Varmaan kerran kuukaudessa joku kysyy sitä, kasvotusten tai internetissä, sanamuodot vain vaihtelevat: Milloin olette ajatelleet hankkia toisen lapsen? Oletteko ajatelleet hankkia toisen lapsen? Onko toinen lapsi suunnitelmissa lähitulevaisuudessa? Milloin Kuutti saa sisaruksen?
Paljon kysymyksiä, joiden muotoilussa on ensinnäkin paljon pielessä ja vastauksiakin on tarjottavana aika vähän. Tähän mennessä uteluita on tullut jopa niin tiuhaan että niihin on turtunut. Jaksoin jopa hymähtää viime marraskuussa kirjoittamalleni raivoisalle avautumiselle aiheesta. Syistä, jotka aiheuttavat kysymyksestä ärsyyntymisen olen edelleen pitkälti samaa mieltä – jaksamista hermostumiseen ei vain enää ole yhtä paljon.
Eniten vaakakupissa painavat edelleen samat seikat: Halu olla lapselle läsnä eikä vain hoitaa pakollisimpia perushoidollisia tehtäviä. Lapsen ja vanhempien elämänlaatu, oma aika ja mielenterveys. Kesken jääneen koulutuksen hoitaminen loppuun. Halu pitää edes osittain kiinni muistakin itselle tärkeistä asioista eikä unohtaa niitä kymmeniksi vuosiksi. Parisuhteen vaaliminen sekä oman kehon kuunteleminen ja siitä huolehtiminen. Jos siis voimme tehdä oletuksen, että lapsien saamiseen voi edes jossain määrin vaikuttaa, saa hormonikierukka pysyä edelleen visusti paikallaan.
Hyvin usein huomaan myös ajattelevani, miten ihanaa olisi, jos perheemme lapsiluku olisikin yksi. Pikkuvauva-ajasta olisi selvitty lopullisesti ja lapsesta tulisi koko ajan omatoimisempi, paremmin nukkuvampi, itsenäisempi ja enemmän… ihminen. Persoona, jonka kanssa voisi keskustella ja tehdä asioita yhdessä, jossain vaiheessa jopa vertaisina.
Luulen että toinen kiintiölapsi on pakko kuitenkin tehdä jossain vaiheessa. Puoliso kun haluaisi kaksi lasta. Kyllä minäkin olen aina halunnut lapsen (tai useampia lapsia). En vain juuri tässä elämäntilanteessa. Siitä huolimatta tajutessani olevani raskaani tiesin heti, että hieman epäedullisesta tilanteesta huolimatta antaisin raskaudelle mahdollisuuden. Ja nyt lapsi on olemassa ja äärimmäisen rakastettu perheenjäsen. Vaikka välillä muulta tuntuisikin, en antaisi häntä pois mistään hinnasta.
Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun kirjoitan, sanon ja ennen kaikkea ajattelen näin, mutta minusta olisi silti mukavaa olla alusta, raskaustestin tekemisestä asti iloinen tulevasta lapsesta. Ei järkyttyä, tyytyä kohtaloonsa tai joutua miettimään puolison suhtautumista. Entä jos en koekaan enää koskaan oikeasti haluavani toista lasta? Koetanko silti saada lapsen ja toivon, että oppisin rakastamaan tätä odotus- tai vauva-aikana kuten esikoistamme?
Ristiriitaisten tunteiden lisäksi asian jatkuva esille tuominen muistuttaa myös synnytyksestä. Ja se vasta nostaakin pintaan lisäkysymyksiä: Entä jos en halua enää ikinä kokea tilannetta, jossa raha ja ideologia laitetaan lapseni hyvinvoinnin tai jopa elämän edelle? Jos en tahdo olla koekappaleena, heittopussina, kuulla myöhemmin kärsineeni kivusta ja pelosta turhaan vuorokausikaupalla, kun on ollut varsin selvää, ettei siitä tule olemaan mitään hyötyä? Tulla oireineni ja tuntemuksineni täysin sivuutetuksi tai käsitellyksi väkivalloin kunnes pyörryn kivusta?
Mitä jos toivoisin myös synnyttäjällä olevan oikeus inhimilliseen kohteluun, asialliseen hoitoon ja kuulluksi tulemiseen? Niin kauan kun Suomessa ei voi valita synnytystapaansa tai synnyttää yksityisessä sairaalassa paremman kohtelun toivossa. Niin pitkään kun synnyttäjiä kohdellaan lihakarjana, tilastoina, numeroina, en tahdo synnyttää enää uudelleen.
Toiset sanovat että synnytyksen aiheuttama kipu, ahdistus, pelot ja viha laantuvat viikoissa, kuukausissa, ainakin vuodessa. Entä jos synnytyksen ajatteleminen tekee minut edelleen vihaiseksi, surulliseksi ja ahdistaa lähes yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä sen jälkeen?
Aiheesta käytyjä keskusteluja kuunneltuani ja luettuani olen tullut siihen tulokseen että lapsen kieltäminen puolisolta (oli tämä sitten mies tai nainen) on itsekästä, mutta lapsen vaatiminen tai hankkiminen puolison vastusteluista huolimatta ei ole. Miksi toisen tunteiden ja tarpeiden sivuuttaminen sekä kehollisten asioiden (kuten raskauden ja synnytyksen) osalta myös itsemääräämisoikeuteen äärimmäisellä tavalla puuttuminen ei olekaan pahasta, jos seurauksena on lapsi?
Asialla ei ole kiire eikä se ole ajankohtainen. Haluaisin antaa tunteiden käsittelylle aikaa ja ilmaa, punnita suhtautumistani asiaan vaikka kerran vuodessa ja ennen kaikkea nauttia tämän hetken hyvistä asioista. En haluaisi vastoinkäymisten, rasittavien vaiheiden ja univelan kasaantuessa joutua koko ajan ajattelemaan: ”Apua, onko tämäkin pakko jaksaa uudestaan?” Haluaisin elää hetkessä ja unohtaa huolet ja pelot.
Mutta tiedän etten voi, sillä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, joku kysyy taas:
”Milloin…”
ai kauhia voin jo kuvitella miten kaikki sukulaiset rupeaa inttämään sitä klassista ”koska tulee toinen” heti kun eka on saatu ulos. Ihan ku niitä lapsia niitä sukulaisia varten tehtäis. Pitä ävarmaan vaan sanoa että eipä meidän seksin harrastaminen teille kuulu. Eivät varmaan sen jälkeen kysele uudestaan.
http://www.lily.fi/blogit/hobby-crafts
Minäkin olen meinannut vastata jotain todella alatyylistä, että loppuisi vänkääminen. En ole vielä raaskinut.
Hyviä pohdintoja. Kyselijöillehän voi myös todeta, että teillä on vielä 20 vuotta aikaa miettiä asiaa – sillä voi rauhoittaa itseäänkin. Nauttia elämästä yhden lapsen kanssa kaikessa rauhassa, kyllähän sen sitten huomaa, jos rupeaakin tekemään mieli vielä toistakin. Vaikeaa on tosiaan se, jos vanhemmista toinen haluaa lisää lapsia ja toinen ei, se voi olla aikamoinen pattitilanne – mutta siitäkin varmaan ajan kanssa selviää, kumpi pystyy joustamaan kannastaan.
Mä näkisin mielelläni enemmänkin yhden lapsen perheitä, sisarukset on toki hieno asia, mutta musta olisi hyvä, että ihmiset miettisi ratkaisujaan enemmän oman elämänsä kannalta, eikä vain tekisi niin kuin on tapana.
Välillä tuntuu jopa, että itsessä on jotain vikaa kun ei ole heti lapsen vähän kasvettua kauheaa vauvakuumetta. Vaikuttaa siltä että lähes jokainen esikoisensa saanut tuttava on siirtynyt jollekin ”lisääntymislinjastolle” ihan omiin tiloihinsa, joissa kaikesta väsymyksestä ja kaaoksesta huolimatta toinen lapsi tuntuu maailman luonnollisimmalta ja ihanimmalta asialta eivätkä he millään malttaisi odottaa olevansa uudelleen raskaana.
Luulen että kallistun antamaan jossain kohdin periksi tässä asiassa. Mutta en vielä useampaan vuoteen
ja se lähipiirin ihmisten – puolitutuista puhumattakaan, vaan täytyy hyväksyä.
Mielestäni erilaiset perhemuodot ovat rikkaus. On lapsettomia yksineläjiä ja pariskuntia, sateenkaariperheitä, suurperheitä, uusperheitä ja sitten niitä perinteisiä yhden tyttö- ja yhden poikalapsen ydinperheitä heterovanhempineen. Ja juuri tilaa omille ratkaisuille ja niiden perusteellista pohtimista toivoisin itsekin lisää.
Lasta yleensä toivotaan, koska vanhemmilla on kaipuu, suuri määrä rakkautta vailla kohdetta. Toinen lapsi taas pitäisi ”tehdä” tuon ensimmäisen kaveriksi, esikoisen tarpeitaan palvelemaan. Aika sairas ajattelumalli minusta. Ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua, tai ikäeroa. Jokaisen lapsen soisi saavan alkunsa vanhempien toiveesta saada rakastaa tuota vielä tuntematonta lasta. Ei kukaan ulkopuolinen voi kysyä, sanoa tai päättää milloin tuo aika vanhemmilla olisi ja kaipaus herännyt. Toisilla se ei herää ikinä.
Vahinkoja toki sattuu ja itsekin ilman muuta ottaisin minäkin vahinkolapsen toivottuna ja rakastettuna vastaan. En kuitenkaan koskaan kertoisi sitä hänelle itselleen, sillä lapselle on tärkeää ajatella olevansa toivottu.
Meiltä on kiihkeästi udeltu milloin se kolmas tulee, eli ei se painostaminen ilmeisesti toisenkaan lapsen jälkeen lopu. Neljäs ja viides aiheuttavat kaiketi jonkin verran sellaista ”eiköhän jo riittäisi?”-päivittelyä (mikä on varmaan vielä kauheampaa kuultavaa). Koska meillä nämä painostavimmat kommentoijat (isovanhemmat ym. lähisukulaiset) eivät millään tavalla auta lasten kanssa, olen pisteliäällä huumorilla kuitannut vastaukseksi: ”Jos noin kovasti meidän perheeseemme lasta kaipaat, autat sitten kai hoitamisessa ja elättämisessä? Meidän resurssimme ovat tässä.” On loppuneet utelut siihen.
Hienoa että olet noin avoin tunteillesi. Pidä rohkeasti pääsi. Ehkä ajatus tuntuu joskus hyvältä, ehkä ei. Kumpikin vaihtoehto omalla tavallaan just hyvä 🙂
”Ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua, tai ikäeroa.”
Onneksi ei! Jokaisella perheellä lienee kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä tuntemus siitä, mikä heille sopisi parhaiten. Nostitkin esille nuo resurssit, jotka voivat olla joko ajallisia tai taloudellisia (tai melkein mitä tahansa muuta). Olisi hienoa jos perheet voisivat kuunnella omaa jaksamistaan ja pohtia, mikä on heille parasta.
Meidänkin lapsemme on ehdottomasti toivottu – olemmehan molemmat tienneet haluavamme lapsen. Ajoitus ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ei se vähennä perustavanlaatuista toivetta saada lapsi joskus. Raskautuminen ei ollut työn alla, muttei se vähennä rakkautta lapseen. Mielestäni ei ole niinkään tärkeää, onko lasta tehty systemaattisesti vähän tai pitkän aikaa, jopa hedelmöityshoitojen avulla, vaan se, miten asiaan suhtautuu raskauduttuaan. 🙂
Tältä minustakin nykyään tuntuu, kuten kirjoitit, lasta toivotaan täyttämään lapsen mentävää kaipuun kohtaa ja rakkautta. Ei vain ensimmäisen leikkikaveriksi.
Kommentoin aiempaan kirjoitukseen tästä aiheesta, kuinka haluaisin että poikamme saisi kokea sisaruuden, jonka tunteesta olen itse jäänyt vaille. Enää en ajattele kuitenkaan näin. Haluan, että jos meistä mieheni kanssa joskus tuntuu vielä siltä, että toivoisimme perheeseemme uutta jäsentä, se olisi samanlaista odotusta ja jännitystä kuin ”ekalla kerrallakin”. Sitä hirmuista toivetta pienestä. En usko että lähivuosina meidänkään perheemme kasvaa.
Tosi jännää että niin moni on törmännyt näihin kyselyihin, minulta ei ole kysynyt asiasta oikeastaan ketkään muut kuin läheiset ystäväni jos olemme jo valmiiksi puhuneet aiheesta! Tosi töksähteleviin kyselijöihin phocahispida olet törmännyt. Tai on äitini toki joskus asiasta kysynyt, mutta minkäänlaista painostusta ei ole mistään suunnalta tullut. Kannattaa varmaan laittaa asia jollain tapaa leikiksi vaan, ehkäpä heittää juuri jotain vastapuolen nolostuttavaa takaisin. 😉
Niin ja vielä piti lisätä, että ilman näitä kyselyitäkin poden samanlaista älytöntä huonoa omatuntoa vauvakuumeettomuudesta kuin sinäkin! 😀 Ehkä yhteisön normit ovat vaan niin päähäni iskostuneet, että sitä uutta raskautta kuuluisi alkaa jo toivoa. Meidän vauvakuumeemme vain täytettiin jo, ja näin on niin hyvä etten haluaisi pitkään aikaan muuttaa mitään. Hassua, että tästäkin voi kokea tällaisia ristiriitaisia fiiliksiä!
Minustakin olisi jotenkin mukavampi ajatella että lapsi olisi toivottu omana itsenään siinä missä ensimmäinenkin lapsi,
ei ”tehty” toista lasta varten.
Sisaruus on hieno kokemus, mutta suhde sisarukseen voi olla antoisa, vaikka ikäeroa olisi 6 tai 11 vuotta. (Krhm 😉
Eli vaikkei tuntuisikaan siltä, että toinen lapsi olisi ajankohtainen nyt, voi se olla sitä silloin kun nämä taaperot menevät kouluun.
Katsotaan, kuunnellaan fiiliksiä ja nautitaan elosta.
Eivätköhän kyselytkin vähene sitä mukaa kun on ehtinyt tehdä kantansa selväksi riittävän monelle ihmiselle ja eri yhteyksissä,
toivon ainakin.
Jotenkin tosi tökeröä, että ihmiset utelevat noinkin yksityistä asiaa. Mitä se edes kenellekään kuuluu haluatteko Kuutille sisaruksia vai ette. Onko yksi lapsi jotenkin huonompi asia kuin kaksi? Monet ei saa sitä toivomaansa yhtäkään. Itse en ikinä utelisi tuollaisia asioita edes läheisiltäni, luotan siihen, että he kertovat, jos aihetta on.
Tuo muu pohdiskelu oli todella mielenkiintoista! Kiitos!
Kyllähän sitä edelleen monet ajattelevat, että lapsen täytyy saada kokea sisaruus tai tästä tulee jotenkin hankala tyyppi,
joka ei osaa jakaa omastaan, tehdä yhteistyötä tai kompromisseja. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tälle olettamukselle mitään tieteellistä tukea vai onko se vain yleiseksi ”tiedoksi” jäänyt uskomus ajalta, jolloin useimmissa perheissä oli lukuisia lapsia.
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1369450915914
🙂
Hei kiitos linkistä! Luin tuon jutun joskus kiireessä enkä muistanut sen otsikkoa tai sitä, oliko se enemmänkin kokemusperäinen vai siteerattiinko siinä selvästi jäljitettävissä olevaa tutkimusta. Varsinkin kun kyse oli jälkimmäisestä vaihtoehdosta, juttu oli kiva lukea uudelleen. 🙂
Aika jännä, multa ei ole kysytty tuota ihan paria poikkeusta lukuunottamatta. Ja nekin on ollu sellasia kysymyksiä, että kysytään nyt jutustellessa jotakin..eli vähän samaan tyyliin kun opiskellessa kysytään aina, että millon valmistut ja pariskunnalta että milloin on häät..Kysytään, että ois jotakin jutunjuurta..
Mä oon siis saanut olla rauhassa enemmiltä uteluilta ja toisaalta ei mua ois haitannutkaan vaikka ois kysytty useamminkin. Itse kun on pohtinut sitä että milloin ois pikkusisaruksen hyvä aika tulla,niin aivan hyvin vois asiasta keskustellakin.. 🙂
Mutta itse en kyllä kysele moniltakaan lapsiasioista, koska lähipiirissä on pareja jotka eivät ole tulleet raskaaksi yrityksistä huolimatta. Sen vuoksi ite oon vähän varovainen kysymään keneltäkään, kun ei tiedä kuinka arka aihe se on..
Onneksi olemme jo naimisissa niin hääutelut ovat loppuneet!
Suhtautuminen uteluihin on varmasti erilainen riippuen siitä, millainen oma tausta on, vaihdellen esille nostamastasi lapsettomuuden mahdollisuudesta aina siihen, että yritys voi olla hyvinkin ajankohtainen.
Eihän kysyjä voi tietää, missä mennään, mutta toisaalta utelu voi nostaa paljon ikäviä tunteita pintaan ja siksi olen oman lapsen saamisen jälkeen miettinyt aiempaa tarkemmin, mitä itse kysyn ja heitän puoliksi vitsillä ilmaan.
Olen itsekin sortunut joskus ei toivottujen letkautuksien pudotteluun (ja syyllistyn ehkä vastakin), mutta nyt sentään mietin vähän pidempään ennen kuin avaan suuren suuni. 🙂