekä juonenkäänteitä saa olla paljon, mutta esimerkiksi Criminal Mindsin heikkous on kauhea kaahottaminen rikoksesta ja rikollisesta toiseen; Samaa rikollista voitaisiin puolestani metsästää vaikkapa kymmenen jakson verran, syventää tiimin jäsenten tarinoita ja rikoksien taustoja. Edellä mainitusta sarjasta jää toistuvasti sellainen olo, että konseptitasolla vahvoista hahmoista ei saada läheskään kaikkea irti, koska on niin kiire tarjota katsojalle koko ajan uusi rikos ja tekijä, etteivät nämä vaan kyllästyisi.

Nopeatempoisuus uppoa toki toisiin, mutta Jälkiä jättämättä tarjosi itselleni juurikin kaipaamaani hidastempoisuutta. Juttuja ratkaistiin pitkän kaavan mukaan, vähän kuten Sillassa tai Twin Peaksissa (ilman kasari-erikoistehosteita). Sekä päähahmot että sivuhahmot saivat tuoda äänensä kuuluville ja henkirikosten vaikutuksia uhrien läheisiin käsiteltiin moniulotteisemmin kuin monissa sarjoissa.

Rikossarjoissa ärsyynnyn usein siitä, että ruumita vaan kasaantuu ja joku ehkä kirkuu hetken, mutta katsoja lakkaa helposti välittämästä, kun menossa on uhri numero viisi tai viisitoista. Mutta kun yhdenkin uhrin lähipiirin kaikki jäsenet kokevat omanlaisensa kriisin, johon katsoja sukeltaa, tuntuu menetetty ihmiselämä paljon arvostetummalta, olkoonkin fiktiivinen sellainen.

Usein sarjoissa luodaan hahmoille jonkinlainen taustatarina, johon palataan takaumin tai johon viitataan toistuvasti pohdittaessa motiiveja hahmojen toiminnalle. Toisinaan tarina jää irralliseksi kun taas joissain tapauksissa on varsin alleviivattua, että se tulee ensimmäisten jaksojen kehittelyvaiheen jälkeen olemaan kiinteä osa sarjaa ainakin jonkin matkaa, kuten vaikkapa Supernaturalissa.

Jälkiä jättämättä yllätti sikäli positiivisesti, että päähahmojen yleisen epävakauden, vaikeiden ihmissuhteiden ja eri tavoilla raskaiden taustojen avaamisen ja niiden vaikutusten nykyhetkeen heijastumisen kuvaamisen lisäksi kummankin menneisyys nousi uudelleen pinnalle juuri silloin kun sitä olisi vähiten odottanut. 

Tutkimuksiin vaikuttavat työpaikan organisaation valtapelit ja henkilöstövaihdokset näkyivät sarjassa mielenkiintoisella tavalla. Korruptio, politikointi ja ratkaisujen tekeminen poliittisista syistä olivat myös ansiokkaita teemoja. Erityisesti median rooli, niin maineen vaalijana kuin sen tahrijana, syyllisten tai syyttömien elämän tuhoajana ja jokaisen ihmiselämän pimeimmänkin kolkan koluajana oli nostettu mielestäni hienosti esille.

Sarja jaksoi myös yllättää, sillä syyllinen ei ollut ilmeinen heti alusta alkaen, kuten monissa, yhden tai kahden jakson yli kestävässä tarinassa helposti käy, koska katsojaa pitää alusta asti johdatella oikeaan suuntaan. Tutkimuksissa mentiin välillä metsään niin että rytisi ja siihen viittasinkin otsikossa. Välillä tuntui siltä, että eivätkö nämä tyypit saa yhtään juttua ratkottua ilman totaalista kaaosta, poltiittista skandaalia tai hermoromahdusta.

Myös päähahmojen ihmissuhteissa riitti odottamattomia käänteitä sarjan loppumetreille asti. Viimeistä jaksoa katsoessa yllätyin aidosti jopa parin viimeisen minuutin aikana. Hyvää duunia siis!

Tehdäänpä pieni summaus sarjan katsomista harkitsevalle:

Ruusuja: 
– Vahvat hahmot taustatarinoineen
– Menneisyyden ja nykyisyyden uskottava vuorovaikutus
– Poliittisten teemojen ja median valla nostaminen esille
– Ihmiselämän kunnioittaminen ja inhimillisten tragedioiden tuominen esille
– Sopivan synkkä visuaalinen ilme
– Hidastempoisuus, joka antoi tilaa tarinalle
– Tarina pitää ottessaan ja jaksaa yllättää

Risuja:
– Ketjupolttaminen
– Puuttuva tukiverkosto suhteessa uhrien läheisiin ja sarjan päähahmoihin (työnohjaus, terapia, esimiestyö, perhetyö)
– Turhankin klassinen asetelma, jossa nimenomaan naispoliisi suhtautuu tapauksiin liian henkilökohtaisesti ja oireilee siksi

Ehkä huonoimmat poliisit, mutta parhaat hahmot vähään aikaan: Suosittelen siis katsomaan!

Oletteko katsoneet sarjaa ja mitä piditte?