Aihearkisto: Ajattelin tänään

Asioita, joita olen oppinut itsestäni viime aikoina

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu hyvinvointi, Oma elämä Kommentoi

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6410-2-1024x683.jpg

Olen selvästi tulossa vanhaksi. 31-vuotias ei varmaan monellakaan mittarilla ole vielä aidosti vanha, mutta joissain asioissa omaan vanhenemiseensa selvästi törmää. Ehkeivät eläkepäivät vielä kolkuttele oven takana, mutta huomaan kouriintuvilla tavoilla ja usein muuttuvani iän myötä enkä tiedä täysin, miten suhtautua siihen.

Jaksan katsoa niin sanottua aikuisten draamaan. Sarjassa ei tarvitse olla peitsisankareita, lohikäärmeitä, velhottaria tai teinisäätöä on-off-suhteineen ja moottoripyötäkolareineen. Arvostan sarjojen ja elokuvien hahmoissa enenevissä määrin kerroksellisuutta, elämänkokemusta ja ei vain yhdestä konfliktista tai vastoinkäymisestä selviytymistä, vaan pitkän linjan päähän potkituksi tulemisesta huolimatta elämässä etenemistä. 

Vanhemmuuden haasteista, irtisanomisista, avioeroista ja läheisten kuolemista läpi räpiköimistä. Roikkumista, hapsottamista ja ryppyyntymistä, mutta kuitenkin edelleen elämästä nauttien. Teemoille saa antaa aikaa hautua ja kehittyä, niitä ei vain tarvitse väläyttää traagisina taustatarinoina, antamassa hahmoille näennäistä syvyyttä tai motivaatiota. Asioihin ei tarvitse aina olla ratkaisuja, yksinkertaisia tai ratkaisuja ollenkaan. Mutta iät ja ajat fantasiakirjoja ja -elokuvia rakastaneena, arvostaisin toki syväluotaavampia sarjoja ja elokuva lohikäärmeillä varustettuina.

Alan antaa periksi tarpeelleni valokuvata kukkia. Kukkien kuvaaminen ja kukkakuvien jakaminen ja kavereille lähettäminen tuntuu jotenkin auttamattoman keski-iän ylittäneeltä tai mummotouhulta. Mutta minkäs sille voi, että olen aina pitänyt kukista: vaatteiden ja tekstiilien kuoseissa, koruissa, asusteissa, hiuspannoissa. Olen maalannut kukkia ja tehnyt niistä grafiikkaa. Voinen yhtä hyvin lisätä kukkien kuvaamisen ja niiden fiilistelyn julkisesti listalle. 

Hyväksyn vartaloni ja olemukseni muutokset helpommin. Teini-ikäisenä käytin tunti- ja päiväkausia kadehtimalla lähes kaikkia, koska he olivat laihempia, kauniimpia, pidemmillä jaloilla tai valkeammilla hampailla varustettuja. Jos hetkellisesti olin tyytyväinen ulkonäkööni, aina löytyi joku, jonka näkeminenkin sai haluamaan vajota lokavesikaivon kannen rei’istä viemäreihin. Jos nykyään huomaan jossain uuden luomen tai pigmenttimuutoksen, katkenneen verisuonen, kummallisen ihokarvan tai rypyn, en jää vellomaan asiassa. Arvostan keltaisempaa ja vahvempaa hammasluutani, sillä se on säilynyt kolme vuosikymmentä reiäittömänä ja ylipitkää selkääni siitä, että se on mahdollistanut vauvojen kuljettamisen vatsassani ilman kohtuutonta ahtautta.

Kriiseilen vartaloni, läskieni, hullunkuristen mittasuhteideni ja itsepintaisten hiusteni kanssa yhtä toisinaan, mutta toisaalta olen saanut huomata monella tapaa elämän haurauden. Muistan useammin arvostaa saatuja terveitä päiviä, käveltyjä kilometrejä, tehtyjä matkoja ja perheen kanssa vietettyjä, hyviä hetkiä, koska tiedän, että nuoriakin ihmisiä kuolee syöpään, koronaan, auto-onnettomuuksiin, tsunameihin, milloin mihinkin. Enkä halua käyttää enää kohtuuttomia määriä aikaani ulkonäköni murehtimiseen, sillä se ei tuo minulle mitään hyvää.

Tällainen minä olen nyt, tässä hetkessä. Ja oikeastaan… se tuntuu ihan hyvältä.

Hengitä hetki

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu koti, Syvällistä Kommentoi
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_6147-1-1024x683.jpeg

Olen luontainen (yli)suorittaja ja stressaaja. Sen tajuamiseen on mennyt, sellaiset 30 vuotta. 

Että ehkä ei olekaan normaalia nähdä jatkuvasti painajaisia siitä, että saa potkut väärään paikkaan jätetyn teekupin takia tai että kaikki työkaverit vihaavat sinua yhtäkkiä yhden huonosti muotoillun lauseen takia. Ihan kehityskelpoiset ihmiset saavat joskus puheluita isännöitsijältä, kaikki läpäisevät tentin joskus rimaa hipoen. Se että ikkunat ovat pesemättä tai joku on mennyt tyhjentämään ruokailuvälineet laatikkoon sikinsokin eikä haarukoita ja veitsiä lokeroon pystyyn asetellen, ei ehkä ole kuolemaksi.

Teen listoja, tavoitesuunnitelmia, häkkyröitä, kehityshimmeleitä ja vaadin itseltäni kymmenen kertaa enemmän kuin keneltäkään muulta. Paitsi että lapseltanikin taida vaatia aika paljon. Ja ajoittain puolisolta. 

Ostin joskus Monkista mustan ja… kriittisen näköisen pehmolelun. Jotenkin se herätti minussa heti sielujen sympatiaa. Kotona vasta luin otukseen kiinnitetyn lapun. Siinä sanottiin:

55% Perfectionium, 15% Know-it-all-ium, 15% Peppium, 15% Iron. 

”Ikmo is never really satisfied so she uses crystal sand to gently polish her world to perfection. Friends can always be more fun and smart so Ikmo scuffs away their irksome bad habits. Sometimes Ikmo appears to be a harsh and critical companion, but with Ikmo about, we all glitter and gleam.”

Niin. Ikmona olo on vaan ajoittain aika raskasta. Itse aiheutettua kiirettä oikean kiireen päälle kääräistynä lisäkerroksena. Stressiä täydellisyyden tavoittelusta, kun kelvollinen riittäisi. Vääristynyttä ajattelua siitä, että kaikki muut ovat aina taitavampia, tehokkaampia, valovoimaisempia, kauniimpia ja fiksumpia.

Viime aikoina olen yrittänyt muistaa pysähtyä. Olemaan läsnä, vaan nauttimaan asioista, jotka herättävät puhdasta iloa, esteettistä mielihyvää tai miellyttäviä aistimuksia. Luulenpa, että jos antaisin itselleni aikaa olla läsnä, paikalla, tilaa huomata enemmän nyansseja, pieniä ilon aiheita, aavistuksenomaisia, hetkessä katoavia pilkahduksia, kaipaisin vähemmän voimakkaammin mielihyvää tuottavia asioita kuten ruokaa ja herkkuja.

Päihteiden käyttöä toistuvasti, tapana, vierastan. Kun suvussa on ollut taipumusta päihteiden väärinkäytölle, jopa niin rajulle, että olen itsekin seissyt hautajaisissa laskemassa arkkua tarpeeksi pitkän putken jälkeen, tiedostan sen, että viihdekäyttönä alkanut hauskuus vaihtuu hyvin nopeasti siihen, ettei mikään tavallinen ja arkinen enää tunnu miltään. 

Juhlissa ei ole hauskaa ilman viinaa, maailma tuntuu värittömältä ja tylsältä ilman pilveä, stressi ei laukea ilman pillereitä tai uni ei tule ilman iltaröökiä. Kiinnostava keskustelu, yhdessäolo, läheisyys, seksi, arkiset puuhat, luontoelämykset tai edes hyvä ateria eivät tuota hyvää oloa ilman samanaikaista päihteiden käyttöä. Jos tällä luonteella tarttuisin pulloon tai muihin päänsekoittajiin, se olisi todennäköisesti menolippu.

Arkisia iloja arvostaville kyllä naureskellaan tietyissä piireissä. Heitä pidetään vähän yksinkertaisina. Sellaisina peräkylän isäntinä ja emäntinä, jotka eivät koskaan ole käyneet missään eivätkä siksi tiedä, mistä jäävät paitsi. Tai tekopyhinä viherpiipertäjinä, jotka yrittävät mainostaa vähäpätöistä lähiölaatikkopyöräarkeaan niin ihanana siksi, että haluavat korottaa itsensä muiden yli kiilottamalla ekologista sädekehäänsä. 

Kun joku pysähtyy ihastelemaan jättisaippuakuplia puistossa, makustelee silmät kiinni muotopuolta, kotitekoista kauralastua tai tunnustaa viihtyvänsä parhaiten villaviltin alla hyvän kirjan kanssa, saa osakseen silmien pyörittelyä, ikään kuin olisi taantunut taaperon tasolle tai heittäytynyt ennen aikojaan eläkeläiseksi.

Muiden ulkomaanmatkat, mielenkiintoiset työprojektit, erikoiskahvit, staycation-lomat, uutuudenkarheat autot, uralla etenemiset, laskuvarjohypyt, auringonlaskut, ilmaisen viinan bileet ja toinen toistaan erikoisemmat ravintola-annokset saavat oman keskinkertaisen, penninvenyttäjän arjen tuntuvaan usein mitättömältä, epäonnistuneelta tai vaillinnaiselta.

Mutta oikeasti elämä on aika hyvää ihan juuri nyt.

Takapihan pajupuun pörröisiksi siitepölypalleroiksi räjähtäneet kissat näyttävät satumaisilta auringonvalossa. Viime kesänä viritetty pönttö on viimein ollut tarpeeksi kauan maisemoitumassa ja touhukas sinitiaispariskunta heittelee raivokkaasti pönttöön pehmusteeksi laittamiani täytteitä ulos jo kolmatta päivää. He eivät pitäneet sisustustyylistäni ja se on ihan okei.

Esikoisen nenään alkaa jo putkahdella pisamia ja tukkaan aurinkoraitoja. Tämä kasvaa nykäyksittäin useamman kengänkoon ja kymmenen senttiä kerrallaan ja alkaa jo lainailla äitinsä kenkiä. Huppareissa on sopivat hihat, mutta niihin mahtuisi leveyssuunnassa sisään kolme poikaa.

Kerrankin on aikaa hitaille aamupaloille kuten puurolle. Kattila onkin porissut liedellä tiuhaan ja mausteina on ollut milloin mitäkin mustikoista banaaniin ja fariinisokeriin. Yhtenä päivänä päätin humpsauttaa puuroon vähän vaniliinisokeria. Levylle pudonnut sokeri tuoksui hetken niin voimakkaasti hattaralta, että kesäpäivät eri huvipuistoissa vain vilisivät filminä päässäni.

Vauvan hiuksissa on kaunis, voimakkaasti punakultaan taittuva ruskea sävy, joka oikein hehkuu valon osuessa suortuviin. Tyyppi on saanut punapigmenttiä sekä isänsä punamustista, että äitinsä punertavan vaaleanruskeista varastoista. Puhtaisiin lakanoihin ja monta päivää pihalla tuulettumassa olleisiin kevättäkkeihin on ihana kietoutua.

Ja sitten on puoliso. Yllättäen takaapäin ympärille kietoutuvat kädet ja hengitys niskassa. Yöllä kiinni selkään kierähtävä lämpö. Naurunrypyt silmäkulmissa. Keskittynyt, pohtiva ilme pitkän keskustelun lomassa. Ne tärkeimmät sanat, jotka sanotaan joka päivä. Ettei se unohtuisi.

Kun lopettaa tekemisen ja suorittamisen hetkeksi. Istuu alas ja miettii, mitä kaikkea itsellä jo onkaan… On taas helpompi hengittää.

ä i t i x 2

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Raskaus ja synnytys, Vanhemmuus, Vauvat ja taaperot Kommentoi

Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.

Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Matkat, Ystävät & perhe Kommentoi

Jos listaisin asioita (ja minähän listaan asioita niin kauan kuin henki pihisee), joita haluaisin tehdä tällä hetkellä, noin 80% on koronan vuoksi suljettujen, kiellettyjen ja ei suositeltavien asioiden listalla.

Museoissa luuhaaminen ja taiteen hengittäminen, kirjojen hypistely kirjastossa ja luettavan valitseminen juuri siten miten ei pitäisi eli kannen perusteella. Budjettireissut ja tarjousristeilyt lähimaiden kohteisiin kuten Ruotsiin ja Viroon, uimahallissa ei-ruuhkaiseen päiväaikaan lilluminen tai vauvauinti. Kaveriporukalla sushibuffan tai kimppaskumpan tyhjentäminen. Ylipäätään kaikki porukat: höntsäpelaaminen, tissuttelujuhlat,  perhekahvilat. Peruttu, peruttu, peruttu.

En jaksa kirjoittaa tähän mitään diclaimereita siitä, miten globaali pandemia ja vastuullisuus ja terveys on tärkeintä ja käyttäkää maskia ja kuolkaa kotiinne tylsyyteen, ahdistukseen ja masennukseen. Kyllä, käytän maskia, harkitsen sosiaalisten kontaktien tarpeellisuuden tarkkaan ja yritän muutenkin jaksaa tätä farssia. Mutta kun en oikein millään enää jaksaisi.

Kylmää ja märkää kategorisesti vihaavana henkilönä odotan kesää, odotan niin että niveliin särkee ja leuka kaipaa kohta purentakiskoa. Jos en minnekään muualle pääse, haluan meren rannalle, heräämään aikaisin lintujen kirkunaan vauvan kirkunan sijaan, tekemään nuotioruokaa, imemään ihoni läpi auringonvaloa. Makuupussin tuoksuun, kevyen kesäsateen ropinaan telttakankaalla, harmaanvaaleansiniseen hetkeen, tuulen huminaan puiden lehvistössä.

Voi kesä, olisitpa täällä. Tie auki, kesärenkaat alla ja ainakin lähialueiden kaikki telttapaikat, niemennotkelmat, merenrantapoukamat ja kalliot odottamassa kulkijaa. Sillä hei maailma, tahdon ulos.

Uusia alkuja

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu koti, Sisustus Kommentoi


 
Pääsiäinen on ollut minulle aina vähän enemmän uusi vuosi kuin itse uusi vuosi. Ja eri puolilla maailmaa uutta vuotta vietetäänkin juuri samoihin aikoihin kevään korvilla, mielestäni täysin loogisesti. Luonto herää talven jälkeen, samoin minä, kristinuskossa Jeesus aloittaa puhtaalta pöydältä ja kaikki koristeetkin huutavat symboliikallaan uutta elämää: kanoja, munia ja tipuja, ruohonversoja ja kevätkukkia.

On ollut ikävä. Valokuvaamista, elämän pienten ja isojen hetkien vangitsemista ruuduiksi, yksityiskohtien zoomailua ja vangitsemista, omien ajatusten ylös kirjaamista, paikkaa, jossa saisin itse päättää, miten ja mistä kertoa, mitä jakaa. Hidasta, kotoisaa, omannäköistä blogia nopeiden instagramien ja tiktokkien maailmassa. Joten uusia alkuja, ehkä tälläkin tontilla.

Nainen, sä olet turhaa roskaa.

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Eko, Mieli & hyvä elämä, Uutiset & yhteiskunta 4 kommenttia

Sain politiikkosivulleni Facebookissa viestin, jossa sanottiin, että olen roskaa. Turhaa kuonaa. Kuluerä, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Nainen, joka elää yhteiskunnan siivellä, koska tekee kuntasektorin hommia. (Olkoonkin että yksityisessä yrityksessä, mitä kyseinen kommentoija ei varmasti tiennyt.) Että joku viitsiikin tehdä hoivatyötä, joka on silkkaa tulonsiirtoa. Mikä vielä pahempaa, hyysään maahanmuuttajia. Ja he vasta yhteiskunnan rahoilla elävätkin. Kuulemma.

Olen sietänyt vuosien piinan kouluaikanani. Kasvotusten syydetyt loukkaukset, porukasta eristämisen, tavaroiden rikkomisen, päälle sylkemisen, lievät pahoinpitelyt. Listaa voisi jatkaa turhan kauan. Ja jos jotain silloin opin niin sen, että kestän paljon ja pitkään. Otan harvoin todella itseeni. Että siedän pilkan ja solvaukset aina paremmin kuin sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden.

Kestin nytkin. Poistin viestin, kuten monet aikaisemmatkin saamani vihaviestit. Ei ole mitään järkeä vastata vihaan vihalla.

Mutta yksi sanoista pääsi iholle, tökkäämään pahasti suomujeni välistä. Turha. Sitä en haluaisi olla. Haluaisin jättää tämän maailman, planeetan, maan, valtion edes vähän paremmaksi paikaksi ennen kuin täältä lähden. En vain aina tiedä miten. Tai jos luulen tietäväni, onko ponnistuksillani lopulta väliä vai olisiko joku muu tehnyt samat asiat nopeammin, paremmin, laajemmalla ymmärryksellä?

Pelastuuko maailma sillä, että pyöräilen autoilun sijaan, en syö lihaa, kierrätän, vältän lentomatkustamista, lahjoitan rahaa Unicefille, saimaannorpille, SPR:lle ja vaikka minne muuallekin tasaiseen tahtiin jokaisesta tilipussista? Auttavatko addressit, poliittisissa ryhmissä ja kaduilla keskusteleminen, mielenosoitukset tai äänestäminen? Olisiko panokseni tämän maailman auttamiseen suurempi jossain tuolla kaukana, kyynärpäitä myöten ongelmissa, oikeasti tekemässä jotain?

Keskustelin myös yhden elämässäni aikanaan varsin keskeisen ihmisen kanssa kyynistymisestä, epätoivosta, siitä, että tuntuu, että ihmisten itsekeskeisyys, ahneus ja julmuus vain kasvaa ja tarttuu. Että ne ihmiset, jotka haluavat taistella yhteisten asioiden puolesta, antaa omastaan muille, rakastaa ehdoitta ja kiinnostua muista ovat katoava luonnonvara.

Hän koki, että yhä harvempien harteille kaatuu vastuu, se vaikeasti selitettävä sisäinen omatunnon ääni, joka pakottaa heidät puskemaan viimeiseen pisaraan asti, vaikka urakka olisi toivoton. Ja että ennemmin tai myöhemmin hekin luovuttavat vääjäämättömän tuhon edessä. Jääväätkö he katsomaan savuavia raunioita vai pakenevatko jonnekin, missä vielä on rauhaa ja turvaa, sitä hän ei osannut sanoa.

Minä en usko siihen, että ihmiskunta olisi tullut tiensä päähän, että olisimme vailla toivoa paremmasta maailmasta. Luulen, että jos menettäisin uskoni ihmisiin, kadottaisin itseni. Olen ehkä yksi niistä idiooteista, jotka taistelevat loppuun asti ja ovat valmiita tuhoutumaan kaaoksessa, jos se auttaa muita, saa aikaan jotain suurempaa, parempaa. Mikään muu kuin viimeiseen pirtaan asti kaikkensa tekeminen ei ole riittävästi, oikein.

Kutsukaa sitä ideologiaksi, uskonnoksi, oikeudentunnoksi, miksi ikinä haluattekin, sillä ei ole minulle väliä. Mutta ajatus siitä, että minun ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tinkimättömästi kohti parempaa, reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja ympäristöä kunnioittavampaa maailmaa on yksi keskeisimpiä minuuteni rakennuspalikoita. Mitä maailman pelastamiseen tulee, minulla on ehkä jotain annettavaa, vaikka sitten vain aikaani ja rahaani, mutta…

Vaimona, äitinä, ystävänä ja työntekijänä joku muu hoitaisi hommani varmasti paremmin. Olisi enemmän läsnä, olisi kärsivällisempi, kiltimpi, lempeämpi, ymmärtäväisempi, kauniimpi, aikaansaavampi, joustavampi, treenatumpi…

Ja se, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä, itsenäisillä ja upeilla tyypeillä johtaa siihen, että he painavat eteenpäin menestyksekkäästi riippumatta siitä, olenko kuvioissa mukana eli en. Olen huomannut, että tässä kykenevien, reippaiden ja itsevarmojen ihmisten verkostossa oma punokseni ei ole erityisen merkityksellinen.

Viime vuosina olen kaivannut sitä tunnetta, että olisin jollekulle täysin korvaamaton, parasta ikinä. Minuna, Karoliinana, siviilielämässä. Se ihminen, jonka vuoksi voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven, jättää kaiken taakseen, tehdä hölmöjä asioita ja heittäytyä, vaikka vain lyhyeksi, katoavaksi hetkeksi.

On äärimmäisen egoistista ja itsekästä toivoa, että olisin jollekulle ensiarvoisen tärkeä, tämän elämän keskipiste, jonkun muusa ja aamun ensimmäinen, illan viimeinen ajatus, edes pienen hetken. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan poista kyseistä kaipuuta. Mutta sen ajatusketjun myötä sukelletaan niin syvälle jään alle, tuntemattomaan pimeään, etten ole siitä vielä valmis kirjoittamaan tällä areenalla.

Se mihin ajattelin tämän pohdinnan sen sijaan lopettaa, on sekin aika syväluotaava kysymys; Minulta nimittäin kysyttiin hyvin kevyesti ja yllättäen eräänä iltana, mitä pelkään. Sain vastattua jotain yleisluontoista sodasta, epidemioista, korkeilla paikoilla oleskelusta ja jättiläishämähäkeistä. Mutta kipein ja rehellisin vastaus olisi ollut se, etten ole kellekään tärkeä. Etten jättäisi kehenkään jälkeä, hyvää muistoa, kaipausta, kun täältä lähden.

Olla itseriittoinen, näennäisen irrallaan maailmasta ja muista. Sitä en haluaisi olla. En ehkä tuota rahaa tälle valtiolle, vaikka veroja maksankin ja palveluita kulutankin. Mutta toivon tuottavani työlläni ja pyrkimyksilläni parempaan enemmän hyvää kuin huonoa, oikeuttavani tavallani olla ja elää sen, ettei minusta käytettäisi jälkikirjoituksissa sanaa turha.

Hei muru, sä voit tehdä mitä vaan

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Liikunta & ravinto, Mieli & hyvä elämä Kommentoi

IMG_1684IMG_0006 2IMG_0003IMG_0011 IMG_0026 IMG_0030 IMG_1691 IMG_9985IMG_1688

Kesti 27 vuotta oppia uskomaan itseensä. Ei täysin tai ehdoitta – tokihan oma rajallisuutensa on hyvä tiedostaa, jos ei mieli päätyä sairaalaan; En siis ole oppinut heittämään kärrynpyörää tai laulamaan edes välttävästi yhdessä yössä, enkä ehkä opi koskaan. Aivan liian monesta asiasta olen luopunut silti ennen kuin olen edes aloittanut, vain koska olen pelännyt… Niin mitä?

Epäonnistumista, nolatuksi tulemista – sitä itsensä piinaamisen, syyttelyn, sättimisen ja säälimisen loputonta suota, johon on niin helppoa, suorastaan luontaista vajota, oli kyseessä sitten isompi tai pienempi moka.

Murtuneiden luiden, sijoitaan menneiden nivelten ja irronneiden hampaiden itselleen aiheuttamista täytyy luontaisesti kömpelön ja epämotorisen vähän varoakin. Mutta miksi kouluasiat helposti hanskanneen, älyllisesti ketterän ja kielellisesti ilmaisuvoimaisen naisen täyttää usein epäilys myös aivohaasteiden saralla? Siinä kohtaa tietää pudonneensa aiheellisen huolen sijaan ihan itse kaivamaansa huijarisyndrooman kuoppaan.

Tuntuu, että ystävänä, puolisona, vanhempana ja työntekijänä saa päivästä toiseen rohkaista, kannustaa, valaa uskoa muiden tekemiseen ja olemiseen. Kestotsempparin rooliin kuuluu sen hokeminen, että kovalla työllä ja luottamalla omiin taitoihinsa tai niiden karttumiseen, ovia aukenee vähitellen lukemattomiin suuntiin. Se on joskus taakka, mutta useimmiten etuoikeus. Onneksi omiin sanoihinsa on ainakin helppo uskoa, koska miksei se huipputyyppi siinä vieressä kykenisi vaikka mihin?

Mutta kah, auta kun pitää katsoa itseään peiliin, sieltä ei katsokaan takaisin nainen, joka juoksi puolimaratonin harjoittelematta, kahlasi opinnot läpi kunnialla, nopeasti, raskaana ja lapsi kainalossa sekä kannatteli yhden partiolippukunnan koko ikäkautta harteillaan vuosia. Ja puski läpi koulukiusaamisen värittämien vuosien, pukeutui omalla tavallaan, laittaen kehonsa likoon sekä netissä että kasvotusten, pilkasta ja selän takana pahaa puhuvista ihmisistä huolimatta. Eräällä etelänlomalla sama nainen kiipesi vuorelle päähänpistona, jonkin huhupuheen mukaan ainakin.

Itseensä voi kaikista järkeilyistä huolimatta olla vaikea uskoa, mutta muihin paljon helpompa; Siinä hengessä toivoisin laittavani ihan jokaisen saamani kehun ja kannustuksen  joskus kiertoon. Jospa seuraavalla sukupolvella olisi taas enemmän uskoa kykyihinsä ja sinniinsä, parempi itsetunto, vähemmän turhia paineita ja absurdeja odotuksia? Kaiken sen epävarmuuden painolastin sijaan soisin jokaiselle riittävästi ystäviä sekä aikuisia, jotka sanoisivat, että hei muru, sä voit tehdä mitä vaan.

Kauneuden voimaton kaipuu

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu kauneus, Muu kulttuuri, Oma elämä, Syvällistä, Työ, Ystävät & perhe Kommentoi

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

Valoa pimeyden keskellä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Sisustus Kommentoi

img_0160 img_0183img_0174 img_0176 img_0170img_0190 img_2068

Pian on käsillä vuoden pimein päivä. Luonnonvaloa saa kotona ollessaan metsästää ajoittain tosissaan, autot tööttäilevät ohittaessaan loskassa puuskuttavaa pyöräilijää katuvalottomalla tiellä. Jouluvalot on kiedottu jo lähes kaikkiin neliöihin, joissa enemmälti oleilen ja teekupponen tulee nautittua aika usein kirkasvalolampun välittömässä läheisyydessä.

Sängynpohja ja flanellilakanat, nuo viettelevän törkypehmeät pirulaiset kutsuvat silti entistä useammin. Työmatkapyöräilyn ulkopuolinen liikunta on vähissä ja talviunille mönkiminen houkuttaisi. Liekö alkutalven aurinkolataus etelänreissulla auttanut vai onko kiittäminen uusien ammatillisten haasteiden tuomaa draivia, mutta olo on moneen aikaisempaan talveen verrattuna varsin kohtuullinen.

Ja pian on joulu, tuo ilon, valon ja hyvän ruoan juhla. Kuten rakas aviomieheni totesi joskus, vuoteni koostuu pääsiäisestä, kesästä, halloweenista ja joulusta. Yhtä juhlaa koko elämä. Tai sitten ei. Ei muuten ainakaan tänään aamusta tuntunut siltä, että olisi ollut matkalla juhlahumusta toiseen.

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Oma elämä, Rakkaus & suhteet, Työ, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus, Ystävät & perhe Kommentoi

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..