Nyt kyllä sanon rumasti

image

Ja sen jälkeen hoen mantranomaisesti itselleni, että se on vain ohimenevää, se on vain ohimenevää, se on vain ohimenevää.

Niin mikä?

Muuttopakkaus, remontti, evakossa asuminen, partioretket, jotka osuvat ilmeisesti aina pahimpaan sumaan, pimenevät aamut ja illat sekä vasu-keskustelut, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja  antavat pohjaa työlle, mutta pidentävät työpäivää ja lisäävät kiirettä paperityön osalta.

Miehen kanssa tappeleminen tyynyliinojen noudosta tai siitä, mihin hypoteettiset valaisimet asetetaan asunnossa. Liikkumaan lähtemiseen sopivien kolojen puuttuminen, kirjoitusajan puute sekä muuttohässäkän jalkoihin jäävän lapsen olotiloista stressaaminen.

Jatkuva päänsärky, liian vähäiset yöunet ja suututetut pikkuveljet ja partionjohtajakollegat, joille täytyy vaan sanoa oman ajan osalta ei-oota. Tulostamatta jääneet  pöytäkirjat, yötä myöten kirjoitetut tekstit sekä laiminlyödyt, rapsutuksia kaipaavat elukat.

Tänään, 6:20-15:50 päivän päätteeksi pyörän eturengas löytyi tyhjentyneenä pihalta. Harkitsin hetken itkemistä, mutta totesin, ettei se taida auttaa.

Se on ohimenevää.

 

 

 

Uuden kodin ensipäivitys

saunatarvikkeet6.001

saunatuotteet7.001saunatuotteet 4.001

saunatuotteet2.001saunatuotteet1.001  saunatuotteet3.001

Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut.

Saunoimme tänään taloyhtiön saunassa toiseksi viimeistä kertaa ja iltapäivällä kirjoitimme uuden asunnon papereihin nimet alle. Marraskuussa saunotaan ihka ensimmäisessä omassa saunassa, jes!

Tuparivieraille ja joulupukin tontuille vaan vinkiksi, että laudeliinarakkauksia löytyi (illan luvattoman pitkän selailusession perusteella) Lapuan kankureilta, tyylikäs vaalea löylymittari, kiulu sekä jakkara Houselta ja Rennolta bongasin kivoja kosmetiikka- ja tuoksufiilistelyjuttuja himosaunojille.

Ai voisiko tämän postauksen(kin) perusteella sanoa, että oma sauna oli aika lailla kynnyskriteeri asunnonvalintaprosessissamme? Kyllä voi!

 

 

Nainen vuorella eli hyvä Ellos hyvä!

FullSizeRender-4 FullSizeRender-7 FullSizeRender-5 FullSizeRender-6 FullSizeRender-3FullSizeRender-2

Avasin Elloksen ulkoiluvaatemainoslehtisen ja yllätyin. Positiivisesti, voitteko kuvitella.

Nainen tekemässä oikeasti jotain liikunnallista! Ei vain tyrkyttämässä peppuaan. Saa sitäkin tehdä, jos tykkää, en toki tuomitse eikä pitäisi tuomita muidenkaan. Liikunnalliset kuvat vaan olisivat paikallaan, liikuntavaatteita kun ollaan kauppaamassa.

Yli 20-vuotias nainen mainoskuvissa!

Ei söpöilyposeerauksia vaan tekemisen meininkiä eleissä ja ilmeissä!

Nainen, joka on saavuttanut seikkailu-urallaan hienoja, myytävään tuotteeseen liittyviä etappeja. Ja hänet esitellään aktiivisena toimijana sekä kerrotaan hänen tarinansa malliston esittelyn ohella.

Leikkipuistopukeutuminen mainittu juu, mutta tuodaan esille myös mahdollisuus suurempiinkin seikkailuihin heittäytymiseen.

Nyt kyyninen hiekkapillukin tykkäsi, lisää tällaista!

 

 

Elämä on luopumista

IMG_1024
IMG_5400IMG_5405
IMG_5397
IMG_1026IMG_5396 IMG_5411IMG_5403 IMG_5408

Erityisen paljon se on luopumista sellaiselle, joka kiintyy, muodostaa tunnesiteen herkästi moniin asioihin ja paikkoihin: taloihin, asuntoihin, eläimiin, autoihin, pienesineisiin, tuoksuihin ja tunnelmiin, jotka löytyvät vain tiettyjen muuttujien kuten vuodenajan ja tilan ollessa kohdallaan.

Luonnollisesti ihmisiin: sukulaisiin, ystäviin ja perheenjäseniin muodostetaan ne vahvimmat siteet ja suhteet, mutta olen lapsesta alkaen itkenyt muun muassa eteenpäin myydyn polkupyörän perään katkerasti.

Viikonloppuna tein jälleen surutyötä. Kiersin, kuvasin, tunnustelin, jalkapohjilla ja käsillä, kuuntelin, istuin tutuissa nurkissa ja lähtöpäivänä tirautin muutaman kyyneleen kirkkaan syysauringon lämmittäessä kasvojani.

Niille poluille, joita olen tallannut niin kauan kuin muistan, pellonreunoihin, hiekkatielle, pihakasvien alle, en enää palaa. En istu lauteilla, herää yläkerran pikkuhuoneen ikkunasta puhaltavaan tuuleen tai peltikatolle ropisevaan sadekuuroon. En leiki piilosta oman lapseni kanssa samoissa piiloissa kuin omassa lapsuudessani.

Enkä istu syömään, liian paljon ja liian usein, saman pöydän ääreen. En kuuntele talossa kiertävää pianon ääntä, en viivähdä hämärässä portaikossa tunnustelemaan oman historiani ja toisaalta lähisuvun kerroksia, silitä ryijyä ohimennessä tai lue Aku Ankkoja ullakolla. Saunan jälkeen tai kesän shortsikeleillä pistelevä nojatuoli ei enää kutittele jalkoja tai taivaankaari välky tähtiä samalla tavoin pakkasöinä.

Pihakeinu ei narise toisten piha-askareita seuratessa enkä voi vaellella marjapensasrivistöjen lomassa keräämässä syötävää suoraan suuhun katsellen samalla pikkulintuparven touhuja. Kesäpäivinä en voi maata vastaleikattua nurmikkoa haistellen, hakea hyllystä keltaisiksi muuttuneita kirjoja ja vajota hetkeksi takaisin lapsuuden kesien kiireettömyyteen, joka muuttui usein jo tylsyydeksi.

Astiakaapin ylähyllyltä ei löydy kulhosta muroja eikä maakellarista mehuja. Kukaan ei vilkuta enää pellonpuoleisesta ikkunasta hyvästiksi, kun auto kaartaa pois pihasta. Eikä pimeällä pihapiiriä lähestyttäessä näe valon tuikkivan jo kaukaa. Tai jos näkeekin, lampun on syttytänyt joku muu – uusi perhe, uudessa elämässään.

Se mikä itselle oli tuttua: kolhut, ruokien tuoksut, räsymaton tuntu, haitarioven narina, askelten äänet, kenkien kopistelu talviselta pakastinreissulta palatessa, uutisten pauhu monta kertaa päivässä, kuluu pois, korjataan ja muuttuu uudeksi.

aika vei meiltä sen
mummolan lapsuuden
mutta ei meitä saa
vanhenemaan

PMMP-Mummola

 

 

SYNNINPÄÄSTÖ

IMG_0688

En pahemmin käy kirkossa. Ehkä pitäisi, sillä kouluaikojen kelloonvilkuilun sijaan olen aikuisena huomannut rauhoittuvani ”pakollisten” kirkkovierailujen aikana.

Musiikki, tutut, hieman laahaavat laulut, luterilaiseen perusluonteeseen kuuluva hieman fatalistinen ja iloton yleisvire, joka on sekä traaginen että koominen ja tuntuu sekä vieraalta että omalta.

Isoista ikkunoista siivilöityvä valo, ihmiset, jotka eivät kehtaa räplätä kännykkää ja ovat, ainakin suurin osa, henkisesti läsnä. Monet myös kurkottavat itsestään ulos- tai ylöspäin, hengittävät sisään, etsivät lohtua, vastauksia, parempaa huomista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, hyväksyntää… mitä kukin nyt kaipaa.

Sain kuitenkin synninpäästöni muualla kuin kirkonpenkissä. Kävin nimittäin työterveystarkastuksessa. Jutustelimme uuden työn luonteesta; haasteista, työilmapiiristä ja mahdollisista ongelmakohdista. Fyysisistäkin seikoista: ergonomiasta, unen saannista, työmatkoista ja muista puitteista.

Käsittelimme myös terveydentilaani ja elintottumuksiani. Painoa ja pituutta kysyttäessä sanoin pituudekseni sataseitsemänkymmentäkaksi ja työterveyshoitaja kysyi: ”Entäs pituus?”. Sanoin, että juuri se ja hän ihmetteli että seitsemänkymmentäkaksi senttiä? Oli merkinnyt kyseisen luvun painon kohdalle – mikäs siinä, lähti kymmenen kiloa painoa kerralla!

Mittasimme painon ja pituuden ja ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten kolmannen luokan terveystarkastuksen, tuulen suunta ei kääntynyt leppoisasta terveydentilan arvioinnista painoni kauhisteluun. Painoasia ei ole tuntunut koskaan herättävän terveydenhuoltoalan henkilöstössä huolta silmämääräisen arvion perusteella, mutta tieto painon numerosta on sen sijaan aiheuttanut pelkoa ja kauhua.

Tällä kertaa sain kuitenkin kuulla olevani perusterve – noin yleiskunnon, verensokerien, kolesterolin, hemoglobiinin, verenpaineen ja ammattilaisen mielipiteen perusteella. Parinkymmenen (edestakaisen) kilometrin työmatkan taittaminen pyörällä, säännöllinen juoksu ja salihommat sekä kasvispainotteinen ruokavalio nähtiin myös plussapuolina. Joten jos kokisin voivani hyvin fyysisesti ja henkisesti, olisimme sillä selvät.

Kerrankin terveystarkastuksesta lähtiessäni tunsin itseni yhtä terveeksi tai terveemmäksi kuin sinne astuessani. Aikaisemmin kun läskikauhistelu ja ”terveysfasismilla” päähän lyöminen ovat saaneet olon kurjaksi ja terveellisen sapuskaan satsaamisen sekä liikunnallisempaan arkielämään pyrkimisen tuntumaan turhilta – läski kun ei voi olla terve, vaikka olisikin yleisimpien mittareiden valossa terveempi kuin hoikempi kanssasisarensa.

En tiedä milloin elämänlaatu, onnellisuus, hyvä peruskunto, työssä ja työn ulkopuolella jaksaminen ja omassa kehossa viihtyminen ja liikunnan ilo unohdettiin hyvinvoinnin mittareina. Milloin ryhdyttiin arvioimaan ulkoisten seikkojen perusteella, liikkuvatko vastaantulijat oikein ja syövätkö sopivasti?

Päätettiin sivuuttaa kätevästi, sairaudet, henkiset ja fyysiset, geenit, vammat ja elämäntilanne. Ryhdyttiin jakamaan sosiaalisessa mediassa pilkkakuvia ihmisistä, joilla on selluliittia pepussa tai takareisissä ja arvostelemaan kilvan kommentitosiossa sitä, miten ei-treenaavat voisivat pukeutua säkkiin ja pysyä poissa julkisilta paikoilta.

Näistä ja monista muista syistä tuntui todellakin arvokkaalta tulla kohdatuksi ihmisenä, ei vaa’an numerona. Saada niin sanotut terveen paperit siitä huolimatta, että monen mielestä se ei ole mahdollista.

 

P.S. Kuvassa työvaate-treenivaatekombo. Päivä kun piti sisällään 25km pyöräilyä, työpäivän ja 1,5h crossingia.

 

Mitä opin ensimmäisellä työviikolla?

IMG_0627

Opin että pyörällä pääsee 10km matkan töihin 27 minuutissa, mutta takaisin kotiin sama matka voi kestää 45 minuuttia, jos oikein laiskottaa.

Ja että lapsilla on täysin omanalaisensa tapa vastata ”kyllä tai ei”-kysymyksiin. Koska niissä on selvästi liian monia vaihtoehtoja. Vastauksena toimii nyökyttelyn ja päänpudistelun merkillinen hybidi, jonka tulkinta johtaa usein väärään lopputulokseen. Puurossa ei pitänytkään olla hilloa / leivällä pitkin olla kurkkua ja niin edelleen. Ihan sympaattista, mutta selkeästi artikuloitu vastaus helpottaisi tilannetta.

Opin myös, miltä tuntuu tulla kutsutuksi tädiksi, jos nimeäni ei muisteta. Edellisessä paikassa, jossa tein vastaavia hommia, olin nimiunohduksien sattuessa jostain syystä ”Toi”.

Huomasin, että ”unimakkara” ja rauhoittava päähieronta rentouttavat myös levottomina pyöriviä lapsia.

Opin huomaamaan monen lapsen kohdalla kullekin yksilölliset merkit siitä, milloin uhkaa tulla itku surusta, väsymyksestä tai ikävästä. Ja sen, milloin kisakunto leikkimiseen alkaa lopahtaa ja edessä on konflikti, ellei aikuinen puutu peliin.

Huomasin, miten mukavalta tuntuu saada halauksia ja huomata, että lapset uskaltautuvat ottamaan oma-aloitteista kontaktia uuteenkin aikuiseen jo parissa päivässä, vaikka vanhoilla tutuilla aikuisilla onkin vielä ansaittu erityispaikka mielissä ja kielissä.

Opin että uuden työn aloittamiseen liittyykin aika paljon selviteltäviä, tilattavia ja varattavia asioita, jos työskentelee muualla kuin yksityistalouksissa.

Vahvistin käsitystäni siitä, että työmatkaliikunnan tuoma aktiviteetti ja raitis ilma ovat paikallaan sekä ennen työpäivää että sen jälkeen.

Ja että eräässä naapurikunnassa on helkkarin monta tienomistajaa tiukoissa shortseissa ja luvattoman kalliin pyörän selässä. Ainakin siitä päätellen, etteivät niin sanotut peruspyöräilijät saisi kaiketi oleskella heidän reitillään.

Tajusin hyvin elävästi – jälleen, miten huonosti siedän keskeneräisyttä itsessäni. Ellen osaa heti kaikkea talon ja ryhmän rutiineista spesifeihin työtehtäviin ja itselleni vieraaseen kieleen, turhaudun ja potkin itseäni kovemmin nilkoille kuin mihin kukaan muu pystyisi.

Hahmotin kaipaavani seikkaperäistä ja mielellään kirjallista perehdytystä sen sijaan, että oppisin asioita paloissa ja arjen lomassa. Sillä vaikkei kukaan tarkoittaisi kyseisen yksikön tai ryhmän vakiintuneista tavoista kertoessaan tai jonkin eri tavalla totutusti tehtävän asian osalta huomauttaessaan, toisen toimintatavan olevan väärin, toivoisin tietäväni asiasta ennemmin kuin myöhemmin.

Näin siitä huolimatta, että tiedän kaiken mahdollisen kertaamisen, jakamisen ja läpikäymisen olevan mahdotonta olosuhteissa, joissa perehdytykselle ei ole määrättömästi erikseen varattua aikaa ja muu työarki rullaa rinnalla ja pääroolissa. Eikä kaikkia mahdollisia tilanteita tule heti alussa vastaan – saati että niin hurjan määrän tietoa omaksuisi kerralla.

Mutta silti. Kun juurihan sitä piti olla ”valmis” ja kaikkine nippelitietoineen, asiakastyön opintoineen, mukamas-tietämyksineen palaa lähes lähtöruutuun. Tai ei nyt sentään, rakentamaan harjoittelu- ja työkokemuksen päälle. Olisi kuitenkin erittäin jepa olla heti täysin pr0.

Mietin myös luvattoman monta kertaa viikon aikana, ärsytänkö kollegani henkihieverin partaalle, puhunko liikaa, väärällä kielellä, olenko kummallinen teenjuoja-kasvissyöjä-sinitukka. Ja niin edelleen.

Opin myös, ettei omaa äitiään huomaa paljon mielummin uuden työpaikkansa pihalla yllätyspiipahduksella kuin vuosikymmeniä sitten ala-asteen pihalla.

Ja aika monta muutakin asiaa.

Pahoittelen hiljaiseloa, mutta kaikki uusi ja omaksuttava, yleinen stressaaminen ja itseruoskinta ovat verottaneet ilta-aikojen jaksamista. Ja lisäksi tässä on ollut kaikenlaista Asuntomessukäyntiä, ravintolareissua ja partion syyskauden suunnittelukokousta… Ensi viikolla taas reippaampi meininki?

IMG_0636

Hämähäkeistä ja Immosista

Remontoin tänään lainasuvun mökin kuistia. Siellä, kuten muuallakin rakennuksessa riitti pakoon kipittäviä hämähäkkejä – pitihän kuisti imuroida ja kuurata puhtaaksi ennen maalaamista.

Huomautin tovi sitten veljelleni olevani tämän saaren hämähäkkien mustan listan kärjessä ja jos häkkiheimo päättää tehdä suuhunmönkimisiskun kimppuuni, olen sen ansainnut; Sikäli monia verkkoja olen tomuttanut ajasta ikuisuuteen.

En erityisemmin pidä hämähäkeistä. Jokin primitiivinen inhon ja karkuun pyrkimiseen tähtäävän refleksin sekainen reaktio herää kehossani, kun kahdeksanjalkainen ja pallopeppuinen hyönteinen vilahtaa liikkeelle.

Pystyn käsittelemään hämähäkkejä ja olemaan niiden kanssa samassa tilassa likikin, mutten ehdoin tahdoin siihen ryhdy. Pelatessani erästä peliä, mieheni hajoili säännönmukaisesti jättiläishämähäkkien hyökkäyksien kirvoittamille sätkähdyksilleni ja älähdyksilleni.

Mitä tein hämähäkeille remontin keskellä? Imuroinko ne? Liiskasinko? Ei. Vein ne ulos. Yhden vahingossa maalaamani yksilön jopa pesaisin ja pistin aurinkoisille etuportaille oikomaan jalkojaan. 

Miksi? Koska minua säälitti kotinsa ja saalistuspaikkansa menettäneiden otusparkojen kohtalo. Niiden surmaaminen maalilla tulehduttamalla tai runnomalla olisi ollut tarpeettoman julmaa, olkoonkin, että hämähäkit ovat empatiaportaideni alimmilla rappusilla.

Keksin sitä paitsi monta järkiperustetta hämähäkkien puolelle; Ne hävittävät kärpäsiä, hyttysiä ja muita ötököitä ja pitävät nurkat puhtaina pörisijöistä sekä mönkijöistä.

Olen miettinyt viime aikoina hämähäkkien lisäksi ihmisiä. Immosia ja muita, jotka luovat ja vahvistavat vastakkainasettelua, lietsovat vihaa ja kannustavat jopa väkivaltaan.

En ajattele ihmisiä ”rodun”, ihonvärin tai uskonnon kautta vaan yksilöinä, joihin tutustun. Mutta jos jakaisin ihmiset päässäni rotuihin, joksikin sellaiseksi, joka on toiseutta, vierasta, pelottavaa, luotaantyöntävää tai uhaksi yhteiskuntarauhalle…

Silloin nämä ”kansallismieliset”, johonkin olemattomaan suomalaisuuden perustaan, yhtenäiskulttuuriin tai muuhun hataraan, häthätään viime vuosisatoina kyhättyyn ja puoliksi kuviteltuun ajatusrakennelmaan uskovat tyypit olisivat minulle niitä toisia.

Minun ”rotuni” tai kulttuurisesti oma porukkani olkoot puolestaan ne tyypit, jotka lähestyvät vaikkapa kammoamiaan hämähäkkejä tiedon etsinnän kautta. Selvittäen, mikä hämähäkkien paikka ympäröivässä systeemissä on.

Tutustuen ja yhteisiä rajapintoja (hyttysten häätö!) etsien. Pikkuhiljaa totutellen ja yhteiselon mahdollisuuksia kartoittaen. Avoimin mielin ja toisten olemassaolon oikeutuksen tunnustaen.

Jos pesee ja kuivattaa hämähäkkejä, voi tuskin polkea myöskään kenenkään ihmisoikeuksia, demonisoida tai eriarvoistaa ihmisiä yksiulotteisesti ulkonäön tai kulttuuritaustan perusteella.

Joten jos ryhdytään meuhkaamaan ja lietsomaan sisällissodan tunnelmia, minä, lakananvalkoinen ja montaa sukupolvea myöten suomalaistaustainen vaimo, äiti, ystävä ja kasvattaja, irtisanoudun osaltani Immosen ja kumppanien Suomi-visiosta. Minulle se olisi kylmyydessään, armottomuudessaan ja yhden totuuden palvonnassaan painajainen.

 

P.S. Kuvassa remontoitu mökki. Paluumuuttohaluiset hämähäkit ovat tervetulleita! Ja uudet paikalle eksyvät myös.

 

 

Museojunalla historian havinaan


Olimme yhden juniin hullaantuneen kolmivuotiaan kanssa seikkailureissulla Porvoossa.

Matkaohjelmaan kuului muutamassa käsityöpuodissa ja Suomidesignliikkeessä vierailun ohella lasta kiinnostavat kohteet kuten lelu- ja karkkikauppa. Ensimmäisestä mukaan tarttui hieman nukkekotirekvisiittaa sekä uusi auto ja jälkimmäisestä marmeladia ja lakuja kotiinviemisiksi. 

Junamatka halki kesäisen Keravan rajaseutujen sekä Sipoon ja Porvoon jokivarsien, peltojen, vanhojen puutalokylien ja idyllisten uimarantojen oli esteetikolle elämys jo itsessään.

Ja Porvoon vanhassa kaupungissa mietin jälleen, miten paljon onnellisempi olisin, jos saisin elää sellaisen harmonian ja kauneuden keskellä arkeani. Noh, kaikkea ei voi saada.

Paluumatkalla syliini nukahti umpiväsynyt ja hiestä nihkeä lapsi, itse asiassa ennen kuin juna lähti edes liikkeelle. Lapselle reissu oli kävelyineen ja uusine asioineen ilmeisen rankka, mutta antoisa ja tulipa vietettyä äiti-lapsi-laatuaikaa, olkoonkin, että illalla liian vähäisestä vedenjuonnista ja vesivarastojen kaatamisesta lapseen oman kurkun sijaan palkitsi päänsärky ja huimaus.

Summa summarus, lähtekää museojuna-ajelulle joko lasten kanssa tai aikuisporukalla – kannattaa kokea ainakin kerran, itse lähtisin uudestaankin. Vanha Porvoo ei sekään petä koskaan ja sieltä löytyy roppakaupalla kivoja kesäkahviloita ja silmäkarkkia.

Fiilikseen pääsi muuten ihan erilailla sisään, kun sonnustautui itse mekkoon sekä röyhelökenkiin ja körötteli paikan päälle historian havinaa huokuvalla museojunalla.
 

Lisätietoa: Porvoon museorautatie // Porvoon matkailusivusto

 

 

McHevonen, lukuisia sukulaisia ja vehnäsöverit

Tämänvuotinen Tour De Keski-Suomi alkoi perjantaina ja päättyy keskiviikkona. Reissun varrella olemme viettäneet aikaa isovanhempieni kanssa, syöneet soijaburgereita, polskineet hyytävässä vedessä ja miettineet, uskaltaisinko ajaa autoa, jos mies piipahtaisi paikallisella viinitilalla. 

Lapsi on tasapainoillut uteliaisuuden ja pelon rajamailla maakellarin ovella, juossut isoja koiria karkuun puoliksi riemuissaan ja puoliksi kauhuissaan, syönyt aivan liian monta palaa pullaa ja munkkeja, keksejä, marjapaistoksia… Kaiken kaikkiaan sekä lapsella että aikuisilla lienee melkoinen vehnäsähky tämän reissun päätteeksi, sen verran moniin kahvipöytiin meidät on iloksemme istutettu.

Olemme istuneet saunassa, tappaneet hyttysiä, kokanneet kalaherkkuja ja rapsutelleet hevosia korvan takaa. Lapsi on päässyt ajamaan traktoria, mutsi on suunnitellut verkkosivuston ulkonäköä kolmeen yöllä, mies on nukkunut tapansa mukaan kehnosti vieraissa sekä turhan valoisissa paikoissa ja koira on ollut ihmeissään matkan jokaisessa uudessa käänteessä.

Olen tavannut enon, upouuden ja vanhemman serkun – kenties ohjelmaan mahtuu vielä isompi kertaerä pikkuserkkujakin. Tein muutamia kirppishankintoja Wanhalta Koululta ja selasin pitkän tovin vanhoja valokuvia mummilassa. Istuin veneessä ja nautin taivaalle kasaantuvista kumpupilvistä, joita järvimaisemissa puhaltava leppoisa tuuli ei saanut hajoitettua. 

Rauhalliset hetket, yhdessäolo ja lapsen ihmetys sekä (vuosien varrella liian harvoiksi jäävät) kohtaamiset sukulaisten kanssa saavat reissun kääntymään plussan puolelle. Sillä liittyyhän reissaamiseen aina myös lapsen kiukuttelua takapenkillä, liiallisia ohjelmatoiveita elätteleviä vaimoja, tylsistymisen hetkiä, väsyneitä aviomiehiä ja tyhjänpäiten räkyttäviä koiria.

Mutta täällä sitä vaan ollaan, Savon sydämessä, kimmeltävän järven rannalla, saunan lämpenemistä odottamassa ja reissaamisesta rauenneena. Näin on aika hyvä.