Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä

En hitto soikoon tiedä!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu suhteet, Työ 11 kommenttia

Kissojakin kiinnostaa.

Kun opintoja on jäljellä viisi kuukautta ja valmistuminen siintää edessäpäin, on jokaisen sukulaisen, kaverin ja puolitutun mitäs kuuluu-kysymysten listalla: ”Minnes olet menossa sitten töihin?”

Jos joudun vielä kerrankin selittämään, että en tiedä, koska edellinen harjoitteluni on ollut viime keväänä, työpaikka kolmen vuoden takaa ja aikomus loikata työelämään vasta syksymmällä, saatan vääntää kysyjää nenästä. Oli kysymys kuinka hyväntahtoinen ja neutraaliksi tarkoitettu tahansa.

Yleisimpien työpaikkailmoituksia listaavien sivustojen kautta on ilmeisen mahdotonta löytää syyskuussa alkavien työsuhteiden ilmoituksia tässä vaiheessa edellistä (!) vuotta. Ymmärtäisin toki, jos olisin tehnyt pitkään keikkaa samassa paikassa opiskelujen ohella ja olisin jäämässä sinne oletettavasti myös töihin. Tai harjoittelupaikan kontaktien tai jonkin vastaavan kuvion kautta olisi selvät sävelet tulevan työpaikan suhteen.

Kun näin ei kuitenkaan ole, kuten jokaisen viimeisen vuoden aikana kanssani keskustelleen pitäisi tietää, en tiedä, miksi kyselyt liittyvät useimmiten spesifisti työpaikkaan eikä esimerkiksi siihen, minkä asiakasryhmän parissa haluaisin toimia tai minkä tyyppiset työtehtävät kiinnostaisivat. Onneksi niitäkin tiedustellaan, sillä sellaisiin kysymyksiin osaan sentään vastata.

Tässä tilanteessa pitäisi varmaan huijata olevansa raskaana niin loppuisivat ne pahuksen kyselyt… Että sellaisia sangen pikkumaisia ongelmia ja vähemmän rakentavia ratkaisuja tähän päivään…

Taaperoarjen 10 parasta!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus, Vauvat ja taaperot 4 kommenttia

1. Omat leikit

Kuutti leikkii (viimein!) päivittäin itsekseen vaihtelevan mittaisia pätkiä. Tämä ei seurankipeän ja vilkkaan lapsemme osalta ole ollut mikään itsestäänselvyys, joten lapsenhuoneesta kuuluva leikkijunien surina, poni- ja autotarinat sekä muumien seikkailuihin liittyvät höpötykset tuntuvat edelleen harvinaiselta herkulta. On ihanaa, että jonkin koti- tai opiskeluhomman ollessa kesken, lapsen voi passittaa huoneeseensa leikkimään ja tämä oikeasti touhuaa siellä tovin jotain likipitäen täyspäistä – kunnes hakee taas jomman kumman vanhemman katsomaan leikkejään.

2. Pääsääntöisesti järkevät unet

Nukkumaan menemisen kanssa on ollut viime viikkoina vähän nihkeämpi, hieman uhmansekaisempi kausi, mutta kokonaisuutena ns. taaperovuosi numero kaksi, eli kahdesta kolmeen vuoteen, on ollut tähän mennessä reippaasti ensimmäistä kahta vuotta helpompi. Sekä yö- että päiväunille on menty useimmiten mukisematta, ilman aikuisen läsnäoloa, iltapesujen ja -satujen jälkeen, omaan sänkyyn kiipeämällä ja suljetuin ovin. Yöunia kiskotaan 10-12 tuntia ja päiväunia puolen tunnin torkuista parin tunnin harvinaisiin megauniin.

3. Lapsen luovuuden ihmetteleminen

Piirrustuspapereille syntyvät lintuperspektiivikoirat, tähdet, pilvet, aurinko ja sade. Munanleikkuri muuttuu soittimeksi, samoin kuin metallisen kerrossängyn pylväät, pyykkikoppa ja puolillaan oleva vesipullo. Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, etteikö se pääsisi osaksi lapsen juttuja, leikkejä, piirustuksia tai omatekoisia loruja.

4. Hyvin ilmeinen mallioppiminen

Kävimme itsenäisyyspäivänä kirkossa; Partiolippukunnallamme oli lipunnostovuoro ja olimme lupautuneet auttamaan itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen järjestelyissä. Kuutti oli käynyt kirkossa vain kerran aiemmin, kaverimme häissä ja tällä kertaa häntä kiinnosti ilmeisen paljon tarkkailla, miten siellä tulisi toimia. (Tämä sattui nyt olemaan tuorein esimerkki siitä, miten lapsi katsoo tarkkaan aikuisilta ja muilta lapsilta mallia siitä, mitä uusissa tilanteissa pitäisi tehdä. Sama ilmiö toistuu toki muissakin ympyröissä.)

Tutuissa ympäristöissä muiden puuhat eivät niin kiinnosta, mutta kirkossa matkittiin kaikkea: virsikirjan selailua, kirjanmerkkinauhojen siirtelyä sivulta toiselle, mukana laulamista (omilla sanoilla), seisomaan nousemista tietyissä kohdissa toimitusta sekä rahan laittamista kolehtihaaviin. Jouduin muutaman kerran tukahduttamaan naurunpyrskähdyksen Kuutin kurkistaessa mallia vieruskaveriltaan ja tehdessä sitten tismalleen samat asiat perässä. Tämä matki myös kuoronjohtajan käsien heilutteluja. Luonnollisesti kirkossa olemiseen liittyvien kysymysten tulva oli loputon.

5. Norppalan laulava perhe

Kotimme on muuttunut lyhytmusikaalien näyttämöksi. Laulun aiheiksi kelpaavat mitkä tahansa arkiset puuhat: pukeminen, omenan syöminen – leikeistä puhumattakaan. Myös asuntomme karvaiset asukkaat kirvoittavat lauluja. ”Peppii, sä oot mun kaveriii – niin hauska tava-taa!”. Välillä musisointiin yhtyvät mies pianoineen, kummit tai kaiuttimesta pärähtävät lastenlaulut.

6. Lapsen huumorintajun kehittyminen

Hupsuttelu, riehuminen aikuisten matkiminen ja opittujen asioiden kääntäminen päälaelleen. Siinäpä Kuutin mielestä hauskojen juttujen kärkinelikko. Aikuisten jutut tarttuvat puheeseen: lapsi on muun muassa käskenyt äitiään ”lopettamaan tuon ihme riehumisen”. Kalsarit laitetaan päähän ja leikitään niiden olevan pipo ja koiranruoka koetetaan antaa kissoille ilkikurisesti virnistellen. Vanhemmilta pyydetään lapsen ”kaappaamista”, kutittamista ja fyysisiä mylläysleikkejä.

Lapsi alkaa kehittää hiljalleen yksilöllistä, hauskojen juttujen maailmaansa, hakien jatkuvasti myös aikuisten reaktioita ja rajoja sille, mikä on hyväksyttävän hassuttelun rajoissa.

7. Tärkeääkin tärkeämmät läheiset

Kuutti on varsinainen kyläluura. Varsin usein lasta päiväkodilta hakiessani tämä koettaa saada minut lähtemään kanssaan kyläilyreissuille. Voitaisiinko mennä isomummille kahville? Lähdetäänkö Ukille ja Mummille saunomaan? Menenkö viikonloppuna Papan ja Fammun kanssa mökille? Ja niin edelleen.

Kotiin tulevia vieraita odotetaan aina innolla, mutta vielä suuremmalla innolla suunnataan kyläilemään isovanhemmille, sukulaisille ja kavereille. Lapsikin sen tietää, että kylässä on aina vähän rennompaa, uusia nurkkia koluttavaksi ja leluja leikittäväksi sekä kirsikkana kakun päällä jotain kotiruoista poikkeavaa syötävää, usein myös herkkuja. Niiden huippujen ihmisten lisäksi, jotka seikkailevat Kuutin tarinoissa, leikeissä ja tulevaisuudensuunnitelmissa alinomaan. On siistiä, miten tärkeän roolin monet läheisistämme ovat lapsen elämässä ottaneet ja saavuttaneet.

8. Yleisapulainen 

Voisitko viedä nuo omat pyykkisi huoneeseesi? Viepä nämä tiskit keittiön pöydälle. Laita nuo roskat keittiön roskikseen. Siivoa huoneestasi lelut koreihin, kohta tulee imuri. Auttaisitko äitiä sängyn petaamisessa? Viepä kissoille tästä uusi vesikulho. Lapsi on aulis, reipas ja noheva pikkuapulainen kodin kaikissa askareissa. Kotityöt ja arkiset puuhat kiinnostavat ja lapsi on usein hyvin innokkaana tulossa auttamaan. Mutta siinäpä samalla oppii kierrättämään, pyykkäämään, järjestelemään tavaroita omille paikoilleen ja pitämään asuntoa yleissiistinä. Plussana vanhemman tieto siitä, mitä lapsi oikein toimittaa silloin kun itse koettaa hoitaa kotiaskareita.

9. Seuralainen

Vauvasta tai minitaaperosta ei oikein ollut vielä seuraksi pidemmän päälle – ainakaan minulle. Nyt kun lapselta tulee jatkuvalla syötöllä pitkiä lauseita, juonellisia juttuja, kysymyksiä, toteamuksia, sanallistettuja oivalluksia ja välillä aivan hervottomia lohkaisuja, tämän kanssa voi lähteä liikenteeseen tai oleilla kotona ihan kahdestaankin, ilman että alkaa kaipaamaan ”ihmisseuraa” pysyäkseen järjissään. Kuutti osaa ilmeisesti myös arvostaa yhdessä tehtyjä juttuja; Tämä toivoi, päiväkodin eteisessä kenkiä sitoessaan, kysessäni mitä tekisimme vapaapäivänä, pääsevänsä taidenäyttelyyn. Pari viikkoa lapsi tivasi vuorostaan isältään, milloin menemme taas yhdessä ravintolaan.

10. Asteittainen itsenäistyminen

Kun lapsi osaa syödä, juoda ja tilata sapuskaa itse, pukea valtaosan vaatteistaan päälle ongelmitta, aloittaa hampaiden pesemisen, noutaa haluamansa iltasatukirjan luettavaksi sekä kiivetä rattaisiinsa, bussin penkille ja tuoliinsa, vähenee vanhemman roolin palvelemiseen ja avustamiseen liittyvien toimintojen osuus kuukausi kuukaudelta. Ja sehän passaa! Onhan se nyt pää- ja selkäystävällisempää ohjeistaa suullisesti ja neuvoa etäohjauksen muodossa kuin kyykistellä, nostella, kumarrella ja loikata jokaisen inahduksen myötä hätiin.

 

Mitä teidän listaltanne löytyisi?

 

 

 

Kirje

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä 2 kommenttia

Rosanna haastoi kanssabloggaajansa jo aikoja sitten kirjoittamaan käsin ja jakamaan ajatuksiaan hieman erilaisena postauksena blogissa. Haaste oli (kiva), meni ja jäi, mutta nyt, yllätyksenä ja pyytämättä, tarjoutui mahdollisuus vastata siihen.

Viime päivinä olen koettanut kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta ajatus on paennut minua saman tien, kun olen istunut koneelle. Sanat solahtivat kuitenkin lopulta edes jotenkin kohdilleen kuin itsestään – muokkaamattomina ja siistimättöminä, tavallista lyhyemmässä muodossaan post-it-lapulle, jonka halusin jakaa kanssanne.

Käännös ja pari lapusta pois pudonnutta sanaa niille, joille harakanvarpaani eivät aukene:

Mun sanat on jossain muualla
vierailla kaduilla
uusilla huulilla
Ne ei tahdo kertoa, nyt
aina vain samasta heräämisen vaikeudesta
rakastamisen aaltoliikkeestä
märistä pyykeistä ja leivänmuruista
Ne tahtoisi tehdä uusia kiekuroita
tähtien takana
villissä naurussa
Irrottaa otteen tästä sängystä
ikkunan takaisesta pimeydestä
Koskettaa jotain jota ei vielä ole

 

Kun lapsi saa äitinsä kiukkuitkemään ja 49/52

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus 27 kommenttia

Olipa kerran partiolaisten adventtikalenteri. Tiedättekö sellaisen perinteisen, pahvisen kuvaluukkukalenterin, jonka hinta muodostuu valmistuskustannuksien lisäksi pitkälti järjestön, lippukuntien ja ryhmien toiminnan tukemiseen menevästä osuudesta? Minä tiedän, sillä niitä pahuksen läpysköjä on tullut oman ryhmän kanssa myytyä sekä lapsena että nyt ryhmänvetäjänä kohtuullisen monena vuonna.

Minusta kalenteri on sinällään tosi kiva, että sen luukkujen takaa paljastuu [SPOILER ALERT] usein joulun odotukseen liittyviä kuvia: adventteina oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivänä lippu, Lucian päivänä jotain teemaan sopivaa ja niin edelleen. Olinkin joulun odotusta romantisoivana ja lapsen kanssa keskustellen asioita opettavaksi vanhemmaksi pyrkivänä odottanut kuvakalenterin yhteistä avaamista…Näin meidät istumassa aamuvarhaisella lastenhuoneen lattialla ja itseni selittämässä, mikä on adventti tai itsenäisyyspäivä ja miksi luukun takaa paljastui juuri sellainen kuva. Siirtämässä perinteitä ja kaikkea muuta sentimentalista.

Aloitin tämän joulukasvatuksen kertomalla, että nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai. (Partiolaisten adventtikalenterin luukut alkavat nimensä mukaisesti kulloisenkin vuoden ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joskus esimerkiksi jo 28.11.) Kerroin että olohuoneen adventtikyntteliköstä saa nyt sytyttää yhden kynttilän, koska on ensimmäinen adventti – seuraavan kynttilän saisi sytyttää viikon päästä, toisena adventtisunnuntaina, jolloin kalenterista löytyisi ehkä kaksi kynttilää.

Lapsi jäi illalla huoneeseensa leikkimään junilla ja menin puuhaamaan jotain kotitöitä… Arvaako joku jo mitä tapahtui? Mies meni kurkistamaan hetken päästä, mitä lapsi touhuaa ja kuulin lapsen selittävän tälle jotain itkunsekaisella äänellä. Kurkistin huoneeseen ja mies totesi minulle englanniksi, että koeta olla räjähtämättä ihan täysin (ei tosin sanasta sanaan noin). Ja kyllä kiehahtikin niin että melkein silmissä musteni.

Kuutti oli repinyt kalenterin auki. Luukut ja lähes koko etupaneeli oli tungettu peltiseen rasiaan. Lapsi taisi nähdä ilmeestäni, että nyt tuli tehtyä niin sanottu kaardinaalimunaus, sillä tämä aloitti välittömästi hypernopean selitysrimpsun siitä, miten hän oli yrittänyt löytää ne kaksi kynttilää. Kuutilla oli ehkä ollut ajatuksenpoikanen hommaa ryhtyessään, mutta tämä tiesi selvästi puuhan olleen kuitenkin kiellettyä. Jouduin kävelemään huoneesta ulos ja vetämään syvään henkeä. Ja sitten vielä vähän lisää henkeä.

Jos olisin toiminut ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla olisin karjunut kurkku suorana jotain luokkaa: ”Voi vitunvitunvittu, hemmetin vatipää, eikös tästä puhuttu, että siihen ei kosketa omin päin. On se jukolauta turhan vaikeaa uskoa mitään?” Ja niin edelleen. Todennäköisesti paiskaten peltirasian teatraalisessa kaaressa päin seinää. Nytkin kiukkukyyneleet, joita vuodatan itse asiassa useammin kuin surukyyneleitä, kohosivat silmiin.

Koska 25 vuoden harjoittelu herkästi leimahtavan temperamentin hallinnassa on tehnyt tehtävänsä, kerroin vain erityisen kireällä äänellä, että nyt on tullut rikottua yhdessä sovittuja sääntöjä joulukalenterin käsittelyn osalta, se ei ollut kivasti tehty, nyt ei enää ole kalenteria ja äitiä ainakin harmittaa kovasti. Rangaistukseksi Kuutin hiljattain saama ja kovasti leikeissä seikkaillut paloauto muutti joksikin aikaa jäähylle.

Yleensä sääntörikkomuksista selviää huushollissamme toruilla ja keskustelulla, mutta jos satuttaa toisia tai rikkoo jotain, niistä saattaa seurata myös rangaistus. Sekä tietenkin vielä harjoitteluvaiheessa olevaa anteeksipyytelyä. Ja nyt rikottiin kerralla sekä kalenteri että hieman äitiäkin, joten paloauto sai lähteä.  Sinne menivät yhteiset opetustuokiot, joulun odotuksen fiilistely lapsen kanssa ja usko lapsen kykyyn uskoa ohjeistuksiin – paperiroskikseen pienenä silppuna. Vähempikin itkettäisi. Ai miten niin reagoin joskus turhalla dramaattisuudella ja tunteilla asioihin?

Mutta hyvät kanssaihmiset ja -vanhemmat: Miten te oikein käsittelette näitä lapsen törttöilyjen aiheuttamia tunnemylläköitä? Vai oletteko kaikki vaan yksinkertaisesti parempia ihmisiä tai luonnostaan niin stoalaisen tyyniä, ettei huutoraivari juolahda koskaan mieleenne ensimmäisenä vaihtoehtona? (Vaikkei siihen päädyttäisikään.) Vai onko lapsosemme ainut, joka tekee sen tuhannen tihutyötä kun silmä välttää – tuskinpa.

// Käske pikkuveljesi ottamaan 52 viikkoa-kuvat, saa 40 tärähtänyttä ja pimeää kuvaa. Ainakin tuo kieltä näyttävä äiti ja angstaava lapsi sopivat postauksen kuvitukseksi. Kohta on muuten yhteiskuvavuosi pulkassa ja uusimmat 52 viikkoa-kuvat löytyvät tuon linkin takaa – toivottavasti saan joskus Kideblogien arkistonkin tänne niin voin koota vuoden yhteen!

P.S. Kurkkaa kommenteista monet hyvät pointit, parit selittelyt ja kalenteriasian lopullinen kohtalo.

Suorittamisesta ja tasoittamisen vaikeudesta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä 22 kommenttia

Kävin opiskelujeni tiimoilta tutustumassa kriisitilanteessa oleville nuorille (ja nuorille aikuisille) lyhytaikaista keskusteluapua tarjoavaan järjestöön. Tutustumiskäynnillä nousi esiin nuorten opiskelijoiden ja jopa yläaste- sekä lukioikäisten, erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten, stressi; Keskusteluapua hakevat muiden tulosyiden (kuten masentuneisuuden, yksinäisyyden ja ihmissuhdeongelmien) ohella suorittajatyypit, joilla kalenteri on täynnä menoja ja tekemistä: tavoiteorientoitunutta koulunkäyntiä, opiskelun ohella töiden paiskimista. kunnianhimoisia harrastuksia, vapaaehtoistoimintaa, ystävien tapaamista ja erilaisia projekteja.

Lähipiiri ei useinkaan ymmärrä nuoren ahdistusta, sillä he kokevat, että ainahan kalenterin voi tyhjentää, pärjätä koulussa himpan verran heikommin tai luopua osasta harrastuksista. Suorittajalle jokainen luopuminen on oman kokemukseni perusteella kuitenkin pienoinen maailmanloppu, epäonnistuminen ja hyvä hetki ruoskia itseään siitä, miten tuotakaan asiaa ei saanut aikaiseksi, vaikka vuorokaudessa olisi ainakin paperilla ollut riittävästi tunteja sen hoitamiseen.

Huomaan toisinaan vähätteleväni toisten kiireen tai ahdistuneisuuden kokemuksia, lähipiiriini kuuluvien tuodessa esille koulu- tai opiskelukiireitään tai arjen muita haasteita. Siitä huolimatta, että tunnistan suorittajatyypin kuvauksesta ja pieleen menneistä kohtaamisista itseni. Osassa kohtaamisista huomaan joidenkin jopa lataavan päälle vertailun omasta stressipotistaan – mistä tarve kilpailla siitä, kellä on kovin kiire tai raskainta tulee? Ja miksi ei vaan voi hyväksyä sitä, että itselle vähäiseltä näyttävä hommien määrä voi olla toiselle lähes ylivoimainen?

Sisäinen suorittajani kuvittelee edelleen toisinaan, että tutkinnon kaapimisesta kasaan ennätysajassa, monipuolisten projektien hoitamisesta kaiken ohella, elämysten tuottamisesta lapselle, väliin jätetyistä yöunista, aamuvarhain kuntosalille raahautumisesta tai useamman työn tahkoamisesta samanaikaisesti ja lomittain saisi jotain lisäpisteitä, kunnollisen kansalaisen rukseja tai edes tunnustusta läheisiltä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

En ole kertaakaan lapsen saamisen jälkeen kokenut saaneeni tarpeeksi aikaan. Aina jokin nurkka kotona repsottaa, kirppispussi odottaa viemistään, sähköpostit vaativat vastaamista, opiskeluesseeseen olisi voinut panostaa enemmän, käydä useammin salilla tai tehdä muutaman ylimääräisen vapaaehtoistyövuoron. Puhumattakaan kaikesta kehittävästä ja hauskasta, mitä lapsen kanssa voisi puuhailla. En ihan rehellisesti kertaakaan. Ennen lasta sain sentään joskus mielestäni riittävästi hommia tehtyä.

Olen koettanut opetella hidastamaan, sanomaan itselleni, että näin on ihan hyvä ja muut eivät ehkä näe minua yhtä saamattomana nahjuksena kuin millaiseksi itseni koen. Mutta aina kun joku mainostaa tehneensä kolmea työtä opiskelujen ohella, kirjoittaneensa gradunsa kuukaudessa tai polkaisseensa menestyneen yrityksen kasaan vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, painun hieman kasaan. 

Onko luvallista tyytyä vähempään? Olla pikkasen pläski, istua miehen kanssa tietokoneen ääressä pelaamassa jotain pöhköä, antaa paperinkeräyskassin seisoa eteisen nurkassa viikon, nukkua kunnollisen pituisia yöunia, pitää toisinaan vapaapäivä lapsen kanssa ja käydä kahvilla sekä Helsinki-seikkailuilla, jos opiskelutahti mahdollistaa sen? Ja miten sen naputtavan suorittajansa saisi laitettua pois päältä, uskomaan ettei kukaan muu tuomitse tekemisiäni ja olemisiani sen kovemmin sanoin, armottomammin ja ilkeämmin kuin minä itse?

Kulunut viikko on ollut niin sanotusti tasoittava viikko, loivennus ennen viimeisiä, tiivistahtisempia opiskeluviikkoja ja joululomaa, joka alkaa vauhdikkaasti reissaamisen merkeissä. Aikaa, jolloin luentoja on ollut vähemmän ja sopivia välejä pyykinpesuun enemmän. Monet roinat ovat löytäneet paikkansa, koti saanut muutamia joulukoristeita, lapsen kanssa on vietetty laatuaikaa, tatuointia käyty suunnittelemassa… On ehditty uimahalliin, saunomaan ja pitämään spontaanit Tahdon-juhlakahvittelut kakkuineen. Satsattu partioharrastukseen ja lintsattu liikkumisesta.

Mutta samalla takaraivossa on tykyttänyt ajatus siitä, kuinka paljon olisi ehtinyt urheilla, siivota, koristella tai blogata varastoon, jos olisi jaksanut ottaa tehot irti väljemmin ohjelmoiduista tunneista. Aina joskus toivoisin olevani kissa; Osaavani ottaa elämästä ilon irti ilman itseaiheutettua stressiä, loputtomia vaatimuksia ja ainakin puolittain keksityistä ulkoisista paineista ahdistumista.

 

Tämän aamupäivän vuoristorata

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Uutiset & yhteiskunta 10 kommenttia

 

Sormenpäät ovat jääkylmät, ajatus ei kulje. Raivosiivoan asuntoa. Jos paikalla olisi keskustelukumppaneita, puhuisin varmasti ihan sekavia.

Koetan kirjoittaa joululoman jälkeen palautettavien hommien alkua, mutta ei tule mitään, joten pyykkään. Istun takaisin koneelle, otan kaapista tyhjän Taika-kupin ja yökkäilen siihen, vaikka tiedän ettei mitään tule. Vatsassa kiertää, tuntuu siltä, että keuhkot eivät ota kunnolla happea.

Päätä särkee, pulssi tuntuu kaulalla ja ranteissa. Tärisen koko ajan hieman. Koneelta pyörii vuorotellen Areena ja Eduskunnan sivut, kumpikin pätkii tai kaatuu vuorotellen. Facebookin ryhmistä kilahtelee koko ajan viestejä ja kommentteja. 

Luvut napsahtavat ruudulle, salissa halaillaan. Kansalaistorilla soi Finlandia.

Ja sitten tulee itku. Helpotus. Ilo. Kiitollisuus.

 

EI KIITOS 1734-1917

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Uutiset & yhteiskunta 17 kommenttia

Pistipä silmääni, kun Twitter-meemejä selasin. Että sellaista kertoili kansanedustaja vakavalla naamalla eduskunnan täysistunnossa. Ala-asteen ja sitä seuranneiden kouluasteiden historiantunneilta poimitut tiedot aktivoituivat ja teki mieli karjua yksinään tietokoneelle että: ”Jumankuukelis, ei tässä ankeassa maailmankolkassa ole leijunut edes kristillisen uskon vaikutuksien haamua useita tuhansia vuosia sitten!”

Lähetin kuvan miehelleni, luotettavimmalle neuvonantajalleni ja salamannopealle tietotoimistolle, joka tiesi kertoa suoralta kädeltä, että kirkolla oli lain takaama yksinoikeus avioliittoon vihkimiseen vuosien 1734 ja 1917 välisenä aikana. Vuoden 1917 jälkeen tilanne on ollut sama kuin tänäkin päivänä eli vihkioikeus on evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla sekä maistraateilla. Lyhyellä matematiikallani tuloksena olisi 183 vuotta kirkon avioliittomonopolia.

Tuhansia vuosia, vajaat parisataa vuotta – poteto, potato, pikkuvikoja ja sillain.  Sanotaan, ettei kansanedustajan hommaan tarvita esimerkiksi valtiotieteiden koulutusta vaan hommaan perehdytetään ja avustajat… avustavat. Että tavallisella yleissivistyksellä kyllä pärjää. Mutta mitäs tehdään, jos sitäkään ei löydy? Aina välillä loppuu jaksaminen näihin valopäihin. 

Avioliiton pitkän historian valossa kyseessä on ollut ennen kaikkea kahden suvun välinen oikeustoimi, jolla on vahvistettu siteitä ja turvattu taloutta. Kyseessä on ollut sopimus eikä romanttisella rakkaudella tai kiintymyksellä ole välttämättä ollut merkittävää roolia avioliittoon päätymisen kannalta. Vaikka kirkko olisikin vihkinyt ”naimisiin karanneen” pariskunnan ennen kuin kirkko siirtyi hallinnoimaan avioliittoja, liittoa olisi voituu pitää mitättömänä ilman avioliittosopimusta.

Ei kovin romanttista, mutta antaa perspektiiviä. Ja kun otetaan huomioon, että avioliitto on aikanaan oikeuttanut miehen vaimonsa edusmieheyteen – ja eräissä maissa oikeuttaa vieläkin, viime päivinä kovasti pyhäksi ja ikiaikaiseksi perinteeksi tituleerattu avioliitto menettää vähän hohtoaan. Eikä ainakaan kahden yksilön välinen liitto ole ollut navakassa myötätuulessa, sillä Suomessa solmittujen avioliittojen keskimääräinen kesto on huikeat 11,3 vuotta.

Tämä, kirkossa vihitty ja onnellinen vaimoke toivoo seuraavaa tämänpäiväisille äänestäjille: Järkeä, yleissivistystä, avarakatseisuutta, lähimmäisenrakkautta, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kunnioittamista ja ehkä myös pienimuotoista ihmettä. Kädet tai sormet ja varpaat ristiin, kukin tyylillään. Mutta tulkoon tasa-arvoinen avioliittolaki, että saisin viimeinkin hyvän syyn korkata tuon pahuksen kuohuviinipullon!

Tahdotko sinäkin – tule mukaan Lily-kampanjaan!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Uutiset & yhteiskunta 29 kommenttia

 

Perjantaina se tapahtuu. Kuten mieheni eilen vielä muistutteli, jokainen ihmisarvoa ja tasa-arvoa aidosti puolustava kansanedustaja äänestää ei. Kuulostaa tyhmältä eikös kuulostakin? Äänestääkseen tasa-arvoisen avioliiton puolesta täytyy nimittäin äänestää lakivaliokunnan mietinnön hyväksymistä vastaan. Huh! Helppoa tuo politiikan seuraaminen…

Eduskunnan lakivaliokunta tulee nimittäin esitättämään eduskunnan täysistunnolle tasa-arvoisen avioliittolain hylkäämistä. Sama pienen piirin porukka on torpannut lain etenemisen aikaisemmin. (Aloitteen hylkäämistä ehdottava kanta voitti valiokunnan äänestyksessä täpärästi 9-8.) Mutta nyt, laajaa kannatusta keränneen kansalaisaloitteen, galluplukujen ja monien kansanedustajien tuen myötä tilanne voi muuttua.

Lopullinen päätösvalta tasa-arvoisen avioliittolain kohtalosta on eduskunnan täysistunnolla, joka äänestänee asiasta ensi viikon perjantaina. Vähemmistöön jääneet kansanedustajat jättivät mietintöön vastalauseen. Äänestyksessä vastakkain ovat valiokunnan mietintö ja vastalause.

“Olemme toki pettyneitä siihen, että lakivaliokunnan enemmistöllä ei ollut rohkeutta esittää eduskunnalle aloitteen hyväksymistä. On surullista huomata, että niin moni kansanedustaja haluaa pitää kiinni samaa sukupuolta olevien parien erilaisesta kohtelusta, kun samaan aikaan reilu enemmistö suomalaisista haluaisi avioliittolaista tasa-arvoisen”, Tahdon2013-kampanjan puheenjohtaja Senni Moilanen sanoo.

Tasa-arvoinen avioliittolaki olisi hyväksytyksi tullessaan Suomen ensimmäinen kansalaisaloitteesta alkunsa saanut laki. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista keräsi 166 851 kannatusilmoitusta. Enemmistö suomalaisista (65 %) kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Toteutuessaan lakimuutos mahdollistaisi samaa sukupuolta olevien parien avioliiton sekä antaisi mahdollisuuden hakea adoptiota pariskuntana.

Toivonkin, että kansanedustajilla on roheutta nousta puolustamaan tasa-arvoa aikana, jona sitä sorretaan räikeästi lähellä ja kaukana. Ja että puolueet antavat kansanedustajilleen aidon omantunnonvapauden äänestää! Tosin löytyy niitäkin kansanedustajia, joiden mielestä perimmäisiä oikeuksia tasa-arvoiseen kohteluun rikkovassa asiassa ollaan näpertelykysymysten äärellä. Hyvää duunia!

Tuntuisi huomattavasti paremmalta olla suomalainen, jos kaiken poliittisen urpoilun, nimityssekoilujen ja ryssittyjen ympäristöpoliittisten lausuntojen keskellä annettaisiin edes kirkas, julkinen valonsäde tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta.

Mitä mieltä Sinä olet?

Jos haluatte jakaa tasa-arvon ja ihmisoikeuksien viestiä blogissanne, yllä olevia, mitoiltaan Lily-yhteensopivia väliaikaisbannereita saa minulta vapaaseen käyttöön. Bannerin voi laittaa bloginsa bannerin tilalle perjantaihin asti. Kiitos Emmille banneri-ideasta! Käyvät toki kuvinakin bannerien sijaan, jos postaatte aiheesta. 

Blogin oman nimen saa halutessaan näkyviin tuon valkokeskustaisen bannerin tyhjälle alueelle valitsemalla asetuksista bloginsa nimen näkyviin. Sama toimii toki muidenkin bannerien osalta. Lähetän täysikokoisen tiedoston maililla tarvittaessa, mutta kuvan avaamisen uuteen välilehteen ja sen ottaminen siten talteen pitäisi riittää. (Pyynnöt ja tekninen tuki kommenttiosioissa tai ilmansinuaolenlyijya@icloud.com)

Katso myös: Tahdon 2013-kampanjaan liittyvä juttuni.

Tiistai-inspiraatiota eli lääkettä mielelle

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu kulttuuri, Suosittelen 4 kommenttia

Kun ulkona pimenee ja elämän tahti hidastuu, mieleni (tai sieluni) alkaa kaivata enenevässä määrin tarinoita polttoaineekseen. Olen aina keksinyt päässäni paljon pieniä kertomuksia: lapsena pelastin värikkäistä pyykkipojista koostuvaa eläinlaumaa kylpyhuonesavannia uhkaavan tulvan alta, teini-ikäisenä täytin kirjojen suosikkihahmojeni kohtaloiden aukkoja omilla sepustuksillani – kirjoitinpa joskus melko suosittua jatkotarinaakin eräälle foorumille. Mutta ei siitä sen enempää. Krhmm.

Nyt ”aikuisena” uppoudun katsomieni sarjojen, lukemieni kirjojen ja viime aikoina myös pelaamieni pelien maailmoihin – välillä liiankin kanssa. Eräs kuluttamani viihteen, taiteen ja inspiraation muoto on kuitenkin, ehkä yhtä blogipostausta lukuunottamatta, ollut täysin sivussa tältä tontilta. Nimittäin nettisarjakuvat. 

Pisimpään lukemaani sarjakuvaa aloin lukemaan verkossa joskus lukion alussa ja olo oli kieltämättä vähän tyhjä, kun tarina tuli päätökseensä. Olin lukenut kyseistä sarjakuvaa lähes yhtä kauan kuin olen pitänyt yhtä mieheni kanssa ja meinaan toisinaan klikata sarjakuvan auki vain muistaakseni, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. 

Verkko on pullollaan visuaalisesti häkellyttäviä, mielenkiintoisia hahmoja pursuavia ja koukuttavia sarjakuvia, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Minulle sarjakuvissa on tärkeintä niiden visuaalinen ilme, taitavasti rakennettu juoni ja viihdyttävyys; Tyrskähdyttäviäkin juttuja saa olla, mutta pääasiassa hauskuuttamiseen tähtäävät, huumorivoittoiset sarjakuvat eivät koukuta itseäni samalla tavoin kuin pidemmät, juonellaan mukaansatempaavat tarinat.

Luen tällä hetkellä kymmenkuntaa verkossa ilmestyvää sarjakuvaa, mutta uusiakin suosikkeja mahtuisi listalle. Otankin mielelläni vastaan vinkkejänne, aikaa uusien tuttavuuksien etsimiselle kun ei oikein ole!

Halusin näin hämäränä tiistaina vinkata teille yhden suosikkini, suomalais-ruotsalaisen monilahjakkuuden luoman Stand Still. Stay Silent-sarjakuvan, joka porskuttaa kansainvälisillä verkkosarjakuvalistauksilla kärkikahinoissa. Ja ilahduttaa lukijoitaan ilmestymällä huikeaa tahtia – peräti viidesti viikossa! Päädyin tämän tarinan pariin saman piirtäjä-käsikirjoittajan edellisen sarjakuvan kautta ja jäin heti koukkuun. 

Sarjakuva sijoittuu lähes sata vuotta maailmanlaajuisen katastrofin jälkeiseen aikaan, jossa jäljellä olevat asutuskeskukset, ainakin ne, joista tarinassa kerrotaan, sijoittuvat Pohjoismaihin. Kaaoksen valtaamilla alueilla kuljeskelee vaarallisia petoja ja mystisiä olentoja, joita vastaan metsästäjät, maagit ja asuinkelvottomiksi muuttuneiden alueiden puhdistamiseen tähtäävät joukot käyvät jatkuvaa taisteluaan. Tarinan päähenkilöt, joukko enemmän tai vähemmän päteviä ja kehnosti rahoitettuja innokkaita hölmöjä, suuntaavat tutkimusretkikuntana kohti suurta tuntematonta.

Jos siis taidokas piirrosjälki, herkulliset värit, huolella taustoitettu tarina, sopiva määrä komiikkaa, uniikit hahmot ja mainiot kissat, joita sarjakuvassa vilisee kuin Vilkkilässä… noh paljon, kuulostavat jutultasi, suosittelen lämpimästi kurkistamaan. (Aloita tästä.)

// Kuvat: ssss-comic Tumblr