Tuodaanpa vähän henkilökohtaista näkökulmaa vielä tähän Lilyssäkin velloneeseen tyttö-keskusteluun (tsekkaa ainakin Emmin, Lauran ja Cadyn jutut).
Lapsena ja nuorempana, aina ala-asteelta lukioikään muistan harmitelleeni ikuisuusjakoa tyttöihin ja poikiin. Liikuntatunneilla olisin kaivannut haasteeksi parhaita pallopelaajia ja pitkän matkan juoksijoita, en vain oman sukupuoleni osalta parhaimmistoa.
Kun yhden tutun lapsi avautuu Facebookissa autuaaksi tekevänä totuutena poikien olevan persoonallisista eroista riippumatta seikkailunhaluisempia, uteliaimpia ja rempseämpiä kuin tyttöjen… Kun saan lapsena kuulla pääseväni kitkemään porkkanapenkkiä poikien suunnatessa potkimaan jalkapalloa…
Tuolloin ja nykyään mietin, millaisia tytöt sitten ovat ja mikä tyttöjen paikka on – siis niiden mielestä, joiden päässä on edelleen käsitys, jonka mukaan yksilöstä voidaan sanoa jotain varmaa ja kiveen hakattua tämän henkilötietoihin kirjatun sukupuolen perusteella.
Ja usein törmään siihen, että tyttö on jotain ei-toivottua, huonompaa, heikompaa, naurettavaa – sana tai asia, jolla voidaan lyödä ja jota voi käyttää solvauksena.
Kun ala-asteella kimppuuni käynyt tyyppi sai napakan rystysnipun nenäänsä, hän sai kuulla kuukausitolkulla ottaneensa tytöltä kuonoon. Tapauksen opetus ei suinkaan ollut, ettei toisia kannattaisi koettaa piestä kirjavaksi vaan se, että on aika noloa hävitä tytölle.
Useampaan otteeseen sain kuulla puolihuolimattomasti heitettynä totuutena olevani harvinaisen mukiinmenevä, järkevä tai fyysisesti kykenevä – noin niinkuin tytöksi. Kiitos vain, mutta josko ihan vain ihmisenä ja yksilönä?
Miehenä tai poikana oleminen on ilmeisesti normi ja naisena tai tyttönä oleminen toiseutta, toissijaisuutta, vajavaisuutta. Miksi muutoin tytöksi kutsuminen olisi loukkauksena pahimmasta päästä, kun täysikasvuiset, mieheksi itsensä määrittävät henkilöt alkavat syyttää toisilleen solvauksia?
Ja sellaisena olen tyttöyden kokenut myös henkilökohtaisella tasolla. Altavastaajan asemasta ponnistamisena, kamppailuna paikasta lapsuuden mittelöiden kärkikahinoissa siinä kaikkien sarjassa sekä tekijänä, josta huolimatta enkä siitä johtuen, voin olla hyvä jossain.
En edelleenkään pidä tytöttelystä, tyttöjen-alkuisista termeistä kuten tyttöjen reissuista tai illoista. En myöskään halua määrittää itseäni tytöksi tai tyttöyden kautta. Naiseksi ehkä, mutten tytöksi. Koska vuosikymmenen tai pari olen saanut kuulla ja ymmärtää tyttöjen olevan elämän höyhensarjalaisia.
Mutta kenties olisi aika antaa tyttö-sanalle vapautus omalta osaltani. Karistaa sen päälle kertyneet negatiiviset lataukset ja mielikuvat. Luvata omalta osaltani, ettei tyttö väänny omassa mielessäni, sanojeni tai tekojeni kautta plussan tai miinuksen puolelle vaan neutraaliksi sanaksi, kuten graniitti, omena tai lintuhäkki.
Se on vaan omassa päässä se mielikuva sen sanan negatiivisesta vivahteesta. Toki moni viljelee siihen sitä negatiivisuutta. Se riippuu vähän kenen suusta se tyttö sana tulee, että mitä sillä tarkoitetaan ja miten sen voi ymmärtää.
Jos sanon, että oltiin Kuutin kanssa kaverin ja tämän 3v tytön kanssa leikkimässä niin ei se tietenkään ole huono juttu ja onneksi suurin osa sukupuoleen liittyvistä luonnehdinnoista on asiallisia, perusteltuja ja neutraaleja – vaikkei aina välttämättä tarpeellisia.
Lähinnä halusin kirjoittaa siitä, että kun setämiehet tuppaavat usein selittämään, että tyttö-sanan käytön negatiiviseksi joissain yhteyksissä kokevat on aina aikuisia femakkoja ja sen valossa itseäni kiinnosti, olenko ollut jo esikoulussa, ala-asteella, yläkoulussa tai lukiossa niin aivopesty, että olen siksi kokenut tyttöyteen liittyvän diskurssin välillä kurjana ja rajoittavana. 😀
Mun mielikuvissa tyttö on tosi vahva sana ja tyttöys tosi vahva asia. Mutta tää on varmastikin sellaista tietoista, jo muinaisesta kotikasvatuksesta nousevaa emansipaatiota. En oo koskaan oppinut enkä suostunut ajattelemaan tyttöydestä toisin.
Se ei tietenkään poista kaikkia niitä kestämättömiä tasa-arvo-ongelmia, joita tytöt ja naiset (toki osaltaan myös pojat ja miehet) sekä Suomessa että maailmalla koko ajan kohtaavat.
Suosittelen hurjan lämpimästi aivan kaikille Jenni Pääskysaaren Tyttö, sinä olet… -kirjaa. Toivoisin, että pojillekin löytyisi vastaavanlainen, voimauttava teos.
Työpaikalla vähenee turha tytöttely, kun alkaa kaikkia keski-ikäisiä miehiä kutsua pojiksi. Kantsii kokeilla.