Kuten olen aiemminkin blogissa maininnut, sain ala-asteella niskaani roppakaupalla läskikommentteja. Vaatteeni olivat rumat, tukkani pimeässä leikattu ja naamani muodoton.
Uudet, iloa aiheuttavat pikkutavarat katosivat ja fyysisen väkivallankin uhka leijui ilmassa pitkään. Pyörän renkaat silvottiin auki ja istuin lukemattomat päivät pensasaidan sisällä oksalla, nenä ja mieli kiinni kirjoissa.
Kömpelyyteni ja haluttomuuteni altistaa itseäni enemmälle pilkalle eristivät puolihuomaamattomasti tietyistä pihaleikeistä, kuten hyppynarupuuhista. Oli helpompaa rajoittaa itseään kuin tulla torjutuksi ja näykityksi.
Onneksi en kuitenkaan koskaan jäänyt yksin, vaikka ystävyydet ja kaveruudet elivät ja vaihtuivat luokan tyttöporukan pyörteiden sylkiessä ulos uusia kokoonpanoja. Jos olisin jäänyt eristyksiin, tullut täysin sivuutetuksi, koulun aikuisten lisäksi myös lasten toimesta, uskoisin jäljen olleen paljon pahempaa.
Muistan oma-arvontuntoni perustuneen jo lapsena jossain määrin suorituksiin; Koulussa kymppien tavoitteluun, urheilussa pärjäämiseen ja ihmissuhteissa siihen, että minusta pidettäisiin.
En tiedä, onko kiittäminen sitten vanhempia vai myöhemmin ystäviä ja pitkäaikaista seurustelukumppania, josta tuli sittemmin aviomieheni. Nimittäin siitä, että käsitykseni omasta arvostani on siirtynyt hiljaksiin pois aikaansaamisesta sen suuntaan, että olen läheisilleni tärkeä ja arvokas tai viehättävä ilman huippu-uraa, laulutaitoa, fitnesskroppaa tai seurapiirijäsenyyttä.
Tiedän toisaalta monia, joilla näin ei ole. Jotka olisivat kaivanneet sanoja, jotka kertoisivat heidän olevan rakkaita, arvokkaita ja korvaamattomia sellaisenaan. Joita vanhempien tai läheisten kehut olisivat vahvistaneet, rakentaneet pohjaa ja uskoa sille, että elämä kantaa ja omat rahkeet riittävät. Joiden aikuisuus olisi ehkä ehjempi, onnellisempi ja kevyempi ilman mieltä kalvavia riittämättömyyden tunteita.
Itsekin kaipaan ajoittain vahvistusta siitä, että kelpaan, olen jopa hyvä tekemissäni asioissa ja riitän. Siksi sanoisinkin, etten usko lasten, nuorten tai aikuisten voivan saada liikaa kehua tai kiitosta. Ongelmista ja pieleen menneistä asioista kun tupataan kotimaan kasvatuskulttuurissa antamaan palautetta – sättimäänkin, paljon löyhemmällä kädellä kuin suoltamaan ylisanoja.
Jos jotain olen omasta lapsuudestani ottanut onkeeni niin kolmen koon mantrani: kehu, kiitä ja kannusta. Silloinkin kun se tuntuisi turhalta tai ei tulisi luonnostaan. Sekä oman lapsen että muiden lasten kohdalla. Ainahan joku kehuu enemmän ja rohkaisee paremmin, mutta ainakin yritän kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota.
Kun lisätään positiivista vahvistamista ja itsetunnon rakentumiselle tukea kaipaavan lapsen ja varhaisteinin pakettiin koulussa tapahtuva henkinen väkivalta – koska sitähän kiusaaminen todellakin on, päästään takaisin postauksen otsikoituun aiheeseen.
Pääsin itse varmasti jollain mittapuulla helpolla kiusaamisesta. En masentunut pahasti – söin kyllä jo lapsena kiukkuun, suruun ja ahdistukseen, mistä olen vasta aikuisiällä alkanut opetella pois. En saanut hermoromahdusta, joutunut eristyksiin tai vaihtamaan koulua. Arvosanani pysyivät hyvinä ja uskalsin edelleen käydä koulua, mistä kiitos ei kyllä kuulu koulun silloiselle henkilökunnalle.
Ja silti vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.
Kun kaipaan puolisolta kauniita sanoja ja ärsytän tätä ajoittain niitä tarvitsemalla.
Kun mietin puoliksi paniikissa uuteen työpaikkaan tutustuessani, saanko aikanaan työkavereita, pääsenkö yhteisöön sisään, puhunko liikaa, ärsytänkö ihmisiä…
Kun salille tai ryhmäliikuntaan lähtiessä aina hiukan kirpaisee mennä säätämään puoliammatillisesti kehoaan trimmaavien sekaan.
Kun lähipiiristä tulevat kommentit – oli kyse sitten hiusväristä, tatuoinneista, sisustusmausta tai mistä hyvänsä omaksi kokemastani tai tärkeästä, nostavat pintaan enemmän verta ja kudonestettä kuin minkään värin nakuttaminen ihoon.
Kun neutraaliksi keskustelunavaukseksi tarkoitettu asia eskaloituu ja saavuttaa hieman vainoharhaisia mittasuhteita vain siksi että itseään on vaikea tuntea tervetulleeksi isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.
Kun joku kommentoi jälleen kerran, että otat tämän liikaa itseesi – kasvata paksumpi nahka ja aikuistu.
Mutta rikotusta on vaikea saada ihan ehyttä; Kerran rikki pureskellun kilpikonnan kuori ei ole entisellään antibioottikuurien tai pitkän ajankaan jälkeen – hauraaseen kohtaan tökkäämisellä voi olla odottamattoman ikävät seuraukset.
Torjutuksi ja syrjäytetyksi tulemisen pelko, muilta saatavan arvostuksen kyseenalaistaminen, huonommuuden tunteet ja uusiin ryhmiin liittymisen aikoihin esiintyvä epävarmuus nostavat yhä päätään.
Voin kertoa, että toivon ettei näin olisi. Teen asian eteen sen mitä pystyn, mutta kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni.
Miksi kirjoitin tämän? Ehkä viritelläkseni ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua siitä, miten kiusaaminen on vaikuttanut ja vaikuttaa muihin, ehkä vuosikymmenienkin päästä.
P.S. Blogimaailma on itseään koko ajan vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi rakentavalle kylmä ja tuulinen paikka. Omaa tekemistään, osaamistaan ja arvoaan mittaa helposti sydänten, kommenttien, sosiaalisen median jakojen ja erilaisten tunnustusten: leimojen, gaalojen ja kiinnitysten kautta.
Ja miettii, miksi tuon toisen tyypin blogiin eksyy aina vaan isompi porukka, klikkailemaan sydämiä ja elämään mukana. Onko tämä niin paljon parempi tyyppi, omistautuneempi bloggaaja, tarkkanäköisempi kuvaaja tai enemmän iholle pääsevä kirjoittaja.
Olo on välillä kuin ala- tai yläkoulussa; Suosituimmat porskuttavat, omien ansioidensa ohella myös kauan aikaa sitten keräämällään alkuvauhdilla ja muut katselevat seinänvierustoilta.
Ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä koulupäivien jälkeen itkettyjen kyynelien kanssa. Kuten ei monella muullakaan asialla, joiden kohdalla itsensä tuntee ei-toivotuksi tai epäonnistunekeksi.
Mutta tunne on sama – se jälki joka jäi.
