Puolen vuoden kokeilujakson jälkeen olen todennut, että vauvan saamisessa
on parisuhteen kannalta hyviäkin puolia: 

Kun on jokin yhteinen projekti, kuten tässä tapauksessa lapsi, täytyy toimia tiiminä eli huolehtia entistä huolellisemmin kommunikaatioista, työnjaosta ja työparin jaksamisesta.

Lisäksi ajoittain rasittava tarpeeni olla lähes jatkuvasti kontaktissa muihin ihmisiin (niin sanotun yksinäisen ajan tarpeeni on hyvin vähäinen) kuormittaa L:ää vähemmän, koska onhan minulla vauva seuranani.

Olen joskus dramaattisuuteen taipuvainen ja saatan vatvoa joitain asioita mielessäni liikaa edestakaisin. Koska vauva järjestää jatkuvasti ohjelmaa, en ehdi hautoa ajatuksia turhan kauaa.

Parisuhteen toinen osapuoli on erittäin vahvasti läsnä koko ajan; L työskentelee lähinnä kotona ja ulkoiluja, kyläilyjä sekä asioiden hoitoa lukuunottamatta olemme M:n kanssa lähinnä kotioloissa. Näin ollen toista näkee lähes ympäri vuorokauden, joskin työaikana keskinäinen kontakti jää syystäkin vähiin.

Lisäksi isän ja pojan touhuja on mukava seurata. On mielenkiintoista nähdä, miten toinen hoitaa tietyt asiat, nojaten omiin lähtökohtiinsa ja persoonaansa, aivan eri lailla, mutta varmasti ihan yhtä hyvin. On ylipäätään hienoa nähdä toisesta jotain ihan uutta eli ”vanhemuus-rooli” – lähes kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen.

Huonoja puolia? Kiistatta huonoa on luonnollisesti molempien jatkuva väsymystila, joka kiristää ajoittain pinnaa; Pikkuasioista tulee helpommin kahnausta (ja sanottua ikävään sävyyn). Toisen naama ja tekemiset alkavat ajoittain tympiä, kun kumpikin pyörii paljon kotinurkissa.

Iltaan sijoitettu parisuhdeaika saattaa kutistua vähiin, jos työ- tai harrastuskuviot haukkaavat siitä osan tai vauva ei malta nukahtaa normaalin rytminsä mukaisesti. Koska untakin on pakko koettaa haalia vauvan yöunien aikana mahdollisimman paljon, ei yhteistä aikaa viitsi viettää keskellä (aamu)yötäkään.

Vauvan hoito aiheuttaa välillä riitaa. Mielestäni L on aivan yhtä pätevä – tai epäpätevä, hoitamaan lastamme kuin minäkin. Pyrin kommentoimaan tämän toimintaa vain silloin, kun se aiheuttaa minulle harmia tai ylimääräistä työtä. Esimerkkinä tästä tapaus, jossa L koetti ensin juottaa M:lle vettä nokkamukista:

Huomautin, että vauvan ei tarvitse vielä juoda vettä, vaan neste saisi olla maitoa, kun maidossa on rautaa, vitamiineja ja muuta tarpeellista, mitä kiinteä ravinto ei vielä sisällä tarpeeksi. M kakoi vettä ja valutti suurimman osan päälleen, joten sanoin, että eiköhän vauvalle sose- ja sormiruoat, tuttipullo ja tissi ole ihan riittävän monta osattavaa asiaa syömis- ja  juomisrintamalla – tarvitseeko tätä sotkea vielä nokkamukillakin. L kaatoi nokkamukiin ”lypsämääni” rintamaitoa. Maidon kerääminen on minulla työn ja tuskan takana ja kiukutti nähdä lähes kaiken maidon valuvan vauvan vaatteille. Ehdotin maidon siirtämistä pulloon ja siinä vaiheessa L hermostui ”avustukseeni”.

(Harvoin tuon tyyppisiä kahnauksia tulee, mutta aion jatkossakin sanoa asioista, jos se on oikeasti tarpeellista: Turhista narisemisesta tulee molemmille vaan kurja olo.)

Ja lopuksi meidän huushollissa hyväksi todettuja tapoja huolehtia parisuhteesta:

Omat harrastukset ovat tärkeä henkireikä. Vaikka partio tuntuu vievän välillä enemmän energiaa kuin se antaa, tuo se mukanaan tietyn porukan, jonka näkeminen on mukavaa. Partio tarjoaa useita mahdollisuuksia haastaa itsensä toimimaan paremmin ja oppimaan uutta. Kuvataidekoulussa ajatus irtautuu kaikesta kotiin liittyvästä, etsii uusia uria ja mieli alkaa luoda uutta. Käsillä tekeminen ja sosiaaliset kontaktit tuovat nautintoa tekemiseen.

Yhteisillä harrastuksilla on virkistävä vaikutus. Kun molemmat tuntevat samoja ihmisiä harrastustoiminnasta, on toisen itsekseenkin tekemien juttujen kuuntelemiseen enemmän kosketuspintaa. Tällä hetkellä harrastuksiksi luokiteltavia yhteisiä puuhiamme ovat partio ja vauvauinti. Molemmat ovat niin sanotusti koko perheen harrastuksia eli M kulkee myös mukana menossa. Yhdessä tehtävät asiat kerryttävät yhteisiä (useimmiten onnistumisen) kokemuksia.

Meillä on vauvanvahtivuorot; Arki-iltamme viisi tuntia työajan jälkeen ja ennen vauvan yöunia on jaettu puoliksi niin että molemmille jää kaksi ja puoli tuntia aikaa puuhailla haluamiaan asioita ja hoitaa omia osuuksiaan kotitöistä, ellei niiden tekeminen ole onnistunut vauvan kanssa ollessa. Koen saavani niin kutsuttua ”omaa aikaa” ihan riittävästi. Ehdin tehdä vauvavapaalla ajallani kotitöitä (lähinnä siivoilla ja järjestellä), kirjoittaa blogia ja lukea muiden blogeja, katsoa toisinaan joitain televisio-ohjelmia, käydä joskus kyläilemässä…
tai ottaa vaikka torkut.

Erilaisin nukkumajärjestelyin pyrimme saamaan mahdollisimman paljon unta. Sitä kaipaamme molemmat. Riittävää unensaantia on koetettu varmistaa sillä, että L nukkuu arkiyöt pääsääntöisesti viereisessä huoneessa, mutta auttaa levottomimpina öinä joskus vauvan rauhoittelussa. Viikonloppuna yhdessä nukkuminen vauvan heräilyineen ei vaikuta niin paljon työsuoritukseen, koska päivälläkin voi torkkua.

Erikseen ”korvamerkitty” parisuhdeaikamme alkaa joka arki-ilta kello yhdeksän ja kestää yleensä siihen asti, kunnes nukahdan (eli kymmeneen tai yhteentoista). Täytyy kehua, että on ollut mainio ajatus. Päivän tapahtumat ehtii kerrata toisen kanssa, kenties katsoa jonkin ohjelman tai puuhata yhdessä mitä ikinä mieliikin. Kahdenkeskeisen ajan ja läheisyyden kiintiöt täyttyvät molemmat kertaheitolla.

Kotitöiden osalta vastuualueemme on jaettu selkeästi. (Jako tehtiin heti muuttaessamme yhteen, mutta sitä on muutettu pieniltä osin myöhemmin.) Kun molempien työt on määritelty, ei niistä tarvitse jatkuvasti kinastella. Jos esimerkiksi ruokaa ei ole valmistettu ajallaan, on syypään tilanteeseen L. Mutta jos pyykkikopat ovat täpötäynnä, olen itse luistanut omista hommistani. Koska molemmat ovat sitoutuneet hoitamaan oman osansa töistä, ei toiselle tarvitse kuin muistuttaa, että: ”Metallien keräysastiaan ei enää mahdu mitään” ja kierrätysastiat tyhjentyvät silloin pikapuoliin. Näin on selkeästi tiedossa, kuinka paljon kukin huolehtii kodista, eikä omaa osuttaan voi suurennella tai toisen tekemiä töitä vähätellä.

Hyvin ”huollettu” sosiaalinen elämä, ystävien, sukulaisten ja harrastustovereiden kohtaaminen, yhdessä tai erikseen, tuo iloa ja jaksamista. Vaikka tuttavapariskunnan kahville pyytäminen, juhlien järjestäminen tai puolison potkiminen kodin ulkopuolelle viettämään aikaa ystävien kanssa vaatiikin oman satsauksensa, se maksaa itsensä moninkertaisena takaisin. Lapsen kasvaessa olisi kurja huomata käpertyneensä kotiin, kieltäytyneensä kutsuista tai ehdotuksista tavata ja siten hukanneensa osan tuntemistaan loistavista persoonista jonnekin matkan varrelle. Kaikkea ei ehdi ja jaksa eikä joka rientoon ole mielekästäkään yrittää revetä. Mutta toisaalta, kun saa keskustella asioista ja nauraa hölmöille jutuille edes välillä, pysyvät sosiaaliset taidot yllä ja pääkoppa tuulettuu.

Hermojen säilymisen kannalta ja ajoittaisten lyhyiden karkumatkojen (kuten ulkona syömisen) näkökulmasta miniperheemme ulkopuolinen apu on tärkeää. Onkin siis paikallaan antaa kiitosta molempien perheille, M:n kummeille ja muille vauvaa vaunuajeluttaneille, tälle syliä ja meille lastenhoitoapua tarjonneille.

Kuvan on ottanut Jussi Eerola

Tämän postauksen keskeinen aihe on oman identiteetin muuttuminen ja toisaalta sen säilyttäminen lapsen saamisen myötä. Pohdin myös, miten toisen katoaminen omiin vanhemmuusmaailmoihinsa voi pistää parisuhteen marssijärjestyksen uusiksi – tai perustavanlaatuisesti keturalleen.

Ehkä isoin tähänastinen oivallus on ollut se, että olen vapautunut ajatuksesta, jonka mukaan äitiys määrittäisi tästä lähin kaikkea tekemistäni ja ajatteluani. Kun lukee lastenhoitoon ja -kasvatukseen liittyvää kirjallisuutta, blogeja tai kolumneja, pohjavire on usein sellainen, että äitiyden tulisi näkyä kaikessa, mitä teet, sanot tai ajattelet. (Ja siinä kohtaa Stiga karkaa toppahanskoista.)

Mielestäni kaikkea ei tarvitse peilata sen kautta, että teenkö nyt asioita oikein äitinä tai mitä ajattelen tästä asiata äidin roolin näkökulmasta ja voinko nyt enää harrastaa tai tavata ihmisiä, koska lapsi.

En koe itse ”hurahtaneeni” tähän äitiystouhuun täysin. Joku voi pitää minua sen vuoksi huonona äitinä.

Fyysisellä tasolla olen koettanut huolehtia siitä, etten ala syömään ihan mitä sattuu, muistan urheilla joskus, koetan pukeutua siististi ainakin kun poistun kotiovesta ja muutenkin huolehtia itsestäni. Haluan edelleen kokea itseni viehättäväksi ja toivoisin että puolisokin pystyisi siihen (ja näin käsittääkseni onkin). Minulla on myös omia harrastuksia, joita olen jatkanut lähes samoin kuin ennen vauvan syntymää. 

Itsestä huolehtimisen lisäksi minulle on tehnyt hyvää pitää kahden kuuloelimen välissä ajatus siitä, että olen äitinä toimimisen lisäksi myös nainen. Kaipaan edelleen silloin tällöin jalkahoidossa tai kampaajalla käymistä, istuvat rintaliivit ovat yhä hyvä sijoitus ja kehuja, kukkia ja pieniä huomionosoituksia otan vastaan mielelläni, olkoon, että vauvallekin tuodut asiat ilahduttavat. Läheisyys, kosketus ja seksi ovat edelleen yhtä lailla tarpeen, vaikka viimeisimmän spontaanius kärsii vauva-arjessa.

Olen kuullut monen suusta, että jotenkin oma minuus hukkui vauva-aikana (ja osalla pidemmäksikin ajaksi) kokonaan. Monet sanovat myös ymmärtävänsä jossain määrin, miksi kumppani joko etääntyi tai lähti; Olisi varmaan kenelle tahansa vaikeaa käsitellä tilannetta, jos suhteen toinen osapuoli onkin äkkiä jokin täysin vieras, hormonihuuruinen olento, joka ei pese hiuksiaan, osaa puhua vain lapsista eikä ole enää kiinnostunut kumppanistaan tai mistään samoista asioista kuin ennen.

Psyykkisellä tasolla olisikin tärkeää muistaa olla välillä vähän itsekäs, ajatella hetkittäin myös sitä, mitä minä haluan ja tarvitsen. Ja kertoa omat ajatukset myös suhteen toiselle osapuolelle. Eikä kumppania saisi pitää itsestäänselvyytenä. Tästä ei pitäisi tulla vain lapsen toista vanhempaa vaan tämän tunneilmastoa ja odotuksia perhe-elämän sekä parisuhteen osalta pitäisi muistaa pysähtyä kuuntelemaan. Mielestäni Mami Go Go-blogin Minttu kirjoittaa aiheesta todella hyvin postauksessaan ”Me kaksi”.

Suhde itseen, oma arvomaailma ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuu varmasti lapsen saamisen myötä. Mielestäni olisi tärkeää asettaa asiat silti oikeaan mittakaavaansa: Lapsi ei ole koko maailma eikä hänestä kannattaisi sellaista tehdäkään; Vanhemmiten lapsiparkaa voi muutoin ahdistaa olla aikuisen olevaisuuden ja todellisuuden keskipiste. Elämässä on edelleen paljon muutakin merkityksellistä kuten puoliso, ystävät, läheiset ja itselle tärkeät asiat kuten urheilu, taide tai yhdistystoiminta – mikä nyt kullekin on ollut mieluista.

Rakastaminen ja parisuhteen hyvinvointi on ennen kaikkea tahdon asia, johon molempien pitää sitoutua. On olemassa sekä kokeiltua että kuultuja näppäriä käytännön keinoja parisuhteen hoivaamiseen, siis vanhan viisauden ”et voi rakastaa muita, ellet rakasta itseäsi” sekä kehotuksen kuunnella kumppania lisäksi. Mutta se on jo ihan toinen postaus.

Tämän postauksen yhteenvetona ”ihmissuhde-ekspertti” (ha!) tohtori Norppa suosittelee:
1) Älä hukkaa itseäsi hormonihuuruihin
2) Pidä itsestäsi huolta, fyysisesti ja henkisesti (mahdollisuuksien mukaan)
3) Tee välillä itsekkäästi asioita, joista nautit
4) Älä heitä harrastuksiasi romukoppaan, vaikka pistäisitkin ajankäyttöä uuteen uskoon. 
(Säilytä edes yksi ihan oma harrastus.)
5) Muista pysähtyä kuuntelemaan sekä itseäsi että kumppanisi tarpeita, tunteita ja odotuksia
6) Sitoudu olemaan toiselle läsnä, fyysisesti ja henkisesti (Muista harrastaa myös seksiä!)

Näiden ajattelumallien ja toimintatapojen avulla olen onnistunut löytämään jonkinasteisen tasapainon vauva-arjessa luovimiseen. En voi luvata, että ne toimisivat kaikilla, joten suosittelen niitä lähinnä herättämään ajatuksia. Joilla ei sitten ole vaihto- eikä palautusoikeutta!

~..~..~..~..~..~..~

Parisuhde vauva-arjessa postausten sarjan osa 2 käsittelee asioita,
jotka meidän tapauksessamme koetaan onnistuneina ja jopa parantuneina vauva-arjen myötä
ja asioita, jotka rasittavat parisuhdetta.

Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, kuvittelin osaavani tiivistää asiani jotenkin nasevasti. 
Toisin kävi – jälleen. Päätin tehdä aiheesta useamman postauksen sarjan. Seuraa siis pitkän kaavan mukainen johdanto-osa koko pohdiskelulle.

Minulla on ollut sellainen mielikuva, (ts. luulen, että yleinen ja vallitseva käsitys on), että parisuhde automaattisesti kärsii, kun perheeseen tulee lapsi. Mahdolliset seuraavat lapset saavat perherauhan järkkymään, mutta harvoin yhtä pahasti kuin ensimmäinen lapsi.

Päätin tehdä hieman omatoimista tutkimusta lueskelemalla aiheesta muun muassa MLL:n ja Väestöliiton sivuilla sekä erinäisten sanoma- ja aikakausilehtien verkkojulkaisuissa. Paras asiaan liittyvä tiivistys löytyi mielestäni Väestöliiton sivuilta. Siellä kerrotaan tilastoihin pohjautuvaa taustaa, joka vahvistaa käsitykseni ainakin jossain määrin oikeaksi: 

”Vanhemmaksi tuleminen on kuitenkin parisuhteen suurimpia haasteita. Ensimmäisen lapsen tulo heikentää usein puolisoiden tyytyväisyyttä parisuhteeseen. Tyytymättömyyttä aiheuttavat monesti parisuhteen käytännön paineet: yhteistä aikaa on liian vähän, eikä yhteiselle tekemiselle löydy arjessa tilaa.”

”Tutkimusten mukaan parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat ovat yleisiä synnytyksen jälkeen. Nuoremmilla ikäluokilla ensimmäisen avioliiton kesto onkin vähentynyt vuosi vuodelta. Pienten lasten vanhempien eronneisuus on korkealla ja erot kasvussa.”

Meidän osaltamme jo tieto raskaudesta oli yllättävä ja aiheutti omalta osaltaan kriisin parisuhteessa. Kun päätös siitä, että lapsi saisi tulla kun oli kerran tullakseen, oli tehty, piti vielä päättää, miten jatkaa eteenpäin.

Kun pääsimme yksimielisyyteen siitä, että parisuhdetta olisi tarkoitus jatkaa, vaikka vauva onkin tulossa, sovimme että ensimmäisen vuoden aikana ei saa sitten erota. Tämä perustui siihen, että todella monet ovat sanoneet, että se vaihtoehto pyöri koko ajan ilmassa niin sanotun vauvavuoden aikana, mutta tosiasiassa ihan sama ihminen siinä vieressä oli kuin ennenkin. Kyseisillä pariskunnilla menee taas hyvin kun lapset ovat isompia. Elämänmuutos, rutiinien muuttuminen, oman tilan ja ajan puute ja ennen kaikkea se pohjaton väsymys ja krooninen univelka saivat toisen pienimmätkin virheet ja puutteet ärsyttämään aivan tolkuttomasti. Olen saanut useamman neuvon siitä, että isoja päätöksiä parisuhteen kohtalosta ei kannata tehdä vauvavaiheen aikana.

Ne pariskunnat, jotka ovat eronneet, sanovat eron johtuneen joko siitä, että toinen (useammin mies) väsyi koko arkeen vauvoineen kaikkineen ja vain lähti, toisilla tuli eteen pettymyksiä, kun puoliso ei huolehtinut lapsesta ja kodista odotetulla tavalla ja osa ei kyennyt suhtautumaan perheen muuttuneeseen dynamikkaan ja suhteen toisen osapuolen rooliin vanhempana. Oman lukunsa muodostavat toki suhteet, joissa esiintyy alkoholismia, väkivaltaa tai muita ilmiöitä, joiden vuoksi erotaan tavoitteena vauvalle turvallisempi elinympäristö.

Miten tulisi toimia, että parisuhde pysyisi kasassa tai vielä parempaa,
sen kokisi voimavarana ja onnellisuutta tuovana asiana elämässään?
Millä asioilla voisi vähentää riitaa ja turhautumista kahden univeloissa riutuvan ja väsyneen aikuisen taloudessa? 

Mitkä asiat koen huonoiksi tai hyviksi parisuhteessamme jVs*? 
Mitä tekemiämme ratkaisuja pidän onnistuneina parisuhteen hyvinvoinnin kannalta?
Ja millaista ajatustyötä ja panostusta hyvän perheellisen parisuhteen tavoittelu on vaatinut minulta itseltäni?

Tohtori Norppa palaa näiden kysymysten pariin heti huomenissa. Sama aika, sama paikka, sama hyljekanava!

*(jälkeen Vauvan syntymän)