Aika on aika suhteellista

Kun ei ole vielä palannut työhommiin, elo on toisaalta melko lailla aikatauluvapaata – mikä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että olen täysin itsenäisesti vastuussa kirjallisten tehtävieni valmistumisesta aikataulussaan. Olenkin laatinut kullekin hommalle omat deadlinensa, joiden puitteissa pidän välillä lähes yksinomaan kotitöihin, liikuntaan ja perhe-elämään liittyviä päiviä ja toisinaan kirjoitan aamusta yön pikkutunneille.

Osaan olla hyvinkin tehokas, siedän painetta vähintäänkin kohtalaisesti, kivojen projektien osalta tappiin asti. En ole kuitenkaan kokenut pakottavaa tarvetta sännätä nyt-heti-saman-tien ihan mihin tahansa hommiin, jalkaterät vielä puoliksi koulun oven välissä. ”Leppoistetaan” nyt loppujen kirjallisten hommien lomassa ja kesällä remontin merkeissä; Syksymmällä on varmasti paukkuja muodostaa työtoveruuksia, erikoistua ja perehtyä hommiinsa – joita toivottavasti silloin on, melkoisella palolla.

Ehtii niitä töitä paiskia loppukesästä tai alkusyksystä eteenpäin kymmeniä vuosia. Ja olkoon tämä loppukevennys pieni selkääntaputus 3,5 vuodessa suoritettavaksi suositeltujen opintojen tahkoamisesta 2,5 vuodessa, osan ajasta raskaana ja loput pienen lapsen vanhempana.

Mutta oikeastaan piti hieman syylliseltä kalskahtavan selittelyn sijaan lätisemäni siitä, mitä vapaampi aikataulutus käytännössä tarkoittaa; Kun on luvannut itselleen tehdä kouluhommia vähintään tietyn tuntimäärän päivässä, varata asunnon kunnossapitoon tietyt hetket ja jättää lounastunnille ja yleiselle jumitukselle, jota myös pään nollaamiseksi kutsutaan, tietyn palasen käytettävissä olevasta tehokkaasta työajasta, saattaa äkkiä huomata prioriteettiensa olevan ehkä vähän vinksallaan. Nimittäin sen nollaukseen ja hyvinvointin varatun ajan jakautumisen osalta.

Liikunta olisi tunnetusti hyväksi, sekä keholle että päälle ja alun perin olin suunnitellut käyttäväni siihen tänään tunnista kahteen. Loppupeleissä päädyin kuitenkin selailemaan harmillisen pitkäksi aikaa miehen lähettämää linkkiä aiheesta ”näin sisustat pikselilinnasi, jonka sait käyttöösi viime yönä”. Jos joku teistä tietäisi, kuinka paljon aikaa olen vuosia sitten Sims 3:sta pelatessani käyttänyt oikean metallisävyn löytämiseksi rakentamani ja sisustamani talon vessan hanoihin… Sanotaan, ettei lipsahdukseni pitäisi tulla yllätyksenä.

Liikuntaan käytettävä aika typistyi siis 45 minuuttiin, jossa arvioin hölkkäileväni ainakin 7 kilometriä. Kotiovella kello näytti 44 minuuttia 28 sekuntia ja 7,00 kilometriä. Sanotaan näin, että tästä voinee päätellä, kumpaa teen mieluummin: selailenko pikseliverhoja vai juoksenko. Kun toiseen puuhaan saa vahingossa kulumaan aivan liikaa aikaa ja toista suorittaa juuri itsensä kanssa sopimansa minimimatkan tai -ajan, huomaa ajan kulun olevan todellakin erittäin suhteellista.

Tietääkö muuten tekevänsä automaattisesti onnellistavia asioita, jos unohtuu puuhaamaan asiaa ajan kulusta irrallaan?

P.S. Täällä on täten virallisesti kevät, koska juosta tarkeni jo pelkässä topissa ja pururata oli yhtä pätkää lukuunottamatta sula sekä kohtuullisen mudaton.

Romantiikkavajaus ja sen ratkaisut

Kirjoitin kerran itsestäni lyhyttä, englanninkielistä kuvausta, johon koetin tiivistää olennaisimman. Päädyin kuvailemaan itseäni rimpsulla, joka päättyi sanoihin ”and occasionally a hopeless romantic with a dirty mind” tai jotain muuta vastaavaa.

Pidän tosin monia yleisesti romanttisiksi miellettyjä asioita hieman korneina ja imelinä. Lässytys, ylenpalttinen lahjominen ja onnelliset höttöloput ilman dramatiikkaa – plääh. Viehätyn ennemminkin intohimoisista, vaikeuksien voittamisesta ja yhdessä kasvamisesta kertovista parisuhde- ja rakkaustarinoista.

Eli juuri sellaisista tarinoista ja suhteista, joilla ei ole useinkaan mitään tekemistä keskiverron, helposti käynnistyvän ja etenevän, perusvakaan parisuhteen kanssa. Ja joissa eläminen olisi ihan kauhean kuluttavaa ja pääasiassa piinallista. Pöh. 

Olen kuitenkin jossain määrin romantiikkaa ja suuria tunteita kaipaava tyyppi, joka on avioitunut harvinaisen täyspäisen, rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa ja omaa tilaa kaipaavan miehen kanssa… Juuri sen kaverin, joka tuo kukkia käskystä kerran vuodessa, kehuu pari kertaa puolivuosittain ja pitää romanttisimpana mahdollisena tekona satunnaista sängyssä löhöilyä sunnuntaisin. 

Eikä peiton alla halailussa ole mitään vikaa – olen valtaosan ajasta täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. (Kukapa olisi missään parisuhteessa tyytyväinen ihan jokaista yhteiselon minuuttia). Minulla on varsin rakastettava, perhe-elämään ja parisuhteeseemme omilla tavoillaan aikaa, vaivaa ja rahaa satsaava puoliso, joka osallistuu ja kantaa vastuuta. 

Siksi en ajoittaisessa säpinän kaipuussani ryhdykään kaivamaan verta nenästäni, haasta riitaa tai koeta tehdä miestäni mustasukkaiseksi. En valita, nurise tai murjota huomionosoitusten tai kehujen puutteesta – ainakaan jatkuvasti. Jos ne eivät tule luonnostaan, ei niitä pakollakaan saa aikaan. 

Mitä siis tekee toivoton, hieman kyyninen ja erityisesti sielua riipiviä nyyhkytarinoita janoava romantikko? 

Lukee kirjoja, katsoo televisiosarjoja ja viimeaikaisesta päätellen myös pelaa pelejä. Ai miten niin tätä postausta inspiroivat akuutit vieroitusoireet, joita sain jälleen yhden virtuaaliromanssin päätyttyä?

On kauhean kätevää kokea äärimmäisiä tunteita, jotka voi jättää hyllylle sulkiessaan kirjan, klikatessaan Netflixin kiinni tai sammuttaessaan koneen – jättää ihastumiset, vihastumiset tai traagiset kohtalot enimmäkseen taka-alalle ja palata kirjoittamaan kiltisti esseitä, maksamaan asuntolainan korkoja sekä pesemään pyykkiä. Elämään sitä oikeaa, tasaista ja leppoisaa arkea.

P.S. Ja kohdataanpa tosiasiat; Aika harva rohkenisi tai viitsisi varmaan tapailla tällaisia tyyppejä tosielämässä:

 

En varmaan ole yksin ajatusteni kanssa, joten uskaltaako joku muukin potevansa jatkuvaa tai satunnaista romantiikkavajausta?

Kuva: Pati Cmak

Silmäni näkivät sinut jo idullasi?

Istuin tänään matalassa erkkerissä vanhassa puutuolissa ja siemailin veriappelsiinimehua matalajalkaisesta lasista. Ympärillä oli nykyisiä ystäviä ja kavereita, pitkälti liian harvoin nähtyjä, mutta silti tärkeitä – sekä entisestä elämästä, lähes kymmenen vuoden takaa tuttuja ihmisiä, joiden kuulumisia, opiskelu- ja työjuttuja, parisuhteiden käänteitä, hääkuumeita ja suunnitelmia kuuntelin nauttien välillä hiljaisuudessa ikkunasta porottavasta auringosta.

Söin juustokakkua ja salaattia. Aina välillä viereeni pyrähti pirteä, syvänsinisillä, kirkkailla silmillään tiukasti tuijottava lapsi, joka kyseli, saisiko hän santsata vesimelonilohkoja, suolakeksejä tai juustoa. Keskusteluseuraani kuuluvat toivat lapselle keittiöreissuillaan toisinaan lisää tuoremehua, mansikoita tai muuta pientä naposteltavaa.

Alun arastelun jälkeen lapsi uskaltautui myös pyytämään apua ja jutustelemaan vieraidenkin aikuisten kanssa. Tämä kellotteli pörrömatolla kyljellään niin ikään vieraana olevaa vauvaa tarkkaillen, pyyhki kätensä ja kasvonsa hyvinkin pedantisti jokaisen herkun jälkeen, ilmoitti oman ikänsä, kertoili tulevista syntymäpäivistään ja paistatteli paikalla olevien aikuisten kehuissa. 

Kotimatkan viimeisillä metreillä muistin sanoa omaltakin osaltani lapselle, että käyttäydyitpä reissussa hienosti, niin kylässä kuin matkojenkin aikana. Että kanssasi oli oikein kiva olla liikenteessä ja mennään toistekin, kun osasit tervehtiä, pyytää, kiittää ja jutella niin mainiosti. Koko päivän tunsin tosin olevani suhteessa muihin aikuisiin se ärsyttävä vanhempi, joka hölisee lapsensa tekemisistä, kehuu tämän suoriuksia ja pitää tätä vähintään maailman kahdeksantena ihmeenä. 

Henkisesti ja fyysisesti rankan vauvavuoden, opiskeluarkeen ja sen myötä osa-aikavanhemmuuteen sopeutumisen, oman herkästi kiehahtavan luonteen ja uhmantäyteisten päivien yhteensovittamisen… Vanhemmuuden vähemmän hohdokkaiden puolien kanssa kipuilemisen jälkeen olen viime aikoina kokenut lapsen kanssa elämisen vastaavan viimein pääpiirteissään niitä mielikuvia, joita olin elätellyt siitä asti kun ryhdyin pohtimaan, millaista omien lasten saaminen olisi.

Ja tänään olen kantanut mukanani lähes yliluonnollista tunnetta, jota en oikein ole osannut paikantaa. Kummallista tuttuuden ja haikeuden rajamailla viipyilevästää olotilaa, jonka määrittäminen olisi vaatinut hetkeksi pysähtymistä.

Illalla, lapsen ryhdyttyä yöunia edeltäviin puuhiin isänsä kanssa tunne muuttui viimein sanoiksi ja kuviksi; Tajusin nähneeni hyvin pitkälti Kuutin nykyistä ulkomuotoa, persoonaa, olemusta vastaavan lapsen unissani jo useiden vuosien ajan: ennen kuin tiesin, milloin saisin lapsia tai tulisiko minusta ylipäätään vanhempaa.

Joku sanoo näitä väläyksiä etiäisiksi, näyksi tulevasta, toinen puhuu kohtalosta ja kolmas johdatuksesta. Käytännöllisenä skeptikkona voisin sanoa mieleni tehneen temppujaan yhdistellen palasia kokemastani ja toivomastani sekä todennäköisistä tulevista yhteen.

Niin tai näin, kylmiä väreitä tällainen saa aikaan – ehkä näin onkin tarkoitettu ja palaset ovat osuneet kohdalleen juuri niin kuin niiden pitikin. 

 

DIY of the day: How to deal with Shit

Kymmenen vuotta. Ainakin niin kauan muistan raivostuneeni säännöllisin väliajoin yhteiskunnan asioihin välinpitämättömästi suhtautumisesta, heikosta argumentoinnista, itsekeskeisyydestä, passiivisuutta ihannoivasta tai siihen kannustavasta puheesta sekä katteettomiin väitteisiin nojaavasta, itsearvoisesti huomionhakuisesta retoriikasta. 

Yksittäinen perseily (pun intended) ei yleensä riitä suistamaan minua raiteiltaan. Mutta kun yksisilmäistä ja ankeaa oman navan kaivelua tulee vastaan turhan monesta tuutista, saattaa jokin tapaus katkaista kamelin selän. Aika monille se viimeinen palautussmoothieloraus kameliparan kyttyröille taisi olla eilen puhjennut äänestämättömyyskeskustelu. Facebookissa joku keskusteluun osallistuneista kirjoitti:

”Pyyhin pyllyä tollasilla ´jokainen on oman onnensa seppä´ ja ´en tule tarvitsemaan yhteiskunnan tukea´-mielipiteillä.”

Ja toinen jatkoi:

”…oli niin hyvin tuossa muotoiltu aikaisemmin tuo sun mielipide, että mä osallistun pyllynpyyhkimistalkoisiin! Metafora suorastaan lihallistuu mielessäni.”

Noh, metafora päätyi lihallistumaan, aktualisoitumaan ja tulemaan sanasta todeksi meidän tulostimessamme. Tosin mies totesi valmiita arkkeja tuomitsevan näköinen ilme kasvoillaan ojentaessaan, että:

” Ne voivat tuntua sitten pyyhkiessä yhtä ikäviltä kuin toisessakin päässä.”

Tiedän, ettei tämä ollut ehkä kovin fiksua tai aikuista käytöstä. Mutta olen viime viikkoina koettanut kirjoittaa itseni uuvuksiin asti ja pauhannut turuilla, toreilla ja somessa aiheesta niin, että kuluneet viikot ovat olleet loppusoittoa kymmenen vuoden kärsivällisyydelle ja nyt meni sitten nappo nurin.

En räjäyttänyt mitään, en karjunut, perustanut viharyhmää tai saanut hermoromahdusta. En tehnyt kuten Emmi vaalitenttipostauksen kommenttiosioissa uhkasi eli hankkinut verenpainelääkkeitä, rauhoittavia ja lobotomiaa. Printtasinpa vaan vähän paperia.

Nyt ollaan harvinaisessa tilanteessa – Norppalasta käsin jaetaan self-help-ohjeita. Nyt jos koskaan kannattaa siis olla kuulolla!

Jos kaipaat maltillista höyryjen poistamista aiheesta kuin aiheesta, oli kyseessä sitten vaalit, turkistarhaus, vähemmistöjen laiminlyödyt oikeudet, opintotuen rajoittaminen, sukulaisten sekoilut, asevelvollisuus tai hedelmätön, jankkaava nettikeskustelu, saa vinkistä ottaa vaarin ja toteuttaa itselleen protestirullan. Aika rauhanomainen ja harmiton keino loppupeleissä…

P.S. Herkkäpeppuisten ei edes tarvitse oikeasti  pyyhkiä protestiksi. Pelkästään rullan näkeminen ja kenties myös kuvaaminen riittää lievittämään ahdistuksen oireita. Eikä tulostuspaperi kyllä kuulu myöskään viemäriin.

P.P.S. Internetin ihmeellisessä maailmassa on palveluita, joista saa tilata ihan oikeaa vessapaperia valitsemallaan kuvalla tai tekstillä. Valitettavasti minimitilausmäärä on sata rullaa (!) eikä itseäni ärsyttänyt vielä ihan niin paljoa.

Lue myös: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?   //   Ihmisyydestä ja keskustelukulttuurista  // Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

27 op

Eikä enää sitäkään jäljellä, jos katsoo tehtyjen hommien määrää eikä verkkoon kirjattuja suorituksia.
Ei pitäisi olla näin vaikeaa, mutta kun on.

Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

Olet matkalla töihin, opiskelupaikallesi, kaverin kanssa kahville, juoksemaan lounastauolla asioita tai juurihoidattamaan helkkaristi vihlovaa poskihammastasi. Päätät käyttää kauppakeskuksen hissiä, joka on samanlainen kuin suurin osa hisseistä: pieni, ahdas, metallinen laatikko, joka hinautuu vaijerin varassa kerroksien väliä eikä mokomasta hökötyksestä pääse pois ennen kuin ovet avautuvat seuraavassa toivotussa tasossa.

Hissi on muutoin tyhjä, mutta kanssasi samaan aikaan sisään sujahtaa yksi vastakkaisen sukupuolen edustaja. Saatat sivusilmällä huomata tämän olevan keskimääräisen ihmisen mielestä varsin hyvännäköinen. Äkkiä tämä henkilö ryhtyy juttusille eikä suinkaan päivitelläkseen ulkona puhaltavaa tuulta tai jotain muuta neutraalia asiaa. Haluaisit kenties olla rauhassa tai sitten olet varovaisen seurallisella tuulella ja otat katsekontaktia kuunnellaksesi, mitä tällä on sanottavanaan. Hän pyytää yllättäen ja suorasanaisesti sinua suutelemaan itseään tai kyselee vihjailevasti, tapaatko useinkin suudella (ventovieraita) hissimatkoillasi.

Miten reagoisit tilanteessa? Kokisitko tulleesi väijytetyksi tai nurkkaan ajatuksi tai säikähtäisitkö yllättävää omalle alueellesi tunkeutumista. Olkoonkin että vastapuoli saattaisi olla mielestäsi ulkoisesti viehättävä, olettaen että mieltymyksesi seuraisivat valtavirtatallaajan hottiuskäsitystä, kuinka moni heittäytyisi johonkin pornograafiseen kuplaan tuosta vain ja tunkisi kielensä ennalta tuntemattoman tyypin kitarisoihin täysin kyseenalaistamatta tilannetta?

Entä jos hississä kanssasi matkustaisi kaikista sosiaalisista vinkeistä päätellen suudelmaa pyytävän henkilön kaveriporukka – vähentäisikö se tilanteen kummallisuutta tai uhkaavuutta? Vai tulisiko hommasta ennemmin nöyryyttämiseen tai joukkoraiskaamiseen vihjaavat fiilikset? Saattaisit koettaa selvitä hämmentävästi tilanteesta karttelemalla kysymyksiin vastaamista ja yrittää liueta paikalta heti hissin ovien avauduttua. Entä jos suudelmaa kärttävä taho jatkaisi itsepintaisesti ja koettaisi vähätellä tilanteen vakavuutta – tehdä vastustelustasi huvittavaa tai säälittävää?

Jos olisit parisuhteessa, olisiko pikainen hissipussailu tuntemattoman pikaihastuksen kanssa hauska juttu, josta olisi kiva kertoa puolisolle päivällispöydässä? Entä jos olisit epävarma seksuaalisuudestasi, viehättyisit ennemmin toisen sukupuolen edustajista tai olisit kokenut negatiivisia, jopa traumaattisia asioita seksuaalisuuteen tai fyysiseen kontaktiin liittyen aikaisemmin? 

Mitä sitten vastaisitkin, suudelman pyytäjä paljastaisi kyseessä olleen vitsin, hahahha. Kiemurtelusi, suutelohalukkuutesi, alkava paniikkisi tai väistely-yrityksesi… Reaktiostasi riippumatta tilanne olisi videoitu ja siitä haluttaisiin tehdä osa mainosta. Siinäpä vasta oikein hauska juttu! 

Seksuaalinen häirintä on hulvatonta, kasuaalia, itse asiassa ihan okei; Kaikki haluavat imutella jokaisen kuuman vastaantulijan kanssa tilaisuuden tullen. Ja mikäli eivät tahdokaan, kyse on yksinomaan siitä, että he epäilevät hengityksensä haisevan pahalta – siitähän vain kiikastikin.

Sillä kukapa mies kieltäytyisi viehättävän naisen ehdotuksesta. Miehet ovat genitaaliensa ohjauksessa toimivia totaaliurpoja – kaikkihan sen tietävät. Miehet eivät voi olla seksuaalisen ahdistelun uhreja, koska he haluavat olla naisten halujen ja päähänpistojen kohteita. Ainakin jos nainen on nuori ja nätti.

Missä ja milloin vain huulet ja vasen lahje törrölleen, seksuaalisesta suuntautumisesta, luonteenlaadusta ja parisuhdestatuksesta riippumatta. Kunhan on muistanut imeskellä Mynthoninsa.

 

Annan täten tälle mainosvideolle Norppalan virallisen Ei Näin-palkinnon.

 

P.S. Vaikka videolla esiintyvistä henkilöistä osa olisikin näyttelijöitä ja muilta olisi pyydetty luvat materiaalin käyttöön jälkikäteen, ei tämänkaltaisen asetelman tulisi mielestäni olla kategorisesti hauskaa edes lavastettuna.

 

Mielensäpahoittaja otti kierrokset myös näistä:
Ehtaa seksuaalista häirintää elävästä elämästä  &  Veikkauksen ihan-muihin-palloihin keskittyvä mainosvideo

 

Turvapaikka!

Kutsukaa sitä Fengshuiksi tai joksikin alkukantaiseksi vaistoksi, mutten ole koskaan pahemmin välittänyt nukkua suoraan oviaukon vieressä. Käytännön syistä makuuhuoneessamme on parisängylle, joskin kapealle sellaiselle, vain yksi mahdollinen paikka, jotta kulkuväylät parvekkeelle ja isolle vaatekaapille pysyisivät avoimina. Sängyn toinen pitkä sivu jääkin siis auttamatta oviaukon viereen.

Välttelin oven puolella nukkumista tosin jo edellisessä asunnossamme, jossa ovi ei edes ollut näin lähellä sänkyä, joten mies tyytyi tänne muutettuamme nopeasti ajatukseen siitä, että tulisin jatkossa valtaamaan ”turvallisemman” sänkypaikan säännönmukaisesti, aina ja ikuisesti. Hänen täytyi kuitenkin päästä huomauttamaan, ettei ole kovin rakastavaa suojautua oviaukosta hiippailevilta, mönkiviltä tai hyökkääviltä kauhuilta syöttämällä puolisoaan niille ensimmäiseksi.

Viime viikolla hän tosin totesi valitsemassani puolessa olevan mahdollisten mörköjen loitolla pitämisen lisäksi varteenotettavampi ja todennäköisempi etu; Aamulla aikaisin omasta huoneestaan havahtuva ja makuuhuoneeseemme puoliunisena hortoileva lapsi kun tulee herättelemään ja tökkimään sekä patistamaan aamupalahommiin nimenomaan sitä vanhempaa, joka nukkuu lähempänä ovea.

Voisinkin kehua tehneeni aikanaan melkoisen pelivedon, ellei kyseistä ratkaisua olisi tehty ennen kuin lapsista oli käyty minkään sortin linjanvetokeskusteluitakaan…

Löytyykö linjoilta muita turvallisuushakuisia nukkujia? Onko sängynreunan yli roikkuva jalka akuutti uhkakuva ja pitääkö huoneen sekä kaappien ovet pistää visusti kiinni yöksi?

Valoa tunnelin päässä

Kulunut talviaika on ottanut yllättävän koville. On ollut paineita viimeisten opiskelujen loppuun saattamisesta, lapsen uhmahuippuja, pimeäväsymystä, tukkoista kehoa ja mieltä, pientä eksistentiaalista kriisiä ja epämääräistä turhautumista… Turtumista vähän kaikkeen: itseään toistaviin opintoihin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin sekä omaan itseen.

En tiedä, olenko saanut sanottua yhdellekään ihmiselle, miten matalalennolla olen välillä räpiköinyt velvollisuuksistani läpi. Ehkä asiasta puhuminen olisi auttanut ja kenties ei, helppoa se ei ainakaan olisi ollut. 

Kun alakulolle ei ole ollut mitään täysipäistä syytä, olen vain sanonut itselleni, että hoidan pakollisimmat asiat pois ja pian helpottaa. Viikkojen, kuukausien tai vuoden päästä, mutta kyllä se siitä. Sillä niihän usein käy: viha väistyy, suru sammuu ja vitutus väljähtyy. 

Tänään tuntui taas pitkästä aikaa helpommalta, askel oli ilmava, hymyilytti ilman syytä. Teki mieli pysähtyä, ehtiä vasta seuraavaan junaan, jos nikseen olisi – hengittää syvään.

Katsella pesäpaikkaa etsivien varislintujen puuhia, antaa auringon paistaa kasvoille ja kääntää siristetyt silmät sitä kohden, kunnes kaikki katoaisi hetkiseksi kirkkaan valkoiseen valoon.

Ojenna kätesi – sinua tarvitaan

Tatuointiprojektini jatkuu lähiaikoina ja yksi asia siinä harmittaa – nimittäin useampien tatuointikertojen mukanaan tuoma pidempi, mutta pakollinen tauko verenluovutuksesta. Olen käynyt luovuttamassa verta jo ties kuinka monen vuoden ajan ja se on yksi helpoimmista tavoista tehdä jotain vapaaehtoisesti ja pyytteettömästi muiden hyväksi.

Luovuttaminen on vienyt lomakkeiden täyttämisineen ja jälkieväiden syömisineen omalla kohdallani kokonaisuudessaan yleensä noin puolisen tuntia. Aikaa voi toki mennä hieman enemmän, jos luovutukseen on jonoa tai joutuu huilailemaan itseäni pidempään luovutuksen jälkeen.

Kun Liikkuva veripalvelu vieläpä vierailee kotikaupungissani säännöllisesti eikä luovuttaa saakaan (naisena) kuin kerran kolmessa kuukaudessa, muutamalla tunnilla vuodessa saa itselleen paljon hyvää mieltä – ja toivottavasti myös niille, joille lisäveri tai verivalmisteet lopulta päätyvät.

Veripalvelu jakoi Facebook-sivullaan tämän hienon videon veren matkasta luovuttajalta potilaalle ja halusin sen myötä muistuttaa kaikkia siihen pystyviä ojentamaan kätensä.

Koskaan ei voi tietää, milloin oma puoliso, vanhempi, lapsi tai ystävä tarvitsee lisäverta onnettomuuteen jouduttuaan, sairastuttuaan vakavasti tai vaikkapa synnytyksen jälkeen. Sairaaloiden verivarastot ovat täysin vapaaehtoisesti vertaan luovuttavien kansalaisten varassa. Ota siis vaikka kaveri mukaan ja lähde rohkeasti kokeilemaan!

Liikkuvan veripalvelun kalenterista voi tarkistaa, josko luovutustilaisuuksia järjestettäisiin omalla koti-, opiskelu- tai lähipaikkakunnalla. Veripalvelun sivuilta löytyy myös testi, jolla voi selvittää, sopiiko luovuttajaksi.

 

 

 

ONE LITTLE INDIAN BOY

 

Noudatin teidän neuvojanne – ja vähän omianikin. Tein jotain, mikä on meditatiivista, ajatukset tehokkaasti itseensä liimaavaa ja mieluisaa. Ihan pienen pienen hetken lapsen kanssa maalaamisen ja iltapalahommien välissä, mutta kuitenkin. Olipas erittäin jees!