Ajelimme autolla lyhyttä siirtymämatkaa kun takapenkillä istuva Kuutti alkoi osoittaa hermoromahduksen merkkejä. Koko ajan voimistuva kitinä, jalkojen hurja huitominen ja yritys vääntäytyä irti turvavöistä enteilivät huutokiukkukohtauksen tuloa.

Koetin antaa taaperolle erilaisia tavaroita tutkittavaksi, jotta tämä viihtyisi vielä hetken, ehkä viitisen minuuttia – perille asti. Hän tutki jokaista tavaraa hetken ja paiskasi ne sitten auton jalkatilaan. Lattialla olivat jo avaimeni, mainoslehtinen ja Kuukausiliite. Annoin auton kolikkolokerosta Kuutille viiden kruunun kolikon ajatellen sen olevan liian iso syötäväksi. (Toisin kuin lokerossa olleet kärrypoletit ja pienemmät euron kolikot.)

Enpä ehtinyt sanoa tai tehdä mitään ennen kuin lapsi tunki kolikon suuhunsa ja koetti nielaista sen. Ehdin älähtää miehelle: ”Ei saakeli nyt se söi sen!”, kun Kuutti jo yskäisi kolikon pois suustaan. Voin sanoa säikähtäneeni aika tavalla. (Olkoonkin että olin itsekin kuulemma popsinut aikanani sekä uudempia että vanhempia markan kolikoita oikein tyytyväisenä aina tilaisuuden tullen.) Onneksi selvisimme tällä kertaa säikähdyksellä.

Tarinamme opetus on:
Kun ajattelet, että jokin esine on niin iso, ettei lapsi pysty nielaisemaan sitä
tai ettei tämä ole riittävän typerä yrittääkseen, olet todennäköisesti väärässä.

Mitä kummallista, kamalaa tai vaarallista teidän perheessänne on onnistuttu syömään tai yritetty syödä? (Kertokaa aloittelevalle äidille niin lapsiparkani ei tarvitse kokeilla kaikkea kantapään kitalaen kautta.)