Nainen, sä olet turhaa roskaa.

Sain politiikkosivulleni Facebookissa viestin, jossa sanottiin, että olen roskaa. Turhaa kuonaa. Kuluerä, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Nainen, joka elää yhteiskunnan siivellä, koska tekee kuntasektorin hommia. (Olkoonkin että yksityisessä yrityksessä, mitä kyseinen kommentoija ei varmasti tiennyt.) Että joku viitsiikin tehdä hoivatyötä, joka on silkkaa tulonsiirtoa. Mikä vielä pahempaa, hyysään maahanmuuttajia. Ja he vasta yhteiskunnan rahoilla elävätkin. Kuulemma.

Olen sietänyt vuosien piinan kouluaikanani. Kasvotusten syydetyt loukkaukset, porukasta eristämisen, tavaroiden rikkomisen, päälle sylkemisen, lievät pahoinpitelyt. Listaa voisi jatkaa turhan kauan. Ja jos jotain silloin opin niin sen, että kestän paljon ja pitkään. Otan harvoin todella itseeni. Että siedän pilkan ja solvaukset aina paremmin kuin sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden.

Kestin nytkin. Poistin viestin, kuten monet aikaisemmatkin saamani vihaviestit. Ei ole mitään järkeä vastata vihaan vihalla.

Mutta yksi sanoista pääsi iholle, tökkäämään pahasti suomujeni välistä. Turha. Sitä en haluaisi olla. Haluaisin jättää tämän maailman, planeetan, maan, valtion edes vähän paremmaksi paikaksi ennen kuin täältä lähden. En vain aina tiedä miten. Tai jos luulen tietäväni, onko ponnistuksillani lopulta väliä vai olisiko joku muu tehnyt samat asiat nopeammin, paremmin, laajemmalla ymmärryksellä?

Pelastuuko maailma sillä, että pyöräilen autoilun sijaan, en syö lihaa, kierrätän, vältän lentomatkustamista, lahjoitan rahaa Unicefille, saimaannorpille, SPR:lle ja vaikka minne muuallekin tasaiseen tahtiin jokaisesta tilipussista? Auttavatko addressit, poliittisissa ryhmissä ja kaduilla keskusteleminen, mielenosoitukset tai äänestäminen? Olisiko panokseni tämän maailman auttamiseen suurempi jossain tuolla kaukana, kyynärpäitä myöten ongelmissa, oikeasti tekemässä jotain?

Keskustelin myös yhden elämässäni aikanaan varsin keskeisen ihmisen kanssa kyynistymisestä, epätoivosta, siitä, että tuntuu, että ihmisten itsekeskeisyys, ahneus ja julmuus vain kasvaa ja tarttuu. Että ne ihmiset, jotka haluavat taistella yhteisten asioiden puolesta, antaa omastaan muille, rakastaa ehdoitta ja kiinnostua muista ovat katoava luonnonvara.

Hän koki, että yhä harvempien harteille kaatuu vastuu, se vaikeasti selitettävä sisäinen omatunnon ääni, joka pakottaa heidät puskemaan viimeiseen pisaraan asti, vaikka urakka olisi toivoton. Ja että ennemmin tai myöhemmin hekin luovuttavat vääjäämättömän tuhon edessä. Jääväätkö he katsomaan savuavia raunioita vai pakenevatko jonnekin, missä vielä on rauhaa ja turvaa, sitä hän ei osannut sanoa.

Minä en usko siihen, että ihmiskunta olisi tullut tiensä päähän, että olisimme vailla toivoa paremmasta maailmasta. Luulen, että jos menettäisin uskoni ihmisiin, kadottaisin itseni. Olen ehkä yksi niistä idiooteista, jotka taistelevat loppuun asti ja ovat valmiita tuhoutumaan kaaoksessa, jos se auttaa muita, saa aikaan jotain suurempaa, parempaa. Mikään muu kuin viimeiseen pirtaan asti kaikkensa tekeminen ei ole riittävästi, oikein.

Kutsukaa sitä ideologiaksi, uskonnoksi, oikeudentunnoksi, miksi ikinä haluattekin, sillä ei ole minulle väliä. Mutta ajatus siitä, että minun ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tinkimättömästi kohti parempaa, reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja ympäristöä kunnioittavampaa maailmaa on yksi keskeisimpiä minuuteni rakennuspalikoita. Mitä maailman pelastamiseen tulee, minulla on ehkä jotain annettavaa, vaikka sitten vain aikaani ja rahaani, mutta…

Vaimona, äitinä, ystävänä ja työntekijänä joku muu hoitaisi hommani varmasti paremmin. Olisi enemmän läsnä, olisi kärsivällisempi, kiltimpi, lempeämpi, ymmärtäväisempi, kauniimpi, aikaansaavampi, joustavampi, treenatumpi…

Ja se, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä, itsenäisillä ja upeilla tyypeillä johtaa siihen, että he painavat eteenpäin menestyksekkäästi riippumatta siitä, olenko kuvioissa mukana eli en. Olen huomannut, että tässä kykenevien, reippaiden ja itsevarmojen ihmisten verkostossa oma punokseni ei ole erityisen merkityksellinen.

Viime vuosina olen kaivannut sitä tunnetta, että olisin jollekulle täysin korvaamaton, parasta ikinä. Minuna, Karoliinana, siviilielämässä. Se ihminen, jonka vuoksi voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven, jättää kaiken taakseen, tehdä hölmöjä asioita ja heittäytyä, vaikka vain lyhyeksi, katoavaksi hetkeksi.

On äärimmäisen egoistista ja itsekästä toivoa, että olisin jollekulle ensiarvoisen tärkeä, tämän elämän keskipiste, jonkun muusa ja aamun ensimmäinen, illan viimeinen ajatus, edes pienen hetken. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan poista kyseistä kaipuuta. Mutta sen ajatusketjun myötä sukelletaan niin syvälle jään alle, tuntemattomaan pimeään, etten ole siitä vielä valmis kirjoittamaan tällä areenalla.

Se mihin ajattelin tämän pohdinnan sen sijaan lopettaa, on sekin aika syväluotaava kysymys; Minulta nimittäin kysyttiin hyvin kevyesti ja yllättäen eräänä iltana, mitä pelkään. Sain vastattua jotain yleisluontoista sodasta, epidemioista, korkeilla paikoilla oleskelusta ja jättiläishämähäkeistä. Mutta kipein ja rehellisin vastaus olisi ollut se, etten ole kellekään tärkeä. Etten jättäisi kehenkään jälkeä, hyvää muistoa, kaipausta, kun täältä lähden.

Olla itseriittoinen, näennäisen irrallaan maailmasta ja muista. Sitä en haluaisi olla. En ehkä tuota rahaa tälle valtiolle, vaikka veroja maksankin ja palveluita kulutankin. Mutta toivon tuottavani työlläni ja pyrkimyksilläni parempaan enemmän hyvää kuin huonoa, oikeuttavani tavallani olla ja elää sen, ettei minusta käytettäisi jälkikirjoituksissa sanaa turha.

Hei muru, sä voit tehdä mitä vaan

IMG_1684IMG_0006 2IMG_0003IMG_0011 IMG_0026 IMG_0030 IMG_1691 IMG_9985IMG_1688

Kesti 27 vuotta oppia uskomaan itseensä. Ei täysin tai ehdoitta – tokihan oma rajallisuutensa on hyvä tiedostaa, jos ei mieli päätyä sairaalaan; En siis ole oppinut heittämään kärrynpyörää tai laulamaan edes välttävästi yhdessä yössä, enkä ehkä opi koskaan. Aivan liian monesta asiasta olen luopunut silti ennen kuin olen edes aloittanut, vain koska olen pelännyt… Niin mitä?

Epäonnistumista, nolatuksi tulemista – sitä itsensä piinaamisen, syyttelyn, sättimisen ja säälimisen loputonta suota, johon on niin helppoa, suorastaan luontaista vajota, oli kyseessä sitten isompi tai pienempi moka.

Murtuneiden luiden, sijoitaan menneiden nivelten ja irronneiden hampaiden itselleen aiheuttamista täytyy luontaisesti kömpelön ja epämotorisen vähän varoakin. Mutta miksi kouluasiat helposti hanskanneen, älyllisesti ketterän ja kielellisesti ilmaisuvoimaisen naisen täyttää usein epäilys myös aivohaasteiden saralla? Siinä kohtaa tietää pudonneensa aiheellisen huolen sijaan ihan itse kaivamaansa huijarisyndrooman kuoppaan.

Tuntuu, että ystävänä, puolisona, vanhempana ja työntekijänä saa päivästä toiseen rohkaista, kannustaa, valaa uskoa muiden tekemiseen ja olemiseen. Kestotsempparin rooliin kuuluu sen hokeminen, että kovalla työllä ja luottamalla omiin taitoihinsa tai niiden karttumiseen, ovia aukenee vähitellen lukemattomiin suuntiin. Se on joskus taakka, mutta useimmiten etuoikeus. Onneksi omiin sanoihinsa on ainakin helppo uskoa, koska miksei se huipputyyppi siinä vieressä kykenisi vaikka mihin?

Mutta kah, auta kun pitää katsoa itseään peiliin, sieltä ei katsokaan takaisin nainen, joka juoksi puolimaratonin harjoittelematta, kahlasi opinnot läpi kunnialla, nopeasti, raskaana ja lapsi kainalossa sekä kannatteli yhden partiolippukunnan koko ikäkautta harteillaan vuosia. Ja puski läpi koulukiusaamisen värittämien vuosien, pukeutui omalla tavallaan, laittaen kehonsa likoon sekä netissä että kasvotusten, pilkasta ja selän takana pahaa puhuvista ihmisistä huolimatta. Eräällä etelänlomalla sama nainen kiipesi vuorelle päähänpistona, jonkin huhupuheen mukaan ainakin.

Itseensä voi kaikista järkeilyistä huolimatta olla vaikea uskoa, mutta muihin paljon helpompa; Siinä hengessä toivoisin laittavani ihan jokaisen saamani kehun ja kannustuksen  joskus kiertoon. Jospa seuraavalla sukupolvella olisi taas enemmän uskoa kykyihinsä ja sinniinsä, parempi itsetunto, vähemmän turhia paineita ja absurdeja odotuksia? Kaiken sen epävarmuuden painolastin sijaan soisin jokaiselle riittävästi ystäviä sekä aikuisia, jotka sanoisivat, että hei muru, sä voit tehdä mitä vaan.

Hyppää nainen, hyppää!

img_9845img_1349 img_9836img_1359 img_1361 img_9847img_1375
Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.

Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.

Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…

Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.

On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.

Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.

Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.

Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.

Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.

Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.

Elämä, kesä, ei niin pitkä on tarkoitettu nautittavaks

IMG_4400IMG_0278IMG_4389IMG_9937IMG_9622IMG_4403IMG_4371IMG_9641IMG_9588IMG_9924IMG_0288IMG_0112IMG_0367IMG_4372IMG_9929IMG_9914IMG_0144 IMG_0163 IMG_0230 IMG_0241IMG_0179 IMG_0261 IMG_0165IMG_9600IMG_0271 IMG_0298 IMG_0305 IMG_0191IMG_4380 IMG_9637

Tämä kesäloma on vaan oltu, ei niinkään tehty.

Reissattu jos siltä tuntuu. Syöty, juotu, uitu, nautittu sängyssä löhöämisestä, poltettu nahka auringossa, minkä tosin olisi voinut jättää tekemättä. Pidetty kädestä, katsottu kokkoa, kerätty oman maan mansikoita. Vietetty aikaa perheidemme kanssa, luettu kirjoja, satoja sivuja päivässä, sateen ropistessa mökin kattoon. Imetty sisään taidetta niin Helsingissä kuin Kuopiossakin.

Syöty torilla burgereita, ajeltu kaupunkijunalla, kahlattu helmat märkinä ja mäntysuovassa mattopyykillä. Tehty kesäasioita ja annettu tilaa ja aikaa hetkiin, joista ne toisinaan puuttuvat. Ja vaikka kesäisestä Suomesta olisi löytynyt satoja asioita ja paikkoja, missä olisi voinut olla ja koti- tai mökkityölistalta kohtia vaikka muille jakaa, on projektit jätetty hetkeksi enimmäkseen hyllylle.

Ei ole kehitetty habaa tai maalattu portaikkoa vaan pussailtu ja syöty laiskasti mustikoita puskasta. Koska, kuten otsikko ja Parasta ikinä-kappale tietävät kertoa elämä ja kesä on tarkoitettu nautittavaksi. Sillä mitä niitä tuhlaamaan, kumpaakaan kun ei saa takaisin niiden vilahtaessa ohi ja valuessa sormien läpi.

Myrskyn jälkeen on poutasää

IMG_8656 IMG_8660 IMG_8802 IMG_9556IMG_9542 IMG_9544 IMG_9560 IMG_9562 IMG_8676IMG_9570

Kuluneella viikolla takana oleva, lähes yhtäjaksoinen työvuosi on tuntunut harteilla. Olen huomannut selvästi sen, että kun lomia ei ole ollut kerättynä eikä palkattomia päiviä ole kehdannut montaa pitää, keskellä remonttia ja asunnon ostoa ja muita rahaa nieleviä projekteja, olo on ollut välillä aika väsynyt.

Ne muutamat kilot, joita sain raskauden jälkeen himoliikunnalla ja varsin tarkalla syömisten syynäämisellä karistettua ovat hiipineet takaisin ja liikuntamotivaaton ja -ajan löytäminen töiden ja muun elämän oheen ovat hukassa.

Ensimmäinen työvuosi on ollut monella tapaa raskas: on ollut paljon vaihtuvia sijaisia, lukuisien uusien työtehtävien haltuun ottamista, hintsusti vapaata, paljon lapsia, uudet kollegat ja puolittain uuden työkielenkin omaksumista. Ammatillinen tuki on ollut niukkaa ja kaikki saatu palaute pitkälti jälkijättöistä eikä välitöntä tai ratkaisukeskeistä.

Tuntuu että puheliaalle, sanavalmiille (siviilissä esiintyvät kirosanat sujuvasti tilanteen vaatiessa pois karsivanakin ) värikkäästi asioita ilmaisevalle on kuluttavaa, kun joka ikinen sana ja liike on suurennuslasin alla kokonaisuuden punnitsemisen sijaan; Välitetyillä taidoilla, tiedoilla, arvoilla, rehellisyydellä ja kohtaamisella ei ole väliä, jos sanoo joskus jonkin asian niin eikä näin. Ja huumori, kielletty, kielletty, kielletty.

Välillä tuntuu, että on yhdentekevää, kuinka hyvät askartelut, jumpat, kielen kehitystä tukevat kerhot tai pienryhmätoiminnat suunnittelet, miten koetat huomioida erityispiirteitä tilaratkaisuissa tai toiminnoissa tai miten kuuntelet päivästä toiseen isot ja pienet asiat. Sillä aina löytyy jokin yksittäinen, kehno sanavalinta tai tilanne, josta voi kritisoida.

Olen mielestäni oikeasti valmis ottamaan palautetta vastaan. Ei niin että kuuntelen kyllä asian, mutta syytän muita tai selittelen kaiken omalta kannaltani parhain päin. Mutta tämä edellyttää sitä, että palaute se on oikea-aikaista ja paikkaansapitävää eikä monen suun kautta kierrettyään tunnistamattomaksi muuttunutta ja sekaisin mennyttä huhupuhetta.

Fiksusti esitetyt kehittämisideat käsittelen mielestäni varsin rationaalisesti ja myönteisesti. Mutta olen saanut tässä muutamaan kertaan huomata, että kasvokkain annetun palautteen ja reilun kohtaamisen idea taitaa olla utopiaa. Tulkinnat tehdään jo ennen kuin asianosaisia on kuultu ja syytös on paras puolustus.

Koetin viime viikolla tarkkailla tässä ei-niin-rakentavassa hengessä kanssatyöskentelijöitäni oikein kriittisesti. Ahaa, keskeytti toisen! Haa käski vaan eikä selittänyt! Tsk, tsk, ei edes tervehtinyt kollegaa… Voi voi, antoi ristiriitaisen ohjeen! 

Ja hei, siitä huolimatta että oltiin inhimillisiä, tehtiin työtä jokainen omana persoonanaan, välillä omaan, työn alla olevaan kohtaamiseen tai puuhaan keskittyen, saatiin siinä sivussa myös halauksia, syliin kiipeäviä pikkutyyppejä, jakaa monet kivat hetket. Mikä parasta, muutamaan otteeseen tuli suoraa, positiivista palautetta ja kiitosta palvelun loppukäyttäjiltä.

Näin kesäloman korvilla on hyvä sanoa, että kiva että edes siltä suunnalta sitten.

Mutta se siitä, puhdistakoon juhannussauna kehon ja kokko sielun, ladatkoon rakkaiden kanssa vietetty aika akkuja, hyvä ruoka ja juoma kirkastakoon mielen. Ehkä keskikesän juhla voisi olla yhtä lailla uusien alkujen taitekohta kuin uusi vuosikin?

SEKASIN ft. Norppala

Sekasin on Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kampanja, joka pyrkii arkipäiväistämään mielenterveyden ongelmia. Tällä viikolla sekasin247.fi -palvelu tarjoaa myös anonyymia, kahdenkeskistä keskusteluapua aamusta iltaan.

Tämä videopostaus oli mun panokseni kampanjaan ei-ammattipuhujana ja terapeuttipätevyyttä vailla olevana ammattiauttajana. Olisi kiva kuulla ajatuksianne videoon, sen sisältöön tai omiin kokemuksiinne liittyen. Koska hei, jakamisesta ei ole koskaan haittaa!


Pitkin poikin YLEn mediakenttää on nyt käynnissä aika Sekasin-kampanja ja se näkyy tietysti myös somessa. Lisäksi samanniminen tv-sarja löytyy Areenasta. Koska mulla itselläkin on ollut vaikeampia vaiheita elämässä, ei mitään diagnoosia tai hoitojaksoja vaativaa, mutta selkeitä aallonpohjia silti ja lähi- sekä kaveripiiristäkin löytyy mielenterveysongelmia – keneltäpä ei löytyis, tällainen nuorten mielenterveysongelmia esille tuova kamppanja on sellainen, johon halusin antaa oma panokseni.

Pohdin pitkään, miten lähestyä aihetta muutenkin kuin pelkkien omassa päässä kelattujen juttujen kautta ja päätin, että haluaisin lähteä liikkeelle esimerkin kautta;

Otetaan tilanne, jossa istut hyvän kaverisi tai jonkun muun sellaisen kanssa, josta välität kahvilla tai juttelet puhelimessa. Tunnet sen kaverin sikäli hyvin, että tiedät, ettei sillä ole kaikki hyvin. Sitä ahdistaa, se on surullinen, sen on vaikea selvitä toisinaan läpi päivistä, sen ei ole hyvä olla itsensä kanssa.

Tällä kaverilla on joku vaikka ystävä tai seurustelukumpani, joka puhuu sille tosi törkeitä juttuja, eikä sillain hyvällä tavalla törkeitä vaan sellaisia, jotka satuttaa, lamaannuttaa, tekee epävarmaksi, vie voimia. Eikä puhta siitä, että joskus riidellessä lipsahtaa joku sammakko vaan jatkuvasti, aina ohimennessä kommentoimisesta:

”Sä oot niin ruma, ettei kukaan voi koskaan rakastaa sua.”

”Kuvitteletsä että muita auttamalla ja asiat hyvin hoitamalla sä saat noista kavereita? Ei niitä sun seura kiinnosta, nauraa vaan selän takana.”

”Ei niitä kiinnosta sun jutut, oo vaan hiljaa, niin kaikilla on parempi olla.”

”Sä et osaa mitään, sä et oo oppinut sun koulutuksessa tai elämässä tai töissä mitään, muut osaa paremmin, älä mee tekee itseäsi naurunalaiseksi.”

Jos joku laukoisi kaverillesi tällaisia kommentteja, mitä neuvoisit tekemään? Kehottaisitko sanomaan, että toi satuttaa, älä tee noin? Neuvoisitko jättämään puolison joka koettaa lytätä toisen sanoillaan maanrakoon? Ihmettelisitkö, millainen ihmisperse, pardon my French, kehtaa edes sanoa tommosta?

Mutta mitä pitäisi tehdä, kun se tyyppi, joka näitä juttuja syytää niskaan, asuukin omassa päässä? Mistä se on sinne tullut?

Ne ajatukset ei synny itsestään, ne on poimittuja, opittuja, usein jo ihan lapsena. Median ihmiskuva, ikuiset laihdutusjutut, ulkonäköpaineet, läheisten sanat, koulukaverien huutelemat jutut. Ehkä ala-asteella naurettiin ja huudettiin perään jotain klassista ja takuulla pilkkaavaa, kuten vaikka l ä s k i . Oli läski tai ei, se ääni jäi soimaan päähän. Se kaikui uimahallin lokerokäytävillä, kauppakeskusten pukukopeissa, alasti sänkyyn kiivetessä.

Mulle ne asiat, jotka jäytävät ovat olleet paino, kehonkuva ja omanarvontunto. Sen ymmärtäminen, ettei itseään voi määrittää vain suoritusten, numeraalisten arvojen tai aikaansaavuuden perusteella. Jollekulle muulle ne päässä huutelevan tyypin jutut on muuta: rillipää, ryssä, lauta, homo, huora, idiootti. Tuut aina olemaan yksin. Olet likainen, huono, väärin. 

Mutta miten sen tyypin kanssa voi elää? Oikea vastaus lienee ettei oikein voikaan. Se jatkuva, alaspäin vievä kierre, pohjaton negatiivisuus myrkyttää mielen, nakertaa itsetuntoa koko ajan kuin pikkukivi kallionkoloa, vie ilon, estää ottamasta riskejä. 

Jos sisäistä ääntään ei voi kokonaan vaientaa, sen valtaa elämässä voi ainakin vähentää.

Jos ihmiset elämässäsi on sanoneet tai antaneet ymmärtää että vain teot ja aikaan saadut asiat, voitot, onnistumiset merkitsee, vietä aikaa ihmisten kanssa, joille riittää vaan seurasi ja läsnäolosi. Kun tuntuu ettei sinussa ole mitään hyvää, ole niiden kanssa, jotka ovat nähneet ne parhaat päivät ja puolet ja jotka osaa sanoittaa ne.

Jos sinua on sanottu rumaksi, nauti siitä että joku sanoo sua kauniiksi, älä vähättele, epäile tai kursaile. Ja jos kuulut niihin, jotka listaa päässään mokiaan, epäonnistumisiaan, häviöitään, listaathan yhtä ankarasti myös voittoja, onnistumisia, pieniä edistysaskeleita. Tee aina silloin kun vaan on mahdollista niitä juttuja joissa olet hyvä, loistat ja saat onnistumisen kokemuksia.

Unohda välillä itsesi, oma napa, kehää kiertävät ajatukset, ei päihteillä, ainakaan aina vaan jollain, millä et vahingoita itseäsi: lue kirja, katso elokuva, uppoudu muihin maailmoihin. Tee vapaehtoistyötä, laajenna maailmankuvaa, ole mieli ja sydän avoinna muille. Jossain kohtaa huomaat ehkä, ettei sillä tyypillä ole ollut aikaa huudella, kun mielessä ei ole ollut sille tilaa.

Joku päivä ehkä huomaat että voit näyttää sille tyypille ovea, tai ainakin tiedät sanoa sille, ettei tarvitse jäädä pidemmäksi ajaksi kylään. Tai nostaa sen laatikkoon, jonka päälle voit kirjoittaa ihan mitä haluat:

AHDISTUS
ITSEINHO
ALAKULO
MASENNUS
ITSETUHOISUUS

Siinä pahimmassa vaiheessa voi tuntua siltä, että itsestä ei ole mitään jäljellä, ei jaksa enää tapella vastaan, ei pysty tekemään mitään, lamaantuu, haluaa kuolla. On vaan voimaton ja tyhjiin puristettu kasa sängyn pohjalla.

Silloin tarvitsee toisia: jonkun joka kuuntelee, auttaa näkemään ne ajatusten solmut, sen missä kohtaa palaa aina kiertämään samaa kehää. Jonkun joka sanoo että olet arvokas, kaikki järjestyy, sun ei tarvitse jaksaa yksin. Jonkun johon voi luottaa, joka nostaa sanoilla tai teoilla siihen asti, että omat jalat jaksavat taas kantaa. 

Se voi olla ystävä, puoliso, kummi, opettaja, pappi, sukulainen tai terapeutti. Tai vapaaehtoinen tukichatin tai auttavan puhelimen päässä. Joskus voi olla jopa parempi, helpompi jutella jollekulle jota ei tunne, jonka reaktiota ei tarvitse arvailla tai pahimmillaan kokea että kuormittaa ongelmillaan läheisiään.

Jos olet juuri nyt siinä tilanteessa, että tarvitset apua, kuuntelijaa, jonkun joka on siinä tilanteessa kanssasi tuomitsematta ja reilusti, Sekasin-chat on auki 23.5-29.5 välisenä aikana ja sinne voi käydä juttelemassa jos tuntuu siltä. Ympäri vuorokauden.

Lisätietoa löytyy tietysti #sekasin.

 

Erään maanantai oivallus ja pinaattilettuja


Olin juuri päässyt kotiin iltavuorosta. Koira tuli hyppien ja haukkuen vastaan heti ovensuussa, kieli ulkona roikkuen ja tohisten onnellisena. Kissa puski jalkaani ja kurkkasin keittiöön. Mies ja lapsi olivat kokkaushommissa, Lähempi tarkastelu paljasti pinaattilettutaikinan olevan työn alla – ilmeisesti suhteellisen uusi hankinta eli takapihalle ostettu Kesäkeittiö muurikkapannulla oli saanut aikaan kokkausinspiraation.

En ehtinyt edes riisua ulkovaatteitani ennen kuin ovikello soi ja pikkuveljistäni vanhempi kurkisti sisään. Olin kuulemma luvannut ajella tämän hiuksia, mutta unohtanut asian työpäivän tohinassa sittemmin täysin. Eipä siinä mitään, kone surisemaan ja tukka lyhyemmäksi. Mies siirtyi koko ajan höpöttävän lapsen kanssa takapihalle paistohommiin ja ryhdyin viimeistelemään tonnikala-pastasalaattia.

Ovikello kilahti jälleen ja miehen sisko ilmaantui eteiseen. Tälle oli kuulemma luvattu apua laskutehtävissä. Ja niin ruokapöytä katettiinkin lopulta kolmen sijaan viidelle, testilettuerästä riitti hieman vähemmän syötävää jokaiselle ja iso salaattikulho tyhjeni kerralla. Mutta ei se mitään, ruokaa saa lisää kaupasta ja ainakin itselleni on kunnia-asia, että vieraille löytyy aina jotain syötävää. Jos ei muuten, niin äkkiä leipomalla!

Se oivalluksellinen osio tuossa maanantaisessa iltapäivässä ja illassa oli se, että juuri tuollaista elämää haluankin elää. Sellaista jossa yllätysvierailuille, tärkeille ihmisille ja arkisille iloille löytyy aikaa kipuilematta kalenterin ääressä.

Tahdon, että minulle jää työpäivän jälkeen aikaa olla kotona. Viettää aikaa perheeni kanssa, sisustaa, tehdä pihahommia, nauttia ruoasta, ottaa vastaan pitkään odotettuja tai ovensuuhun ilmestyviä vieraita – välillä vain olla tekemättä kunnolla mitään. Ja se ei onnistu, jos työt, treenaaminen tai jokin muu puuha syövät kaiken aikani ja jaksamiseni.

Tällä hetkellä haluaisin tehdä sitä tätä ja tuota paremmin, kovemmin, tavoitteellisemmin: urheilla, tehdä enemmän vapaaehtoistyötä, kehittää blogia, revetä joka suuntaan ja näyttää olevani samanlainen supernainen kuin mitä lehdistä ja tuttavapiiristä löytyy.

Mutta toisaalta mietin, haluanko sitä todella, olenko valmis luopumaan vapudestani, tästä sisäisestä rauhasta, henkisestä tasapainosta, jonka olen löytänyt vasta alettuani olemaan armollisempi itselleni?

Ehkä joskus pitää hidastaa olemisensa ja tekemisensä ihan minimiin ja palauttaa arkeensa sitten vain ne asiat, joita senhetkisessä elämäntilanteessa jaksaa säännöllisesti ilman ajoittaisia hermoromahduksia? Kenties siten saa karsittua pois epäolennaisen ja kirkastettua tärkeimmät asiat esiin?

Teit meistä kauniit

IMG_3837image IMG_8902IMG_8926 IMG_8941 IMG_3854 IMG_8916 IMG_8918 IMG_8943 IMG_8960IMG_3842 IMG_8962 IMG_9008IMG_8975 IMG_8992 IMG_8995 IMG_9002 IMG_9007 IMG_9011 IMG_9041IMG_9015 IMG_9035

PING Helsinki antoi paljon ajateltavaa. Mielenkiintoiset Keynote-setit, uusia työkaluja ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmia antavat Workshopit sekä keskustelut muiden sisällöntuottajien kanssa saivat aivot raksuttamaan villisti.

Hyvän ruoan, musiikin, hulppeiden, kesäfestarien henkeen somistettujen puitteiden, kauniin maiseman ja kaiken asiasisällönkin mukaan lukien parasta olivat kuitenkin ihmiset: ennalta tutut naamat,puolitutut sekä aivan uudet tyypit, joista jokaisen kanssa oli huikeaa päästä juttusille – ja sen halusin tuoda päivän kuvasaldossakin esille.

Vaikka PING Helsinki olikin erinomaisesti järjestetty tapahtuma, ei se olisi ollut läheskään vastaava elämys ilman sitä innostunutta ja innovatiivista, oman tekemisensä kehittämiseen halukasta, avoimin mielin oppimaan ja keskustelemaan lähtenyttä porukkaa, joka täytti katsomot, käytävät ja ruokapöydät.

Te teitte reissusta, festareista ja meistä kauniit. Kiitos.

Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

IMG_2381

Toivoisin, että kotimaamme huolehtisi alkuperäisväestön oikeuksista (lue Emmin kattava ajankohtaiskatsaus aiheesta täällä) siinä määrin kuin niistä verkkokeskusteluissa ollaan huolissaan. Vai ovatko kommenttiketjujen ja valheellisia muka-uutisia levittävien roskasivustojen uhriutujat sittenkin saamelaiskysymysten sijaan huolissaan valkoisen junttijumpuramiehen oikeuksista saada työ- ja yhteiskuntaelämän etuoikeuksia, tuoretta pimperoa ja olutta?

Oma ilo-sopimukseni ei kuitenkaan liity ILO 169-sopimukseen vaan niin sanotusti omaan napaan eli henkilökohtaiseen hyvinvointiini: kuntoiluun, liikkumiseen, kehon pitämiseen virkeänä, voimakkaana, liikkuvana ja pään pysymiseen kasassa.

Aloitin aktiivisemman liikkumisen raskauden jälkeen, kun totesin kehoni olevan löysää ja väsähtänyttä pullataikinaa. Kaipasin omaa aikaa, omaa tekemistä, itseen satsaamista kaiken imettämisen, refluksioksennuksien ja pätkäunien keskellä.

En ehkä halunnut, mutta minun tarvitsi tuossa elämäntilanteessa löytää jotain strukturoitua liikuntaa, johon oli helppo mennä mukaan silloin kun aikaa järjestyi eikä harrastaminen edellyttänyt 3-4 treenikertaa viikossa ja turnauksia paketin päälle.

Kuntosalihommat tai ohjattu ryhmäliikunta, sellaisena miksi se usein mielletään, eivät olleet koskaan tuntuneet jutultani. Kun aikaa oli koulun tai opiskelujen jälkeen (ennen lasta!) vaikka millä mitalla, valitsin ajanvietokseni ja urheilukseni palloilua: kori-, pesä- ja jalkapalloa tai sählyä, sekä kamppailulajeja. Sellaisia lajeja, joissa liikuntaa tuli harjoitettua ikään kuin hauskanpidon sivutuotteena eikä itsetarkoituksenaan.

Kun aikaa oli rajallisesti ja salille sattui samaan treenikaverin, ajoittain myös kyydin, ajattelin velttoilun lopettamisen olevan helpompaa paikassa, josta löytyisi monenlaisia tunteja saman katon alta ja lapsiparkki kaupan päälle. Tosin viimeisintä käytin koko kuntokeskusjäsenyyteni aikana vain muutaman kerran, koska mies hoiti lasta treenien ajan ihan mukisematta. Kävinkin crossaamassa, afrotanssimassa ja kuntopotkunyrkkeilemässä kolmisen vuotta, mutta lempituntieni kadotessa lukujärjestyksestä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi, lopahti niiden myötä myös into lähteä liikkeelle.

Nykytilanteeseen vaikuttaa myös työarki matkoineen, jotka haukkaavat vuorokaudesta aikaa ja jaksamista eri tavalla kuin opinnot. Siinä missä puhtia riitti aikaisemmin tehdä ei-niin-mieluisaa liikuntaa, tuntuu tällä hetkellä siltä, että vapaa-ajan pitäisi tuottaa iloa ja tukea työssä jaksamista sen sijaan, että se vaatisi tsemppaamista ja loppujenkin energioiden kanavoimista vastahakoiseen tekemiseen.

Haussa on siis liikunnan ilo. Se oli uudenvuodenlupaukseni ja työn alla on tällä hetkellä ilmoittautua thainyrkkeilyn peruskurssille kotikaupungin kamppailulajeihin erikoistuneelle salille. Vaikka kurssi alkaakin vasta maaliskuussa, olen jo nyt innoissani, mikä lupaa mielestäni hyvää; Sillä onhan liikunta parhaimmillaan silloin kun treenaamaan lähtöä odottaa innolla eikä huokaise raskaasti jo muistaessaan, että tänään pitäisi lähteä, saati vaivu epätoivoon treenikassia pakatessaan.

Aikaansaaminen ja mukavuusalueeltaan poistuminen säännöllisesti antavat toki itsessään onnistumisen ja (itse)kurinalaisuuden kokemuksen ja hyvän, ”terveydestään huolehtivan” kansalaisen sädekehän, mutta ne eivät kanna loputtomiin. Koska mielestäni myös syntymäpullean pitäisi saada nauttia liikunnasta eikä rehkiä lukemattomia tunteja salilla tavoittelemassa jotain sellaista, johon oma mieli tai keho eivät taivu, tänä vuonna puhaltavat itsensä liikuntalajien kirjosta etsimisen tuulet omatoimisen pakottamisen ja itseruoskinnan sijaan.

Miltäs kuulostaa? Ja onko liikunnan ilo myös läskin oikeus vai vaan supertimmien kana-annoksiaan keittiövaa’alla punnitsevien himoliikkujien?

LUE MYÖS: Elämäntaparemontti-postaus ja juttu siitä, mistä tunnistaa elämäntapaläskin

Itsensä ylittämisestä eli myrskyn silmässä

IMG_2144IMG_2142 IMG_2139  IMG_2145

YLE ja muut netissä seuraamani uutispalvelut pelottelevat liikennekaaoksella ja povaavat talven (jota Etelä-Suomessa onkin kestänyt noin viikon tähän mennessä) pahinta työmatkakeliä. HSL lähettää asiakkailleen 650 sähköpostia päivässä tehdäkseen selväksi, että niitä junavuoroja on ihan oikeasti peruttu. Lunta alkaa pyryttää ja mietin, miten usein olen kironnut myöhässä olevia busseja Helsinki-vuosinani, Keravan olemattomista koulumatkayhteyksistä puhumattakaan.

Päätin siis luottaa uskolliseen polkupyörääni ja emännänpohkeisiini enemmän kuin mihinkään julkiseen liikenteeseen. Rosvopipo päähän ja lisäleggingsit jalkaan.

Elokuvallisia mittasuhteita, mitä tulee ihmisenä kasvuun, saavuttanut duunimatka sai työnimikkeekseen Sipoo-Trek into the Darkness ja pahiten kasaantuneissa kinospaikoissa harkitsin teemaan sopivan kappaleen sanoittamista. Siitä tulisi tietenkin Gotta work for it (Blizzard). Luovaa puuhaa tuo talvipyöräily. Itsekritiikki lakkaa, kun aivot jäätyvät.

No se siitä. Mutta oikeasti oli aika huikeaa. Tuuli piiskasi pientä, terävää ja kuivaa pakkaslunta kasvoihin. Pyörteet kietoivat sisäänsä ja tunkivat lunta sisään pyörälaukkuun, taskuihin, niskaan… Paikka paikoin musta asfaltti pilkahti esiin kuin sulapaikka järven jäältä ja taianomaiset lumikiehkurat tanssivat sen pinnalla yksittäisten autojen sujahtaessa ohi, tuoden hetkeksi lisävaloa pimeyden keskelle.

Viiman kääntyessä sivuttaissuuntaiseksi se tarttui renkaisiin, runkoon ja polkijaan ja liu’utti pyörää pitkin poikin. Pääväylän risteävien sivuteiden kohdille oli muodostunut lumivalleja ja hangen alta löytyi yllättäviä kuoppia ja uria. Tuulen putsaamissa paikoissa saattoi nähdä jään kimmeltävän viekoittelevan kavalana lumen alta.

Räkä valui nenästä, hengitys huurusi ja jäätyi kaulahuiviin, ihokarvoihin ja poskille. Mutta mielen täytti keveys, voitonriemu, lähes perverssi itsensä ja ennen kaikkea luonnon voittamisen tunne. Minuapa et saa, pysähtykööt ja hidastukoot muu maailma, mutta pyörä kulkee kun mutsi polkee. 

Ja niin vain olin töissä, lähes samassa ajassa kuin ilman lumimyrskyäkin. Voittajafiilis etten sanoisi. Sitä haluan muutenkin elämääni lisää ja uudenvuodenlupaukseni olikin löytää uusia tapoja tai virkistää vanhoja keinoa, joilla kehoni ja mieleni klikkaisivat paremmin yhteen ja tukisivat toistensa jaksamista. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hehkutuksen lopuksi haluaisin lainata vielä Tove Janssonin Taikatalvea, jonka tietty kohta nousi vahvasti mieleeni aamuisen fillarikympin puolivälin jälkeen:

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt. Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. — Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi. Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

En nyt sanoisi edelleenkään pitäväni talvesta, mutta tänä aamuna oltiin jo hyvin lähellä sellaista hetkellistä mielenhäiriötä.

 

// Kuvitusräpsyt kuvausrekvisiittaa, samoin lapsi ja koira. Otettu lempeämpänä päivänä, vähemmän räkä poskella.