Sunnuntai-illan ratoksi hieman vauvan ja kissan yhteistä kivaa videomuodossa.
Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä
Postitempaus tempaistaan liikkeelle… Nyt!
Muistatte varmaan positiivisen postitempauksen?
Ilmoittautumisaika tempaukseen päättyi eilen ja mukaan ilmoittautui
huikeat 20 kategorialtaan tempauksen kohderyhmään sopivaa palstaa!
Aamu on sujunut sähköpostikaakoksen merkeissä, mutta nyt tempaukseen osallistuneiden
olisi pitänyt saada sähköpostia. Paketteja pääsee siis suunnittelemaan toden teolla.
Ehkä näemme pian raportteja salaperäisten pakettien sisällöistä palstojen puolella. Pysykää siis kuulolla!
Koetan laittaa tänne omaan blogiinkin postauksien yhteyteen pieniä linkkejä,
jos huomaan jonkun raportoineen paketistaan.
Mukana ovat seuraavat palstat:
1. Kahvia ja unelmia
2. Puutalobaby
3. Yksi kaksi meitä on vain kaksi
4. Vau mikä vauva!
5. Chasing dreams with Papyli
6. Kuplassa
7. Ananas ja Kookos
8. Lentoaskeleita
9. Perhe Koossa
10. Alisa’s Wonderland
11. Ma-material girl
12. Ilman sinua olen lyijyä
13. Odottavan aika on pitkä
14. Tassuja ja töppösiä
15. Tämä ahdas pikku kaksio
16. Kahdet Rillit Huurussa
17. Silkkitassun päiväunet
18. Kasvualusta
19. Helmiä & Vadelmia
20. Why you little!!
Krakatau
”Jos laava on erityisen sitkeää, se saattaa kovettua kraatteriin niin sanotuksi laavatapiksi.
Tällöin räjähdyspurkauksen riski kasvaa erityisesti, sillä se antaa mahdollisuuden paineen nousuun vuoren sisällä. Jotkut vuoret saattavat purkautua vuoroin rauhallisesti, vuoroin räjähdyspurkauksin.”
Olen sellainen ihminen, että asiat hoidetaan hyvin, ei vähän sinne päin, vaan niin hyvin kuin selkänahasta lähtee. Ja mahdollisimman pian eikä jätetä niitä pahuksen hommia roikkumaan. Voi että nousee verenpaine sellaisten, ”Kyllä sen vielä hoidan tämän päivän aikana, tai ehkä ensi viikon”-ihmisten kanssa. Pahaksi onnekseni asun yhden sellaisen kanssa saman katon alla.
Lienee sanomattakin selvää, mutta sanotaan silti, että aina ajoittain pienistä ärsytyksenaiheista paisuu niin paljon painetta pääkoppaan, että riitahan siitä syntyy. Niin kuin tänään.
Meillä mies tekee kotitöitä hyvin – vitkuttelustaan huolimatta. Olisi harhaanjohtavaa ja epäasiallista väittää muuta. Ja on varmasti totta, että maailma on täynnä munattomampia ja saamattomampia miehiä kuin omani.Mutta niitäpä en kyllä katselisi päivääkään. Jo vuosia sitten huomasin tulleeni itsenäisyyteen kasvussa siihen pisteeseen että eläisin mieluummin yksin kuin jonkun onnettoman sovinistinahjuksen ja elämäntapalaiskurin kanssa saman katon alla. Minulle ei kelpaa perusteluksi se, että joku muu hoitaa tonttinsa huonommin. Missään asiassa eikä kenenkään suhteen.
Eniten ärsyttävätkin sellaiset työt, joiden tekeminen ”sitten joskus” hidastaa minua hoitamasta omiani. Jos vaikkapa tiskiallas ja viereiset tasot ovat täynnä likaisia astioita, en voi pestä allasta tai pyyhkiä tasoja. Ja koska en voi pyyhkiä tasoja, ei kannata imuroida vielä keittiötä, (koska murut). Joten päädyn laittamaan tiskit itse koneeseen, että pääsisin askareitteni kimppuun. Huomioon pitää ottaa myös perheemme pienempi mies, joka rajoittaa kotitöiden tekoa sekä fyysisesti että ajallisesti. Ne hetket, jolloin töitä voisi tehdä, olisi kiva käyttää omien hommien (ei muiden) tekoon, ettei niitä tarvitsisi tehdä keskellä yötä.
Useimmiten koetan olla nalkuttamatta tekemättömistä asioista. Ennätys töiden-joista-en-jatkuvasti-muistuttanut osalta taitaa olla kylpyhuoneen oven kynnys, joka oli kosteussuojaamatta kaksi vuotta, kunnes se viimein kosteussuojattiin. Ja koko sen ajan muistin että kyseinen homma pitäisi tehdä, jos en joka päivä niin ainakin kerran viikossa.
Se, etten sano mitään, vaan ajattelen, että muilla menee vielä huonommin tai että kyllä ne asiat kohta hoidetaan, johtaa siihen, että vaimea ärsytys tekemättömistä töistä jää jyskyttämään pääkoppaan. Laimennettua ärsytyslientä kasaantuu ja kasaantuu, kunnes se vuotaa yli.
On ihan turhaa sanoa, että ota rennommin. Otan juuri niin rennosti kuin pystyn. Olen ollut huomattavasti tarkempi aiemmin ja koettanut vähentää sen minimiin. Tällä hetkellä toimin kipurajoilla sen suhteen, että pakkorentoutus alkaa vaikuttaa yleiseen jaksamiseeni kuormittamalla minua eikä toisinpäin. Jos alkaa seurustelemaan, muuttaa yhteen ja menee naimisiin toivottoman asioiden lykkääjän kanssa, saa varautua hermostumaan ajoittain. Mutta voisi olettaa, että suhteen toinen osapuolikin tiedostaisi, että siisteys, järjestys ja tasapuolinen työnjako ovat toiselle tärkeitä.
Mutta hei huhuu ja oikeasti:
Onko ihan normaalia, että tekee tyynesti töitä kolme päivää niin että jalkojen juuressa on kuivunutta koiran oksennusta? Ja vasta noin viidennen muistutuksen jälkeen saa pyyhittyä sen pois.
Palaako teillä pinna usein, toistuvatko samat ärsytyksenaiheet
ja mikä saa käämit kämähtämään kaikista pahiten?
(Ps. On tuo mies joka tapauksessa rakas. Välillä vaan ärsyttää.)
Yllättävän pian iskee ikävä
Kun on saanut ottaa univelkoja vähentävät, useamman tunnin päiväunet, pukea rauhassa päälleen, tehdä hieman kotitöitä ja selailla uusia blogipostauksia sekä uutisia, alkaa jo kaivata pienintä perheenjäsentä takaisin kotiin.
Jos on itse puuhaamassa jotain kuten partioretkeilemässä, seminaarissa tai kuvataidekoululla, imaisee kaikki se tekeminen mukaansa ja unohtaa ihmetellä vauvan puuttumista. Mutta näin kotioloissa tuntuu paljon kummallisemmalta, ettei vauva pyöri jaloissa, kökötä sylissä, puuhaile omia luvallisia tai luvattomia puuhiaan jossain päin asuntoa tai vietä aikaa isänsä kanssa.
Tosin hänellä on varmasti ollut hauskaa. On saanut touhuta pihamaalla, kylpeä oikeassa (isossa) kylpyammeessa. Ja tietenkin viettää aikaa tuttujen ja turvallisten isovanhempien kanssa. Kun ei hoida vauvaa jatkuvasti, tämän kanssa jaksaa touhuta ihan erilaisella intensiteetillä. Joten M on varmasti saanut kunnon annoksen kokonaisvaltaista ja kiinteää huomiota sekä innostunutta seuraa.
Kyllä muutaman tunnin (ihan tarpeeseen tulleen) tauon jälkeen jaksaa taas kummasti paremmin!
Kuva: Mari Lehtisalo
Näin saat kotiisi joulun tuoksua.
Huomaa, että jääkaapissa on niin paljon puuroa, että siitä riittää sekä sinulle että vauvalle.
Kaiva kaapeista puurolle jotain kaveriksi ja löydä tiistailta peräisin oleva sokerikanelisekoitus.
Tee äkkiliike pelastaaksesi keittiöjakkaraa vasten kiipeilemässä ollut vauva pään kolauttamiselta pöydän jalkaan.
Siivoa kymmenisen minuuttia kanelipölyä valkoiselta laminaatilta, valkoisista keittiön kaappien ovista, valkoisista reisistäsi ja sääristäsi. Älä siivoa valkoista kissaa, joka vielä äsken kerjäsi keittiössä, sillä se on paennut jonnekin saatuaan kanelia nenäänsä.
Puolet asunnosta tuoksuu kanelilta. Kaikki pöly ei selvästikään ole vielä laskeutunut.
Jalkojesi ja kissan mukana kanelin vienoa tuoksua kulkeutuu muuallekin asuntoon.
Olet saanut kotiisi joulun tuoksua.
Jutussa ei ole kuvaa, koska tällaista ei missään nimessä tapahtunut. Ei ainakaan, jos L kysyy.
Ja koska mitään ei tapahtunut, ei ollut mitään, mistä ottaa kuvaa.
Näin seuraat palstaani vol. 2 sekä risuja ja ruusuja
Yksi parhaista virtuaaliystävistäni, nerokas, kaavioiden rakastajan lemmitty
Google Analytics tietää kertoa, että blogini päivittäisten kävijöiden keskiarvo on kasvanut.
Ja se jos mikä lämmittää bloginpitäjän mieltä pitkäksi aikaa!
Tervetuloa kaikki uudet lukijat!
Olen myös huomannut muutaman pitkäaikaisen vakiokommentoijan (ja oletettavasti myös lukijan) rekisteröityneen Lilyyn ja ryhtyneen seuraajaksi. Hienoa! Seuraan itse monia palstoja, sillä se on helpoin tapa saada viesti siitä, kun joku muu lukija tai blogin kirjoittaja on vastannut kommentteihin.
Jos ei käytä Bloglovinia tai muuta vastaavaa palvelua, joka kertoisi, milloin uusia juttuja on julkaistu, toimii Lilyn seuraustoiminto hyvin myös siihen tarkoitukseen. Siis pikapikaa klikkaamaan Seuraa palstaa-nappia, jollet ole niin jo tehnyt.
Jos haluaa silloin tällöin vaikuttaa blogin sisältöön, lukea lyhyempiä kuulumisia tai huomata joskus pika-arvontoja, kannattaa seurata blogia myös Facebookissa.
Ilman sinua olen lyijyä löytyy:
Facebookista & Bloglovinista
On aina ilo huomata saaneensa kommentteja juttuihin, arvostan niitä todella ja on mukavaa, että aiheista herää keskustelua. Jos siis pohditte, pitäisikö kommentoida, kommentoikaa ihmeessä. Luen kaikki kommentit, vastailen niihin ja muutkin lukijat tuntuvat reagoivan niihin ilahduttavassa määrin.
Minulle voi lähettää viestiä, parannusehdotuksia tai kysymyksiä postausten kommenttien ja vieraskirjan lisäksi myös niin kutsutun Shoutboxin kautta. Se löytyy palstan oikeasta sivupalkista. Toisin kuin kommentit ja vieraskirjan merkinnät, Shoutboxin viestit eivät näy muille ja ne toimitetaan suoraan sähköpostiini. Muistattehan liittää viestiin yhteystiedot käyttäessänne Shoutboxia, muuten en voi vastata teille.
Monessa blogissa on syksyn mittaan kyselty lukijoiden mielipidettä ja liityn täten kyselykaanoniin:
Millaisia juttuja luette mielellänne?
Mitä aiheita haluaisitte käsiteltävän lisää ja mitä vähemmän?
Paljon kuvia ja vähän tekstiä vai toisin päin?
Onko tyylillisiä, teknisiä tai muotoilullisia seikkoja, jotka saavat teidät näkemään punaista?
Kaikkea muutakin voi toki kommentoida, mutta kaikkeen en voi vaikuttaa.
Esimerkki ei-hyödyllisestä palautteesta: Nimimerkki Jorge kertoi eräässä kommenttiketjussa minun olevan ”Ihmeellinen vinkuja”. Luonnettani tai ulkonäköäni en siis ole laittamassa pikaremonttiin, mutta muutoin kaikki palaute on tervetullutta!
Milloin teille tulee toinen?
Todettakoon jo aluksi, että pidän lapsista. Kun tehdään suuria päätöksiä, on hyvä muistaa myös (ja etenkin) asioiden ikävämmät puolet. Eikä niitä voi olla ajattelematta, sillä nykyään kuulee usein sen kysymyksen:
”Milloin teille tulee toinen?”
Seuraava epäonninen, joka kysyy tuota päin naamaa, saattaa saada jäätävään sävyyn annetun,
mahdollisimman lyhytsanaisen vastauksen lisäksi kaupan päälle joitain painokelvottomia ilmauksia
ja reaktion, jossa kävelen pois paikalta, enkä ota oma-aloitteisesti kyseiseen henkilöön vähään aikaan yhteyttä.
Milloin siitä, miten ja milloin käytän emätintäni ja kohtuani on tullut julkista omaisuutta? Kuinka moni tuttavistani kehtaisi tulla kysymään, että ”Kuinkas vaginasi jaksaa, onhan sitä pidetty ovulaatioaikaan hyvänä?” tai ”Joko kohdussasi on uusi asukki?”. En minäkään moisia kysymyksiä esitä, joten en myöskään koe, että olisi korrektia kysellä toisten lapsien hankkimisesta tai hankkimattomuudesta mitään.
Kertonevat, jos haluavat asiaa jakaa.
Liityinkö vahingossa veroja maksaessani tai naimisiin mennessäni jonkin lomakkeen alareunan pikkupykälällä pelottavaan, ihmisten yksityiselämää kontrolloivaan uskonlahkoon? Apua! Kyllähän aina varoitetaan, että pienet präntit pitäisi lukea huolella. Jonain kauniina keväisenä päivä vieras mies koputtaa ovelle ja kertoo seuranneensa toimintaamme. Hän esittäytyy, ei korttelipoliisiksi vaan kohtupoliisiksi, jonka työnkuvaa on valvoa lisääntymisiässä olevia pariskuntia. Hän haluaa muistuttaa, että nyt kun varmaankin lopettelen imetystä, esikoisen täyttäessä vuoden, tulee muistaa, ettei ehkäisyä saa käyttää tai lapsi ei saa sisarusta mahdollisimman pienellä ikäerolla.
Jokainen toimii miten parhaaksi näkee. Myös siinä, hankkiiko (tai saako) lapsia lainkaan, onko lapsia lopulta edelleen yksi vai kertyykö lapsia lisää pikavauhtia vai pikkuhiljaa, yksi lapsi yhdellä vuosikymmenellä-taktiikalla. Osan mielestä mahdollisimman samanikäinen sisarus on ehdottoman positiivinen asia. Kuten edellisestä lauseesta voi päätellä, en itse kuulu kyseiseen koulukuntaan.
Olen hoitanut kymmeniä (lähemmäs sataa kuin viittäkymmentä) eri ikäisiä lapsia, sekä yhden että useamman lapsen perheissä. On ollut tyttöjä, poikia, perheitä joissa on monta lasta ja vielä enemmän eläimiä, tiukkoja aikataulu-, työlista- ja rytmivanhempia, hyvinkin boheemeja vapaan kasvatuksen vanhemmistoa, pientä ja isoa kotia, himoulkoilijoita ja (r)nauhoittavalla digiboksilla lapsia hoitavia.
Olen tehnyt omatoimista tutkimusta. Tutkimusotokseni on keskittynyt seuraavasti: Vaikka lapsien ikä ja kasvualusta ovat vaihdelleet, yhteistä on ollut se, että perheissä on ollut useampi kuin yksi alle esikouluikäinen lapsi. Olen todennut, että:
1) Sisarukset osaavat olla ihan saakelin rasittavia.
Sisaruksen kanssa tapellaan joko puolet hereilläoloajasta tai ainakin usein. Toinen ärsytetään henkihieverin partaalle rikkomalla leikit, repimällä kirjat, syömällä eväät, kiskomalla hiuksista, puremalla ja tekemällä koko perheen automatkasta helvetuskallista tyhjänpäiväisillä takapenkin reviirikiistoilla. Taapero- tai leikki-ikäisellä isommalla sisaruksella ei riitä vielä kypsyyttä ja ymmärrystä olla ”viisaampi ja vanhempi” ja hän turhautuu, kun häneltä vaaditaan jatkuvasti sellaista käytöstä, minkä vaatimusta hän ei ymmärrä. Jos sisarus on viisi tai kuusi vuotta vanhempi, hän osaa suhtautua nuorempaan sisarukseen jo paljon suuremmalla ymmärryksellä.
2) Vanhempien ja lapsien uni ja lepo jää vähiin.
Myös vanhemmat väsyvät. Silloin kun vauva ei itke koliikkia, hampaiden puhkeamista, harjoittele konttaamista unissaan tai kitise kivistävää vatsaa öisin, kaksi tai kolmivuotias sisarus saa vatsataudin, korvatulehduksen tai kaikista hirvein uhmavaihe alkaa. Nukkumaan ei haluta mennä, hammasharja vedetään pöntöstä alas, juostaan pitkin asuntoa ja revitään verhot alas. Oksennus-, kipuhuuto- tai uhmarumbaa kestää vaihtelevasti muutamasta päivästä muutamaan vuoteen. Voi vain kuvitella, että vanhempi tai vanhemmat eivät saa käytännössä koskaan nukkua kunnollisia tai edes siedettäviä yöunia. Sisarukset myös herättävät helposti toisensa niin päivä kuin yöuniltakin – vahingossa tai joskus ihan tahallaan.
”Mutkun se lelusoitinlaatikko putosi ihan vahingossa sieltä kaapin päältä, minne piti kiivetä keittiötikkailla, pudottaa laatikko sählymailalla ja alkaa huutamaan lopuksi.” Justiinsa.
3) Ruokailut ovat kaaosta.
Sotkua, kitinää, lisää sotkua, ruoka ei kelpaa, lautanen on vääränlainen, kaikkien pitäisi saada istua sylissä yhtäaikaa, toisilla on enemmän perunaa tai maitoa. Ja lopuksi vielä sotkujen siivoaminen ja sen lapsen huutoa, joka ilmoitti puoli tuntia sitten syöneensä tarpeeksi ja vaatiikin yllättäen ruokaansa takaisin koiran vatsasta tai biojäteastiasta. Lisää kuvioon mielikuvissasi laivan aamiaisbuffetti, jossa tarjolla on muun muassa makeisia tai vaikkapa täpötäysi ravintola. Lähinnä siis ne kanssaruokailijat, jotka katsovat asiakseen mulkoilla, yskiä tai tuhahdella merkitsevästi, lahjoa toisten lapsia hiljaiseksi herkuilla tai paheksua kovaan ääneen seuralaiselleen, miten: ”Lapset haisevat, kuulostavat ja näyttävät nykyään paljon kauheammille kuin ennen.”
(Vai oliko se kommentoijanrumilus itse?)
4) Ulos lähteminen ja liikkuminen useamman lapsen kanssa.
Vaippa, sukat, housut, body, kauluri, villasukat, villatumput, villahaalari, haalari, pipo (jos huonosti käy, lisää kuravaatteet): Kerro huudon, vääntelehtimisen, vanhemman ja vieressä odottavan lapsen hikoilun, kitinän ja raivolankuttamisen määrä lapsien määrällä. Välissä joku pitää riisua, koska varotoimenpiteistä huolimatta pitää lähteä vessaan. Tai viimeistään, kun ollaan juuri päästy ovesta ulos. Jos ei olla maan tasossa, sinnekin pitää selvitä. Ja jossain välissä pukea itsensä, ehkä käydä suihkussa ja meikkaaminen kannattanee unohtaa.
Tavaraa pitää pakata mukaan ihan sairaasti. Vaihtovaipat ja -vaatteet, jotain syötävää ja juotavaa, hiekkaleluja, nenäliinoja… Seuraavaksi on vuorossa lasten köyttäminen auton takapenkille tai vaihtoehtoisesti sen arvuuttelu, pääseekö julkisiin kulkuvälineisiin kyytiin, onko seuraavassa bussissa tilaa vaunuille (em. ongelmat ratkeavat muuten kantoliinalla), saako isomman lapsen johonkin (lähettyville) istumaan vai kaatuileeko joko vanhempi tai lapsi pitkin käytäviä bussin jarruttaessa. Pidemmälle matkustaessa isomman lapsilauman kanssa liikkuminen tulee myös kalliiksi – eikä vain terapiakuluina.
5) Vanhempien aika lapsille, itselleen ja toisilleen.
Lasten harrastukset, aikuisten harrastukset, työt, uni, pukeminen, syöminen, kotityöt ja kaikki muu arkeen kuuluvan suorittaminen lohkaisee suurimman osan vuorokaudesta. Jossain välissä pitäisi kysyä mahdolliselta puolisolta: ”Mitä sinulle kuuluu?”. Ihmetellä lasten uusia taitoja, piirrustuksia, hiekkalinnoja. Lyhyesti sanottuna: Vähemmän pieniä lapsia, enemmän aikaa jo olemassa olevalle lapselle tai lapsille, itselle ja puolisolle.
Kyllä ennenkin tehtiin paljon lapsia!
Lyhyesti kommenttini tähän hienoon kylläennenkinkuoltiinripuliin-(ja kehitysmaissa vieläkin)-argumenttiin.
Maaseudulla äidillä oli viisi lasta. Kaksi nuorinta vietiin lämpimillä säillä päiväunille latoon, kylmillä vintille, isossa pärekorissa puoliltapäivin ja mentiin kahdelta katsomaan, ovatko nämä heränneet. Isoin oli koulussa ja teki palattuaan tilan töitä ja vahti pienempiä. Kaksi keskimmäistä juoksivat pitkin pihoja ja touhusivat omiaan tai auttoivat äitiään askareissa. Ruoka-aikoihin lauma huudettiin kasaan ja tarkistettiin, ettei kukaan ole pudonnut kaivoon, jonka kansi piti korjata jo vuosia sitten, tullut sen äkäisen lehmän potkaisemaksi tai pudonnut aitan ylisiltä. Lapsikuolleisuus niin tauteihin kuin tapaturmiin oli eri luokkaa. Siksi niitä mukuloita tehtiin, että joku elättäisi vanhuuden päivinä, vaikkei kovin vanhoiksi elettykään. Missään muualla kuin kirkossa ei käyty eikä mitään harrastettu. Isovanhemmat asuivat saman katon alla tai naapurissa ja hoitivat lapsia.
Siitä päästäänkin sujuvasti kohtaan sosiaaliturva, terveydenhuolto, koulutus, kaupungistuminen, ehkäisy, perhesuunnittelu, ura, talouden taantuma, työelämän vaatimukset, yksilöllisyyden korostaminen, oma-aika-ajattelu, pidentynyt eliniän odote, ulkonäkö- ja terveyspaineet, tukiverkkojen puute…
Voisimmeko siis unohtaa kyllä-ennenkin-huutelut ja keskittyä nykypäivän ja -maailman realiteetteihin?
En halua toista lasta ennen kuin M on esikoulussa. Enkä sano täysin varmaksi että silloinkaan.
Kierukan laitatin osaksi siitä syystä, että voin sanoa, ettei ainakaan niin moneen vuoteen kuin tuo kierukka toimii (tällä hetkellä noin viiteen vuoteen). Jos se antaisi paremmin ymmärtää, että päätös on pysyvä enkä voi tuosta vain päättää että spändärit nurkkaan, nyt lisäännytään!
Ja sitäpaitsi ei sovi olettaa, että lapsia noin vain tulisi. Mitä jos en voisi enää saada lapsia? Jos vaikka kohtuni olisi jouduttu poistamaan synnytyksessä? Kertoisinko siitä kaikille? Yksi lapsi ei muutenkaan tarkoita että toinen tulisi helposti. Miksi oletetaan, että yhden lapsen saaminen johtaa vääjäämättä pian toiseen?
Synnytys oli kokemuksena niin ikimuistoinen, etten halua uusia sitä lähivuosina – tai koskaan. Ja luulisi typerämmänkin ymmärtävän, ettei heti (kiireellisen) sektion jälkeen edes suositella seuraavan lapsen hankkimista vaan haavalle olisi hyvä antaa aikaa parantua ja kohdulle vahvistua.
Elämä on hyvää juuri näin.
Välillä aika väsyttävääkin, kuten viime yönä, kun nukuin kokonaiset kaksi ja puoli tuntia, kiitos vauvan vatsakipujen. En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hankkia toinen lapsi lähivuosina. Haluan valmistua, ehtiä harrastamaan edes vähän, nukkua joskus, päästä taas raskauden ja synnytyksen jälkeen parempaan kuntoon ja ennen kaikkea ehtiä olemaan läsnä M:n elämässä.
Miten suhtaudutte lapsiuteluihin, oli lapsia tai ei?
Kuuluuko perheen lapsiluku muille (kuin Kelalle)?
Miksi teidän perheenne on päätynyt nykyiseen ratkaisuun lapsien hankkimisen (ja määrän sekä ikäeron) tai hankkimatta jättämisen suhteen?
Positiivinen postitempaus
Äitiys-, odotus- ja vauva-aiheisia blogeja lukeneet huomasivat ehkä kuluneena keväänä ja kesänä useissa ”alan blogeissa” Salainen ystävä-henkisen postihankkeen. Kopioin törkeästi hankkeen idean ydinajatuksen.
Tosin samankaltaisia blogeissa kiertäviä postihankkeita on ollut ennenkin
niin ulkomaiden elävien blogeissa kuin kotimaan kamaralla.
Lilyn toimituskin huomasi, että Lilyssä on melkoinen määrä blogeja, joissa pääasiallisena aiheena
(tai ainakin yhtenä usein toistuvista aiheista) käsitellään äitiyttä/isyyttä, odotusta sekä vauva-arkea.
Samankaltaisen tempauksen järjestämiselle pitäisi löytyä edellytykset myös Lilystä.
Joulun aikaan kuuluvat pienet lahjat, salaisuudet ja yllätykset, kenties myös ajatus siitä, että jotakuta tuntematontakin voisi muistaa pikkuriikkisen, onhan maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Ideana olisi ostaa, tehdä tai taiteilla jotain oman blogiystävänsä iloksi.
Paketista voi paljastua jokin viesti, kuten kortti tai kirje. Paketin uumenista voi löytyä myös tavaraa tai ruokaa: kynttilöitä, herkkuja, kahvia, huulipuna, plektra…
Mitä tahansa sellaista, mitä blogiystäväsi tarvitsisi tai mistä hän pitäisi.
Haluaisitko kuulla postilaatikon kolahtavan?
Voit osallistua tempaukseen, jos sinulla on äitiys-/isyys-, odotus- tai vauvablogi Lilyssä.
Kun olet ilmoittautunut, saat tietää blogiystäväsi henkilöllisyyden ja paketin lähettämiseen tarvittavat tiedot minulta sähköpostilla 21.11. Muistathan tarkistaa, ettei sähköposti ole eksynyt roskapostilaatikkoon.
Ystäviin pitää tutustua ennen kuin näiden mieltymyksistä on perillä, joten käy tutkimassa blogiystäväsi blogia, ellet lue sitä jo entuudestaan. Useimmat bloginpitäjät kertovat blogissaan harrastuksistaan, lempiherkuistaan, suosikkiväreistään, tavoistaan hemmotella itseään tai hoitaa ulkonäköään. Pohdi, millaisista pienistä lahjoista blogiystäväsi ilahtuisi. Pähkinäallergikko tuskin arvostaa pähkinäsuklaata tai ekohippimamma turkiskoristeista avaimenperää…
Tempauksessa tulisi lähettää paketti blogiystävällesi niin, että se ehtii perille ennen aatonaattoa.
Paketin voi toki lähettää vaikka heti saatuaan blogiystävän yhteystiedot.
Paketin arvo voisi olla 10-15 euroa ja postikulut päälle.
Vaikkapa itse neulotun yllätyksen arvo voisi olla ostettuna arvaamaton,
joten maalaisjärjen käyttö on sallittua tässäkin asiassa.
Saamansa paketin sisältöä kannattaa esitellä blogissaan ja kertoa selvästi paketin liittyvän tähän tempaukseen. Näin tieto paketista kulkee kaikille, jotka seuraavat, onko oma paketti löytänyt perille tai haluavat uteliaina kurkkia, mitä muiden paketeista löytyy.
Tarkoituksena olisi pitää lähettäjä arvoituksellisuuden verhon takana tempauksen loppuun saakka.
Siksi pakettiin tulee liittää erillinen viesti, jota vastaanottaja ei voi vahingossa lukea ja jossa lähettäjä kertoo kuka on. Tempaus loppuu siis 23.12 ja silloin saa lukea blogiystävänsä viestin, josta ilmenee tämän henkilöllisyys.
Katsotaan, kuinka moni innostuu. (Toivottavasti sentään joku!)
Maksimissaan 18 bloggaajaa otetaan mukaan.
Ilmoittaudu kommentoimalla tätä postausta ja ilmaisemalla selkeästi, että haluat osallistua.
Lähetä myös postiosoitteesi ja blogisi nimi osoitteeseen karkki@me.com aiheella: Salainen blogiystävä.
Kun olen saanut kaikki ilmoittautumiset, teen vielä uuden postauksen,
jossa listaan kaikki tempaukseen osallistuvat blogit.
Mukana olevat bloggaajat saavat minulta vielä vahvennusviestin, jossa on blogiystävän tietojen lisäksi pientä kuvamateriaalia, jota voi halutessaan käyttää postauksissa tai blogin sivupalkissa tempauksen aikana.
(Kyseessä on samantyylinen logo, kuin tässä postauksessa.)
Hyvää isänpäivää!
Minun ideaalimaailmassani…
Isät eivät ole äidin pieniä tai isoja apulaisia.
Isät eivät ole vain lapsen elämän taustavaikuttajia, autokuskeja tai perheen elättäjiä.
Kun lapsi jää viettämään aikaa isänsä kanssa, tämä ei ole ”hoidossa”.
Isät ovat täysivaltaisia vanhempia.
Isät pitävät huolta ja hoivaavat.
Osa heistä pohtii rooliaan, paikkaansa sekä merkitystään modernissa yhteiskunnassa.
Ja osalle monipuolisemmat mahdollisuudet olla mies, olla ihminen ja olla isä, ovat ilon aihe
– mitä luontaisin toimintaympäristö.
He ovat osallistuvia ja osallistavia, lastaan kuuntelevia,
tämän kasvua kohti itsenäistä ja rohkeasti omanlaistaan persoonaa tukevia hahmoja.
Isät näyttävät lapselle, että maailma on heille avoin, heidän sukupuolestaan, varallisuudestaan, uskonnostaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, etnisestä taustastaan tai muista lähtökohdistaan riippumatta – tai että sen ainakin tulisi olla. Isän kanssa voi seikkailla, kalastaa, tehdä ruokaa tai pukeutua hameeseen.
Isät kannustavat parempaan suoritukseen, mutta muistavat kiittää hyvän, ei vain täydellisen suorituksen jälkeen. Isät näyttävät tunteita, ottavat tunteita vastaan ja tukevat rakkaudellaan lapsen persoonallisuuden kehitystä. He ovat kiinnostuneita lapsen asioista ja tämän kokemusmaailmasta.
Isä tiedostaa vastuunsa vanhempana ja osaa hakea apua ja tukea omiin tai perheen ongelmiin. Hän ymmärtää, että vanhemman elämänhallinnan heikkeneminen voi vaikuttaa lapsen koko loppuelämään.
Isäksi tuleminen on varmasti samalla, mutta silti eri tavalla hyvin kokonaisvaltaista kuin äidiksi tuleminen. On ollut hienoa seurata isän ja lapsen suhteen kehittymistä myös vanhemman roolissa. Olen onnellinen, että lapsellani on mahdollisuus oppia tuntemaan isänsä, viettää paljon aikaa tämän kanssa, keksiä vähitellen omia yhteisiä touhuja ja saada paljon läsnäolon sekä vuorovaikutuksen kokemuksia isältään. Kiitokset siis L:lle!
Uskon, että M olisi kanssani yhtä mieltä, jos hän kykenisi jäsentämään ajatuksiaan samalla tavalla.
Kiitos omalle isälleni, jonka kanssa olen ottanut (varsinkin teini-iässä) ajoittain yhteen;
Niin käy, kun on kaksi yhtä kovaa päätä.
Isän kanssa on kuitenkin opeteltu monia asioita, tehty läksyjä ja kiukuteltu matematiikan tehtävien parissa, harjoiteltu eri urheilulajeja, vaihdettu auton renkaita, kierrelty eri maissa ja Suomessa sekä oltu vaan.
Viime vuosina isä on auttanut remonteissa, ohjannut partiokokouksia, lainannut työkaluja, hoitanut vauvaa arkipäivinä sekä juhlissa, kuljettanut ihmisiä ja tavaroita lukemattomia kertoja, vienyt urheilukisoihin, ostanut metrilakuja sekä lämmittänyt saunaa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tasavertaisemmin koen voivani kohdata isäni ja sitä paremman keskusteluyhteyden koen saavuttavaneeni.
Kukaan ei ole täydellinen, ei ihmisenä, vanhempana tai lapsena,
useimmiten riittää, että yrittää parhaansa, (eikä sitäkään aina jaksa).
Siispä vielä kerran hyvää isänpäivää kaikille epätäydellisille isille!
Olkaa läsnä ja arvostakaa isyyttänne – älkääkä unohtako, kuinka tärkeitä olette lapsenne elämässä.
Puuhavinkki lauantaille
Kuviopurina:
1) Ota kaveriksesi joku, joka on lämmin ja seurallisella tuulella.
2) Siirtykää sängylle, sohvalle tai mille tahansa mukavalla alustalle, jolle mahdutte levittäytymään rennosti.
3) Omaksukaa kaverin kanssa mahdollisimman rennot lepoasennot, jotka myötäilevät toisiaan.
4) Nauttikaa olostanne ja kehrätkää henkisesti.
Päivän esimerkkisuorituksen teille tarjoavat Vanja ja Peppi.