Olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa, miten kertoisin siitä, millaisena koen arkemme tällä hetkellä. Vaikka joinain päivinä en pahemmin pysähdy ajattelemaan sinkoillessani opinnäytetyötapaamisten, hankehommien, kotitöiden, uimahallin tai legoleikkien, kuntosalin ja koiran ulkoiluttamisen välissä, silloin kun pysähdyn, olen varsin tyytyväinen siihen, missä ja kuka olen juuri nyt.
Koen kuitenkin, etten saisi tuntea niin, olenhan monella mittarilla sellaisessa elämäntilanteessa, jollaiseen ei saisi tyytyä tai ainakaan olla tyytyväinen – jokuhan voisi saada huonoja vaikutteita. Minulla on lapsi, vaikken ole valmistunut tai tehnyt työuraa. En ole mallinmitoissa, enkä edes hoikka ja sporttinen. Tuloillani ei maksettaisi edes perheemme asuntolainan ulkopuolisia menoja. Ja ennen kaikkea, lapsemme on päiväkodissa, vaikka hän ei ole ylittänyt sitä paljon puhuttua kolmen vuoden rajapyykkiä, kuvitelkaa.
Vaikka kiire välillä painaa, mikä näkyy pienten askareiden unohteluna: laskujen maksaminen venähtää eräpäivän korville, partiokokoukset suunnitellaan kaksi tuntia ennen kokouksen alkua ja lapsen kynsien leikkaaminen unohtuu kolmatta päivää putkeen, koen arkemme vähemmän raskaaksi kuin pikkuvauva-ajan, jolloin olin kroonisen väsynyt, itkuinen ja koin epäonnistuneeni kaikessa: äitiydessä, naiseudessa ja oman kehoni sekä mieleni hallitsemisessa.
Nyt alan viimein löytää lapsen kanssa touhuamisesta niitä odottamiani ja kuvittelemiani ilon ja onnen hetkiä, joita tuttavaperheiden vanhemmat olivat jakaneet kanssani ja joita olin seurannut sivusta. Valitettavasti lapsien kanssa ei taida olla mahdollisuutta pikakelata ensimmäistä puoltatoista vuotta, jos ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi…
Olen viime kuukausien aikana nauttinut vanhemmuudesta aivan uudella tavalla, pitkälti siksi, etten ole suurinta osaa jokaisesta vuorokaudesta kahlittu lapsen tarpeiden ja oikkujen tyydyttämiseen. Jaksan olla lapsen kanssa paljon kärsivällisempi, ymmärtäväisempi ja satsata enemmän vuorovaikutukseemme ja yhdessä tekemiseen muka-tekemisen sijaan sen ajan, jolloin hän ei ole päiväkodissa (eli iltapäivien loppuosat, illat ja viikonloput sekä satunnaiset vapaapäivät ja loma-ajat). Minusta tuntuukin siltä, että lapsen päiväkotiin siirtymisen myötä minusta on tullut mukavamman ihmisen lisäksi myös parempi vanhempi.
Tuntuu, ettei sitä saisi kuitenkaan sanoa ääneen tai kirjoittaa, sillä mikäpä olisi parempi esimerkki huonosta vanhemmuudesta kuin antaa lapsensa viettää osan ajastaan (kuitenkin alle viidesosa kuukauden tunneista) jonkun muun kuin vanhempiensa kanssa. Sanon vanhempien, mutta ollaanpa rehellisiä – useimpien mielestä miehen halu palata töiden tai opiskelujen pariin ei ole lainkaan yhtä paha asia kuin naisen halu päästä elämässään eteenpäin ja tavoitella taloudellista varmuutta perhe-elämän tueksi.
Pohdimmekin asiaa joskus bloggajakollegioideni kanssa. Joku heistä esitti kysymyksen siitä, onko täydellisiä kotiäitejä todella olemassa. Niitä taruolentoja, joiden elämän ainoa tarkoitus on turvata lapselle mahdollisimman suojaisa, virikkeellinen ja optimaalinen ympäristö. Marttyyrejä ja madonnoja, jotka eivät koskaan syö makeisia lapsilta salaa, kaipaa juoksulenkkiä karistaakseen vitutuksensa tai rauhoita mieltään kuvittelemalla lähettävänsä lapsensa Ambomaahan avustuspakettien seassa.
Vanhemmuuteen kasvamisessani oman keskeneräisyyteni hyväksyminen, omien toimintatapojeni etsiminen ja itseni muihin vertaamisen minimoimisen opetteleminen ovat olleet keskeisessä roolissa. Kateus toisten järjestämistä huikeista musiikkileikkituokioista tai askarteluhetkistä voivat kertoa jotain siitä, millainen vanhempi haluaisin olla ja parhaimmassa tapauksessa edetä ideaaliani kohti pienin askelin, mutta…
Pohjimmiltaan olen kuitenkin sama ihminen kuin ennen lapsen saamistakin. En voi säilyttää herkkuja kaapissa, sillä söisin ne parissa päivässä, ellen tunnissa. Hermoni palavat, ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka ajattelisin vauvavompatteja ja -kenguruita halailemassa toisiaan. Ja kaikista mieluiten viettäisin sunnuntaipäiväni löhöten koko perheen kesken peiton alla, lukien kirjoja, katsoen televisiota ja syöden aamiaista pitkän kaavan mukaan – en suinkaan leikkipuistossa tai siirtolapuutarhassa kykkien. Ja oman persoonani lähtökohtien päälle vanhemmuuskin rakentuu, halusin tai en.
Lapsen kasvun myötä mahdollisuuteni toteuttaa omaksi kokemaani vanhemmuuden mallia ovat lisääntyneet ja julkisen keskustelun pohjalta muodostamani ajattelun väliseinät alkaneet murentua pikkuhiljaa. Näköaloja ja uusia tekemisen ja olemisen väyliä paljastuu jokaisen kulman takaa, kun vaan uskaltaa ottaa askeleita johonkin suuntaan.
Kun ahdistaa ja koen suorittaneeni vanhemmuutta liian vähän tai väärin, koetan muistaa että meillä kaikilla on ollut vanhempi, vanhemmat tai ainakin joku meitä kasvattanut aikuinen. Ja aniharvan vanhemmilla kasvatustyyli tai tapa olla lapsen kanssa ovat olleet samanlaiset – edes saman perheen lapsia kohtaan. Vanhempiemme valinnoista, vahvuuksista ja virheistä huolimatta suurimmasta osasta meistä on tullut ihan täysipäisiä kansalaisia.
Enkä suostu uskomaan, että elämässään viihtyvä ja vähemmän ahdistunut äiti ainakaan pahentaisi lapsemme mahdollisuutta kasvaa jotensakin tasapainoiseksi yksilöksi.
Mutta miksi minusta tuntuu ajoittain (hieman seurasta riippuen), siltä että joudun puolustelemaan valintojani ja selittämään, miten lapsen hoitojärjestelyt ovat järkiratkaisu ja pohjimmiltaan hyväksi koko perheellemme?
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Valitsin juhlien teemaksi sirkuksen ja olenkin hankkinut varastoon jo lippunauhaa sekä pieniä viiri-cocktailtikkuja. Seuraavaksi ajattelin tehdä tiedusteluja juhlapaikasta ja kasata juhlia varten kirjahyllyn juhlalaatikkoon ilmapalloja ja kuppikakkuvuokia sekä aloittaa kutsukorttien suunnittelun. Värimaailma ei ole vielä aivan selvä, mutta ajattelin poimia tiettyjä sävyjä, (yhdestä kolmeen sävyä) jo olemassa olevista, melko kirjavista koristeista ja rauhoittaa siten väripalettia.
Jos kaikki menee hyvin, uskon juhlista tulevan hienot, vaikka eittämättä oikeastikin karnevaalitunnelmalla, ellei jopa sirkusfiiliksellä höystetyt. Ainakin jos sukulaiset ja lapsivieraat päätetään kutsua samana päivänä paikalle. Kutsua odotellessa siis…
Kysymyspostauksessa pyydettiin kertomaan, mitä opiskelen ja miksi aion tulla ”isona”. Taidettiinpa mainita myös termi unelma-ammatti. Syy aihetta käsittelevän postauksen kirjoittamisen venähtämiselle on monisyinen; Toki kyse on vähän siitäkin, etten vain ole saanut aikaiseksi, mutta jossain vaiheessa tajusin vitkutteluni johtuvan siitä, etten tiennyt mitä vastata.
Viimeisiä lomapäiviä vietiin ja lapsi alkoi osoittaa kotona levottomuuden merkkejä, joita säestivät orastavat kaksivuotisuhman kohtaukset. Pinnani alkoi kiristyä ja muistin, miksi hoitovapaan lopulla hermoni olivat ajoittain koetuksella. Päätinkin vaihtaa lapsen kanssa maisemaa, mikä yleensä laukaisee tylsistymiskiukuttelun.
Sain vanhempani ja veljeni suostuteltua mukaan ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Kohteenamme oli 
Kuva: Club Feeniks
Kuva: Club Feeniks
Jättimäisten laukkujen ja kantovälineiden, lomailun sekä spontaanien kotimaan reissujen suurena ystävänä haluisin huikata kolme asiaa.
Mitäs sanotte, kassialmat ja minikukkaromamsellit: Jättimäinen kassi – uhka vai mahdollisuus?
On lunta tulvillaan raikas talvisää, mutta mieleni on vallannut väsymys. Olisi mukavaa nauttia lumesta, käydä enemmänkin kävelyillä, rakentaa lumiukko, pakata eväät reppuun ja lähteä talviretkelle. Käytännössä raahaudun kotiin ja hautaan pääni koulutöiden pinoon. Tentteihin luku ja esseiden loputon nakuttaminen alkaa syödä naista eivätkä kiireen ja stressin aiheuttamat painajaiset auta asiaa.
Minulla on muutamia painajaisia, jotka toistuvat aina silloin kun mieleni käy ylikierroksilla. Ahdistavissa unissa kadotan tai menetän jonkun läheiseni, jotain kamalaa tapahtuu hampailleni tai palaan synnytyssairaalan kolkoille käytäville ja eristyksissä oleviin huoneisiin. (Hyvät synnytysmuistot, jeah right.) Ei tässä painajaisten näkemisessä muuta pahaa ole kuin sängyssä kieriminen, jatkuva kesken unien havahtuminen ja miehen herättäminen tuskanhikisenä ja säpsähdellen heräilylläni.
Onneksi joululoma häämöttää reilun viikon päässä ja sen aikana ei toivottavasti tarvitse kuin tehdä pari esseetä, koettaa skarpata liikunnan kanssa ja touhuta perheenä kaikkea mukavaa.
Täytyy sanoa että yksi on ollut viime päivinä ylitse muiden nimittäin perheemme musta hevoseni eli lapseni, joka on ollut harvinaisen suloinen ja saanut jatkuvasti hymyn nousemaan äitinsä väsyneille kasvoille. Juttua tulee ensinnäkin ihan hurjasti, päiväkodillakin oli huomattu tarinan määrän räjähdysmäinen kasvu muutamassa viikossa. Voin ihan rehellisesti myöntää että onhan se mukavaa, kun lapsensa kanssa voi pikkuhiljaa keskustella.
Kaikki vaikuttaisi menneen hoidossa kohtuullisen sävyisästi; Päiväkodilta ei ole ainakaan kuulunut puremisgaten jatko-osien tuotantoaikatauluista mitään, joten voisi toivoa edellisen episodin jääneen viimeiseksi. Raivostuneen ja reippaasti ylensyöneen norppaemon paluu ei nimittäin olisi kovinkaan takuuvarma lippukassasensaatio. Vai menisittekö muka katsomaan?
Ja on tuo mieskin ollut mainio. Kävivät pojan kanssa viikonloppuna Luonnontieteellisessä museossa ja ovat muutoinkin pysyneet tiukimpien pänttäyssessioiden aikaan kiitettävästi poissa tieltä. Pääsin luikahtamaan itsenäisyyspäivänä kaverin valmistujaisiinkin ja loppuviikosta saimme nukkua yhden yön ilman lasta, kiitos appivanhempien.
P.S. Varmaan kanssaulkoilijoita naurattivat (tai kauhistuttivat) perheemme touhut, kun kuvasin järjestelmäkameralla miestä, joka kuvasi lasta kännykällään.
Ja minä päätän taas, sen sadannen kerran, että takaisin en mene. 
Marraskuun loppupuoli on mennyt ihan hujauksessa ohi. Useana vuonna olen tehnyt jouluvalmisteluja hitaasti ja fiilistellen koko marraskuun, mutta nyt tuntuu siltä, että kuukausi on karannut käsistä ihan huomaamatta. Paljon ei ole ehtinyt kirjaamaan kuulumisia ylös, sillä paikasta toiseen on kiidetty sen verran vauhdikkaasti.
On ollut todella pitkiä koulupäiviä ja sellaisia päiviä, jolloin olen kirjoitellut esseitä tai lukenut tenttiin vain hetken ja hakenut lapsen aiemmin päiväkodista. Kaiken kiireen keskellä olen yllättänyt itseni selviämällä ainakin kaksi kertaa viikossa liikkumaan, pois lukien sen viikon, jolloin olin kaikista pahimmin flunssassa ja olo oli todella hutera.
Tällaisessa epäsäännöllisten kouluaikataulujen ympärille rakentuvassa arjessa on se hyvä puoli, että välillä ehtii räpsiä blogiin kuvia myös valoisaan aikaan ja ihastella aamulla auringon kimmellystä huurteisessa ruohikossa. Ja nähdä kaistaleen vaaleansinistä taivasta edes joinain päivinä muutenkin kuin luokan likaisen ikkunan läpi.
Vähemmän valovoimaisia räpsyjä on tullut otettua muutamasta blogitilaisuudesta, johon olen osallistunut viime aikoina.
Iltaan mahtui paljon hauskoja kohtaamisia liikkeissä ja showroomeissa sekä ajatusten vaihtoa muiden bloggaajien kuten paneelikeskusteluun osallistuneen 
Otin tiistaina lapselle päiväkodista sapattivapaata, josta muistin ilmoittaa ihan liian myöhään. Tuli jopa huono omatunto, sillä päiväkodin kanssa kommunikoiminen on sujunut taas todella kivoissa merkeissä eikä lapsen touhuista ole enää tullut jatkuvaa kurjaa palautetta. Uskoisin että tilanne tästä tasaantuu ja mahdollisen seuraavan rypyn tullessa rakkauteen reaktioni on kenties jo hieman lievempi.
Lapsi lähti kanssani touhuamaan ohjausryhmämme yhteiseen tapaamiseen, taloushallinnon tunnille, tutkimus- ja kehittämistoiminnan tunnille sekä kurkistamaan Reiman kevät- ja syysuutuuksia. Oli muuten todella jännää kuulla muun muassa, miten vaatteiden kulutuksen- ja vedenkestävyyttä testataan, miten mallistot syntyvät ja millaisia seikkoja vaatteiden infolappuja suunniteltaessa pohditaan ja mitä teemoja tulevissa mallistoissa on.
Ja onhan tässä järjestelty vanhempaintoimikunnan apulaisena Tonttudiskoa päiväkodille, kierrettyä kirpputoreja, tajuttu että kevään opinnot näyttävät kamalalta kaaokselta ja laiminlyötyä kodin siivousurakkaa omalla mittapuullani varsin radikaalisti.
Olen myös lähettänyt kymmeniä ja taas kymmeniä sähköposteja, polkenut pitkin Keravaa tapaamisissa, ajatuttanut miestäkin kaupungin laidan varastoalueille, puhunut puhelimessa, pähkinyt, suunnitellut ja neuvotellut.
Kaiken tämän jälkeen viikonloppuisten blogipikkujoulujen tarjoilupöydän tilanne näyttää erinomaiselta, ensinnäkin sisältönsä puolesta; Ja toisekseen siksi, että sekä ruokien, juomien että koristusten osalta mukaan on lähtenyt lähinnä paikallisia yrityksiä, joiden palveluilta olen käyttänyt vuosia. Minulle tuttuja, turvallisia, lähellä sijaitsevia ja hyviksi todistettuja palveluntarjoajia, jotka työllistävät lähiseudun väkeä. Ei huono, itse asiassa tosi hyvä!
Nyt vaan toivotaan, että kaikki vieraat tai edes suurin osa vieraista pääsevät paikalle, vaikka jokin flunssa-aalto kiertääkin taas maakuntia. Soisin myös että ruoka ja juomat maistuisivat ja pystyisimme nauttimaan olostamme, vaikka minikolmioomme täytyykin sovittaa parisenkymmentä henkeä, joista melkein puolet on lapsia…