Maanantain kunniaksi blogin Facebook ja myöhemmin vielä vertaistukilätinän hengessä perustettu pienemmän porukan päiväkahviryhmä räjähtivät kitinästäni. Homman laukaisi vähemmän rakkaan opinahjoni tarjoama, rennonletkeä puolen vuorokauden mittainen koulupäivä: aamuluentoa seuraavat seminaarikäynti, pikalounas, luentotehtävän vääntäminen, loppuiltapäivän hankekoulutus ja koko illan mittainen perhetyön koulutus.
Kaikki oikein mielenkiintoisia, mutta missä välissä se lapsiparka pitäisi noutaa päiväkodista ja hoitaa? Ei ilmeisesti missään. Mitä tästä opimme: Älä lisäänny opiskeluaikana. Tai työelämässä mukana olevien, pienten lasten vanhempien puheiden perusteella milloinkaan muulloinkaan.
Opintoni ovat paperilla päiväopintoja. Sanon paperilla, koska touhu ei aina ihan vaikuta siltä. Tälläkin hetkellä kahden kurssin pakolliset hankkeet sijoittuvat ilta-, yö- ja viikonloppuaikaan. Toinen hanke pitää sisällään yhden viikonloppuyön, jolloin pitäisi keikkua opiskeluviikon päätteeksi hereillä koko yö ja toinen hanke muodostuu kolmesta iltakahdeksaan asti kestävästä koulutuspäivästä ja kahdeksasta yövuorosta.
Ei siinä sitten mitään, ilta- ja yövuorot sopivat minulle ihan mainiosti, jos niiden jälkeen saa ottaa torkut. Mutta tässä tapauksessa luennoilla pitäisi istua napottaa silmät kirkkaina ja kynä terävänä heti aamusta alkaen, ihan sama, onko yöllä valvonut nuorten hyvinvointia. Sanoisin rumasti, ellei rumia sanoja olisi tullut kuluneena kuukautena, tämän vuoden opiskelumeininkien selvittyä, syydettyä joka ilmansuuntaan jo riittämiin.
Normaalistihan tällaiset epätavallisen pitkät opiskelupäivät koulutuksineen ja tentteineen järjestyvät lastenhoidon osalta näppärästi ihan sillä, että mies noutaa lapsen päiväkodista ja puuhaa tämän kanssa illalla jotain mukavaa. Kun sitä vaihtoehtoa ei ainakaan pariin viikkoon ole, järjestin lapsen illaksi hoitoon isovanhemmilleen.
Lapsesta poikkeuksellinen päiväkodista hakija on mainitsemisen arvoinen ja hauska asia, josta kerrottiin heti aamupalapöydässä tohkeissaan kavereille. Isovanhempien luona on mukavaa, kun meno ei ole yhtä tiukkaa kuin kotona ja kivojen ihmisten kanssa pääsee metsään, pihahommiin ja saunanlämmitykseen. Itse tirautin kaikesta huolimatta pari turhautumisesta kitkerää kyyneltä pakatessani lapsen päiväkotireppuun yöpukua ja unilelua.
Emmi sen hyvin sanoi, että pienet lapset varsinkaan eivät edes tiedä muusta, joten eivät he vanhemmiltaan odota sen kummempaa kuin mihin ovat tottuneet; Vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille epäsäännöllisempi arki on normaalia ja yksinhuoltajan lapsi ei oireile toisen vanhemman puuttumista, ellei tilanne ole tuore.
Ja aina voi panostaa yhdessäoloon niinä hetkinä kun se pitkien työ- tai opiskelupäivien vastapainoksi on mahdollista. Itsekin olen tässä yhden aikuisen poikkeusarjessa koettanut erityisesti pysähtyä lueskelemaan, leikkimään ja juttelemaan niiksi muutamaksi tunniksi, jotka lapsi on hereillä päiväkotipäivän jälkeen. Toki kotitöitä on pakko tehdä, mutta niitäkin puuhastelemme pitkälti yhdessä.
Jossain hiljattain lukemassani ammattikirjallisuudessa sanottiin, että lapsen ja vanhemman hyvän vuorovaikutussuhteen säilymisen kannalta 15-20 minuuttia niin sanotusti täysipainoista, läsnäolevaa vuorovaikutusta riittäisi päivittäiseksi annokseksi.
Vaikka arki olisi hetkistä ja lapsen hoidon ohella puuhailtaisiin parheen askareita, tulisi tuossa lyhyessäkin, lapselle omistetussa hetkessä kartutettua kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen sekä yhdessä jaettujen ilojen kokemuksia. Aikaisempien sukupolvien aikuisilta kysyttäessä monet lapsuutensa hyväksi ja suhteen vanhempaan positiiviseksi kokeneet ovat sanoneet, ettei vaikkapa maatalon arjessa se vanhempi ole ollut mikään viihdekeskus vaan tämä on pysähtynyt hommien lomassa aina toisinaan lapsen seuraksi. Ja se on riittänyt.
Noh, aina voi rationalisoida ja koettaa oikeuttaa asioita. Koettaa sanoa itselleen, ettei se lapsi mene muutamista poikkeuspäivistä rikki tai sekaisin. Ettei tämä välttämättä muistele äitiään kylmänä ja lapsensa hylänneenä ihmishirviönä. Toisinaan iskevä äkillinen syyllisyyden puuska on silti aika lamaannuttava. Kertokaa siis tekin, toisinaan pitkää päivää opiskelujen tai töiden takia tekevät: Miten tästä paskamutsi-fiiliksestä pääsee eroon tai edes selviää?
Siinä kohtaa kun istuu työkaverin kyydissä jossain Ranuan tietämillä ja päiväkodista soiton, että lapsi on kipeänä ehti käydä kaikki mahdolliset paskamutsifiilikset läpi. Okei, mies pääsi hakemaan lapsen tunnin sisään soitosta ja saatiin vielä mummi hätiin seuraavaksi päiväksi, mutta kyllä siinä tuli pitkään ja hartaasti pohdittua, että onko tässä missään mitään järkeä.
Lopulta kuitenkin tulin tulokseen, että vaikka kaikkea ei voi saada niin sitten vaan pitää tehdä parhaansa välillä mahdottomista tilanteista. Me pyritään siihen nykyään että tarkastellaan asioita pitkällä aikavälillä ja pyritään saamaan sitä kautta se balanssi ruuhkavuosiin. Aina se ei ole helppoa ja nytkin on tiedossa jo se, että marraskuussa sekä minun että miehen pitäisi olla yhtäaikaa työmatkalla ja mummi on hälyytetty apuun ja lentoaikataulut on tsekattu niin, että vaikka ne meille aikuisille tietävät lyhyitä yöunia ja aikaeron kanssa tappelua niin lapselle ne mahdollistavat huonossa tilanteessa edes vähän vähemmän aikaa vanhempien seurassa. Tosin jos lapselta kysytään niin sitä ei varmaankaan haittaisi olla pidempäänkin mummin hoivissa. Viikonloppuna se suunnitteli pakkaavansa kissan mukaan ja lähtevänsä 16 yöksi mummin luokse yökylään, mummi kuulemma sitten toisi heidät autolla kotiin, jos me vaan vietäisiin hänet (ja muistutti vielä, että turvavyöistuin pitää jättää sitten mummille).
Olen myös toistellut tuota minkä Emmikin sinulle oli todennut. Että lapsi kun ei tiedä muustakaan niin sen mielestä tämä meidän ruuhkavuosiruletti on normaalia arkea. Se on sitten meidän vanhempien vastuulla pitää kiinni siitä, ettei meidän stressimme siirry lapselle.
Ja kappas mikä freudilainen tuonne eksyikään… eli tavoitteena on saada vähän enemmän aikaa vanhempien seurassa lapselle eikä vähemmän.
Niin ja puhumattakaan kaikista muista kirjoitusvirheistä. Nim. Osaan äidinkieleni -81
Loistava freudilainen tosiaan. Ja oman pään kasassa pysyminen on lapsen kannalta varmaan tärkeintä, koska ei se vanhemman kanssa vietetty aika ole kovin nastaa, jos mutsi/faija nyyhkii räkä poskella, miten stressaa ja huono vanhempi ja sullaolivarmaankauheeikäväjanteeksikuntääoniintätä. Vähemmästäkin menee lapsella polla solmuun. Hymy pyllyyn ja menoksi. 😉
Mulla on jo paska-mutsi fiilikset kun oon edes pohtimassa tata ikuista kotiinjaamis vs. toihinpaluu-skenariota… Vauva on puolivuotias, joten ei tassa mikaan hirvee hoppu ole, mutta silti…
Ei mulla ole mitaan neuvoa viela, mutta toivottavasti jollain fiksummalla ja kokeneemmalla olis. Makin jaan seuraamaan kommentteja! Kiitti kun kirjoitit asiasta!
Huuuh-hhhh, ne paskamutsifiilikset silloin kun piti viedä lapsi päiväkotiin. Brrr, onneksi se kriiseily on sentään jo ohi, tsemppiä siis pohdintoihin ja tulevaan vaiheeseen, milloin se sitten koittaakin!
Eihän niihin paskamutsifiiliksiin mitään neuvoja ole, koska kaikki ne on vain äidin omassa päässä. Ainoa neuvoni siis on: Ole lempeämpi itsellesi. Vaikka joskus onkin kiirettä, niin ei lapsi siitä rikki mene. Meillä on tämän vuoden puolella mennyt montakin
viikkoakuukautta niin, että jompi kumpi vanhemmista lähtee heti tarhan ja ruokapöydän kautta suoraan harrastuksiin/kouluun/lenkille/kavereita tapaamaan. Joskus on isovanhemmatkin soitettu hätiin.Koska vaikka on vanhempi, niin ei ihan kaikesta muustakaan
voitarvitse luopua. Olemme asennoituneet niin, että tämä nyt vaan on ruuhkaisampaa aikaa, eikä tämä ikuisesti kestä. Viisaat isovanhempamme sanoivatkin, että vaikka ruuhka joskus surettaakin, niin vielä enemmän se surettaa, kun ruuhka loppuu (= lapset lähtevät kotoa, eli on hiljaista ja rauhallista).Sitten kun on aikaa olla kotona, niin kaikki huomio lapselle ja paljonpaljon läheisyyttä ja kivoja leikkejä. Tiedän kyllä, että teillä se on näin sanomattakin <3 Tsemppiä!
Juu ympäripyöreät opiskeluajat on täälläkin muistissa. Ikävä kyllä ne ei lopu opiskeluun, vaan aina välillä joutuu työmatkoille ja iltatöihin. Just tällä viikolla vein lasta hoitoon ja aamukasilta toivotin sekä mukavaa päivää että hyvää yötä. Lapset on tottuneet siihen, että välillä vanhemmista jompikumpi on iltaisin töissä. Ja että mummu tulee, jos molemmat yhtä aikaa. Mummu voittaa omat vanhemmat 6-0, siihen läsnäoloon ei me nuoremmat vaan kyetä. Jotenkin se mummu pystyy samalla tekemään myös ne kotihommat. Tavoitetta omalle mummuiälle!
Musta tuntuu kanssa, että lapsi saa sellaista presenssiä isovanhemmilta, että vanhemmat jää kirkkaasti kakkosiksi. Ihanaa sinällään!
Uuuh, puuh, pitkiä työpäiviä ja -öitä odotellessa…
Kiitos ihanasta kommentista, tämä valoi uskoa omaan olemiseen ja tekemiseen ihan saman tien ko. päivää läpi kahlatessa. <3