Opin että pyörällä pääsee 10km matkan töihin 27 minuutissa, mutta takaisin kotiin sama matka voi kestää 45 minuuttia, jos oikein laiskottaa.

Ja että lapsilla on täysin omanalaisensa tapa vastata ”kyllä tai ei”-kysymyksiin. Koska niissä on selvästi liian monia vaihtoehtoja. Vastauksena toimii nyökyttelyn ja päänpudistelun merkillinen hybidi, jonka tulkinta johtaa usein väärään lopputulokseen. Puurossa ei pitänytkään olla hilloa / leivällä pitkin olla kurkkua ja niin edelleen. Ihan sympaattista, mutta selkeästi artikuloitu vastaus helpottaisi tilannetta.

Opin myös, miltä tuntuu tulla kutsutuksi tädiksi, jos nimeäni ei muisteta. Edellisessä paikassa, jossa tein vastaavia hommia, olin nimiunohduksien sattuessa jostain syystä ”Toi”.

Huomasin, että ”unimakkara” ja rauhoittava päähieronta rentouttavat myös levottomina pyöriviä lapsia.

Opin huomaamaan monen lapsen kohdalla kullekin yksilölliset merkit siitä, milloin uhkaa tulla itku surusta, väsymyksestä tai ikävästä. Ja sen, milloin kisakunto leikkimiseen alkaa lopahtaa ja edessä on konflikti, ellei aikuinen puutu peliin.

Huomasin, miten mukavalta tuntuu saada halauksia ja huomata, että lapset uskaltautuvat ottamaan oma-aloitteista kontaktia uuteenkin aikuiseen jo parissa päivässä, vaikka vanhoilla tutuilla aikuisilla onkin vielä ansaittu erityispaikka mielissä ja kielissä.

Opin että uuden työn aloittamiseen liittyykin aika paljon selviteltäviä, tilattavia ja varattavia asioita, jos työskentelee muualla kuin yksityistalouksissa.

Vahvistin käsitystäni siitä, että työmatkaliikunnan tuoma aktiviteetti ja raitis ilma ovat paikallaan sekä ennen työpäivää että sen jälkeen.

Ja että eräässä naapurikunnassa on helkkarin monta tienomistajaa tiukoissa shortseissa ja luvattoman kalliin pyörän selässä. Ainakin siitä päätellen, etteivät niin sanotut peruspyöräilijät saisi kaiketi oleskella heidän reitillään.

Tajusin hyvin elävästi – jälleen, miten huonosti siedän keskeneräisyttä itsessäni. Ellen osaa heti kaikkea talon ja ryhmän rutiineista spesifeihin työtehtäviin ja itselleni vieraaseen kieleen, turhaudun ja potkin itseäni kovemmin nilkoille kuin mihin kukaan muu pystyisi.

Hahmotin kaipaavani seikkaperäistä ja mielellään kirjallista perehdytystä sen sijaan, että oppisin asioita paloissa ja arjen lomassa. Sillä vaikkei kukaan tarkoittaisi kyseisen yksikön tai ryhmän vakiintuneista tavoista kertoessaan tai jonkin eri tavalla totutusti tehtävän asian osalta huomauttaessaan, toisen toimintatavan olevan väärin, toivoisin tietäväni asiasta ennemmin kuin myöhemmin.

Näin siitä huolimatta, että tiedän kaiken mahdollisen kertaamisen, jakamisen ja läpikäymisen olevan mahdotonta olosuhteissa, joissa perehdytykselle ei ole määrättömästi erikseen varattua aikaa ja muu työarki rullaa rinnalla ja pääroolissa. Eikä kaikkia mahdollisia tilanteita tule heti alussa vastaan – saati että niin hurjan määrän tietoa omaksuisi kerralla.

Mutta silti. Kun juurihan sitä piti olla ”valmis” ja kaikkine nippelitietoineen, asiakastyön opintoineen, mukamas-tietämyksineen palaa lähes lähtöruutuun. Tai ei nyt sentään, rakentamaan harjoittelu- ja työkokemuksen päälle. Olisi kuitenkin erittäin jepa olla heti täysin pr0.

Mietin myös luvattoman monta kertaa viikon aikana, ärsytänkö kollegani henkihieverin partaalle, puhunko liikaa, väärällä kielellä, olenko kummallinen teenjuoja-kasvissyöjä-sinitukka. Ja niin edelleen.

Opin myös, ettei omaa äitiään huomaa paljon mielummin uuden työpaikkansa pihalla yllätyspiipahduksella kuin vuosikymmeniä sitten ala-asteen pihalla.

Ja aika monta muutakin asiaa.

Pahoittelen hiljaiseloa, mutta kaikki uusi ja omaksuttava, yleinen stressaaminen ja itseruoskinta ovat verottaneet ilta-aikojen jaksamista. Ja lisäksi tässä on ollut kaikenlaista Asuntomessukäyntiä, ravintolareissua ja partion syyskauden suunnittelukokousta… Ensi viikolla taas reippaampi meininki?