Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä

Vieraat sormet pil..ssa eli parilla sanalla yksityisyydestä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet 13 kommenttia

Mies kysäisi päivänä eräänä, ilmeisesti multitaskaajavaimonsa tietokoneella kiroilun inspisoimana, haittaisiko minua, jos koneeseeni hankittaisiin yhteistilin rahoilla melkein tuplasti lisää muistia. Vastaus oli luokkaa: Oh God, yes please. 

Toissapäivänä paketti sitten saapui ja mies aloitti värkkäämisen. Pienenpienet ruuvimeisselit kaivettiin esiin ja koneen sisuskalut avattiin. Pitkällisen ähistelyn ja testaamisen jälkeen todettiin, että ison koneen muistikampa muuttaisi koneeseeni, koska upouusi, paperilla sen kanssa identtinen muistikampa ei toiminut läppärilläni lainkaan.

Sitten alkoi testausvaihe, jossa iskettiin vuorotellen ja yhtäaikaisesti päälle kuvakirjastonhallintaohjelma, nettiselain videolla höystettynä, musiikin toistamiseen käyttämäni ohjelma sekä Word, joka syystä tai toisesta onnistuu useimmiten saamaan koneeni totaalijumiin. Testiä, testiä ja epäluuloisen oloinen vaimo, joka haahuili ärsyttävyyteen asti taustalla, urheilukamat päällä ja kengät jalassa.

Itse olisin vastaavassa tilanteessa varmaan kysynyt hyvinkin nopeasti, että mitäs lurkkaat. Mutta kun… En oikeasti pidä siitä, että konettani käyttää kukaan muu, ainakaan samalla työpöydällä. Vaikka selaimen historiastani, latauskansioistani, Youtuben katsotuista videoistani tai kuvakirjastostani ei löytyisikään mitään paria hauskaa memekuvaa epäilyttävämpää, en välttämättä halua kenenkään tietävän, kuinka kauan aikaa tai monen monituista hakua olen kuluttanut löytääkseni sopivan kuvan tukkajumalapostaukseeni tai lyriikoiltaan natsaavan kappaleen teemasoittolistalleni. 

Minun koneeni, vapaa-aikani, sekoiluni, lievät pakkomielteeni ja hölmöt päähänpistoni. Vaikka laskisinkin itseni melko avoimeksi tyypiksi, jolle harva asia on tabu ja verkkoonkin voin jakaa kuvia sekä kertoa elämästäni laajasti, ovat edes jotkin asiat sellaisia, jotka haluan pitää itselläni. Lopputulokset saattavat tosin päätyä jossain laajuudessaan Tumblriin, Spotify-listoille tai instaan, mutta taustalla oleva ajatustyö ja netissä haahuilu ovat omaa aikaani pyhimmillään.

Totesin, että olisi parasta vain suunnata salille, sen verran nihkeältä prosessin seuraaminen tuntui. Huomautin, että oman koneeni näkeminen ennalta-arvaamattomasti toisen näpeissä aiheuttaa samanlaisen tunteen kuin se, että joku konttaisi uimarannalla jalkojeni väliin ja tuikkaisi sormet sisään. Tekisi mieli pelastaa tavaransa ja potkia vähän hyökkäykseen syyllistynyttä tyyppiä palleaan. (Miehen onneksi kyseessä ei ollut yllätyshyökkäys konettani kohtaan.) Sain osakseni melko tyrmistyneen katseen läppärin kannen takaa. Ilmeisesti se, kuinka pitkälti epämukavuusalueelle oltiinkaan menty, ei ollut ihan valjennyt puolisolleni.

Pyysin L:ää kunnioittamaan yksityisyyttäni mahdollisuuksien mukaan testausvaiheen aikana. Mies muistutti piristävästi lähtiessäni, että kaiken koneella tekemäni näkisi koneeseeni koskemattakin. Vastasin tiedostavani asian, mutta kieltäväni sen ja esittäväni, että koneellani tapahtuvat asiat olisivat yksityisasioitani. Itseään on hyvä huijata aina välillä…

Joskus nämä syvästi yksityisiltä tuntuvat asiat ovat ihan pöhköjä. Luulisi että isomman porukan kanssa peseytyessä sheivailu, uskonnon näkyvästi harjoittaminen, ovi auki vessassa käyminen, isolle väkijoukolle esiintyminen, alasti oleminen tai julki-imettäminen voisivat olla vaikeita asioita. Monet suhtautuvat niihin kuitenkin neutraalisti, mutteivät haluaisi esitellä ruokakaupassa ostoksiaan tai paljastaa kavereilleen Netflixin katseluhistoriaansa. 

Nyt saakin tunnustaa: Mikä teidän ”pyhä”, syvästi yksityinen, mutta kuitenkin vähän pöhkössä määrin vaalittu alueenne on? 

P.S. Kuvituskuvana aiheeseen liittymätön kuva kirjoittajasta, koska pimeys ja julkaisukelpoisten läppäri- tai pillukuvien puute. Eikun siis…

Veto pois – vinkit kehiin!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä 10 kommenttia

Kyllähän se oli tiedossani, että pimeän ajan väsymys iskisi jossain vaiheessa; Kuulun juuri siihen ihmisryhmään, jotka muuttuvat pimeään vuodenaikaan tavallistakin lakananvalkoisemmiksi, tyhjentävät kalenterinsa ylimääräisistä menoista, jumittavat kesken keskustelun tuijottaen tyhjää, eivät ymmärrä ohjeita, himoitsevat energiapitoista ruokaa, lintsaavat treeneistä ja nukahtelevat työ- tai koulupäivän jälkeen ihan pienille päiväunille, jotka venähtävät iltaan asti.

Jos asuisin yhtään pohjoisemmassa, olisin varmaan joutunut jo napsimaan talvisin jotain vitamiineja vahvempia nappuloita, sen verran alas pimeä aika mielialan romahduttaa. Viime talvena ihmettelin, että selvinsinpä aika vähällä, mutta en tiedä, johtuiko se raskaus- ja imetysajan kuolemanväsymykseen vertaamisesta. Nyt nimittäin tuntuu taas siltä, ettei minkään tekemisestä tule mitään. 

Pari vaivaista kouluhommaa pitäisi kirjoittaa ennen joululomaa ja lomalla sitten muutama pidempi tehtävä nakutella kuntoon. Niitä lomahommia en halua edes ajatella, kun näiden kahden kotitenttivastauksenkin kanssa olen ihan pulassa. Syys-lokakuussa oli sen verran mittava tenttirupeama, että narisin siitä täälläkin ihan liiaksi asti ja lisäksi pari hanketta raportteineen sekä kasa pienempiä tehtäviä. Silloin taisin painella tehden sillä ajatuksella, että jos nyt hyydyn, koko syksyn opintohommat kaatuvat siinä samalla. Olisikohan tämä väsähdys voinut odottaa vielä näiden parin tehtävän yli? Ei ilmeisestikään.

Asunnossa vallitsee normaaliin verrattuna kaaos; Eteisessä odottaa pahvilaatikoita roskakatokselle niitä kuljettavaa pikkuapulaista, kellariin menevät liian pienet vaatteet päätyvät varmaan vahingossa roskikseen miehen mukana, ellen saa vietyä niitä pian alas, kassillinen kierrätysvaatteita odottaa, että jaksaisin kuvata ne ja huudella, haluaako joku ne… Joulukoristeluja en ole jaksanut vielä edes miettiä, vaikka lapsi runisee koko ajan haluavansa kotiin jo jotain jouluista, satunnaiset pyykkikatastrofit kuten koiranpissaepisodi sotkevat juuri ja juuri rullaavan systeemin. 

Koska olen raskaan sarjan esteetikko, jonkin sortin neurootikko, järjestelmällinen ja vähintäänkin perussiisti, hoitamattomat asiat vain pahentavat olotilaani. Sellaista nappulaa ei vain löydy, jolla voisin kääntää sotkun huomioimisen ja tekemättömistä hommista stressaamisen pois päältä. Postittamattomien joulupakettien, tärkeiden kirjeiden, maksamattomien laskujen ja lähettämättömien joulupostimailien kasa sen kun kasvaa eteisen tasolla ja koneen sähköpostilaatikossa. Elättelen toivetta että ainakin kiireisimmät niistä tulevat hoidettua ensi viikonloppuna, joka ei poikkeuksellisesti ole täynnä ohjelmaa.

Jokunen teistä varmaan pohtii, että mitä se siellä nurisee; Hoidettavana on vain yksi lapsi, kolme eläintä, pieni asunto, kasa partiohommia, blogi ja päätoimiset opinnot – helppo nakki. Ja niinhän se noin listattuna onkin eikä minulla perinteisesti ole ollut ajanhallinnan tai aikaansaamisen kanssa mitään merkittäviä, jatkuvia haasteita, jotka sakkaisivat päätä. Halua tehdä olisi, tuntuu vain siltä että kykyä ei ole. Keho tuntuu voimattomalta, tai ainakin tavallista ryytyneemmältä ja kaikki keskittymistä vaativa aivotoiminta edellyttää erityistä ponnistelua.

Tänään tein päätöksen, josta saisin varmaan useammaltakin moralisoijalta laskiämpärillisen tavaraa niskaani. Vein lapsen päiväkotiin, pikaimuroin asunnon, napsautin pyykinpesukoneen päälle, tyhjensin viimein kuukauden sängyn alla piileskelleen ostoskassillisen tavaroita paikoilleen ja hoidin muita rästilistalla odotelleita askareita kuntoon. Toivon että iltapäivään mennessä koti on vähän paremmassa järjestyksessä ja kouluhommat ovat nytkähtäneet edes sivun tai kaksi eteenpäin.

En siis karannut päiväsalille, käyttänyt päivää kynsien lakkaamiseen tai vartalon kuorimiseen, vaikka niillekin olisi todella tarvetta. Totesin vain, että läsnäolopakottomalle luennolle raahutumisen sijaan koettaisin varmistaa, etten päädy tuhertamaan itkua peiton alle pariksi päiväksi vaan saan palautettavat työt jonkin sortin kuntoon. Poden aina surkuhupaisan mittakaavan saavuttavaa huonoa omatuntoa tällaisista ratkaisuista, mutta viime aikoina olen päättänyt, etteivät hermoromahdukset vain ole mistään kotoisin – ainakaan jos niitä saa vain siksi että koettaa miellyttää kaikkia muita samaan aikaan.

Paras ratkaisu, jonka olen viime aikoina tehnyt, on uuden lenkki-, treeni- ja kotityöhommia helpottavan soittolistan kasaaminen. Edellistä soittolistaa olinkin ehtinyt kuunnella puhki vähintään puoli vuotta. Toivottavasti tämäkin inspiroi, ilahduttaa ja auttaa todellisuuden pakoilemisessa yhtä hyvin kuin edellinen. Joku teemasoittolistojen tekoon vihkiintynyt ja instaani ajatuksella seuraava on saattanut hoksata, mikä yhteys meneillään olevilla median sekakäytön projekteillani ja soittolistoillani – eikä uuden listan sanoituksien tematiikka näin ollen yllätä. 

Musiikkipuoli on siis suurinpiirtein kunnossa, mutta mitä muita vinkkejä teillä olisi kadonneen vireystilan takaisin saamiseen? Superruoka-aineita tai energiavirtoja avaavia taikavenytyksiä – kaikki kikat otetaan vastaan, myös ne parhaat tsemppausbiisit. Miten nitistää vetämätön olotila?
 

C’mon baby light my fire

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Sisustus Kommentoi

Valkoinen kynttilänjalka: Ikea / Messinkinen kynttilänjalka: Katoko / Iittalan Allas ja Norman Copenhagenin Heima: Finnish Design Shop / Laatikkokynttilänjalka: Peroba / Eno Studion Multi Candle Pin: Kn2

Pimenee pimenemistään. Mieli kaipaa piristystä, lämpöä, pehmeää valoa ja tunnelmointia. On kynttilöiden aika.

Kauniita kynttelikköjä löytyy vaikka millä mitalla, mutta kokosin kollaasiin nyt muutamia erityisen inspiroivia kynttilänjalkoja ja kynttelikköjä; Hintahaarukka on viidestä eurosta seitsemäänkymppiin ja viidenkymmenen kappaleen kruunukynttiläpaketin saa kympillä.

Halpaa mielenhuoltoa!

 

Multi candle pin-kynttelikön sisustuskuva: heimelig shop

 

Kotiinpaluun kohokohta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Vanhemmuus 1 kommentti

Palasin Tanskanmaalle suuntautuneelta reissulta kotiin lähempänä puoltayötä. Niinkin ajoissa kotiin selviämisestä on kiittäminen isääni, joka tarjosi kyydin lentokentältä. Onneksi tavaroissa ei ollut tuliaisia lukuunottamatta pahemmin purettavaa ja pääsin kaatumaan pää kaikesta tiedosta ja kokemuksista suristen sängyn pohjalle. Opiskeluhommani alkoivat poikkeuksellisesti vasta kymmeneltä ja olin asettanut kännykän herätyskellon toiveikkaasti soimaan kahdeksalta, vaikka tiesin, etten tulisi nukkumaan siihen asti.

Kuutti kiipesi aikuisten sänkyyn seitsemän jälkeen. Mies oli jo lähtenyt. Lapsi kaipasi seuraa ja valtasi suvereenisti miehen tyhjäksi jättämän sängynpuoliskon, varmistettuaan ensin, että eikös voitaisi aloittaa päivän leikit jo nyt. Kieltävän vastauksen saatuaan Kuutti huokaisi ja veti peiton päälleen. Sitten pitikin hätistää sängystä koira, koska: ”Joku makaa tän peiton päällä”.

Tuo meidän kaksipuolikkaamme ei yleensä kaipaa iltasadun jälkeen paijailuja. Koetan joskus mennä lapsen viereen köllimään illalla hetkeksi, muttä tämä hätistää yleensä läheisyyttä tarjoavan äitinsä tylysti pois toteamalla: ”Äiti mene pois, mä en voi nukkua, kun olet siinä.” Tuntee itsensä suorastaan tarpeelliseksi vanhempana ja sillain.

Tällä kertaa Mr. Yövaippapyllyä piti kuitenkin yllättäen silttää. Sen jälkeen halailla. Eikä sittenkään saanut kääntyä itselle luontevimpaan nukkuma-asentoon eli sinne päin, missä niska ei kiristä vatsallaan nukkuessa. Kysyin että miksi. Kuulemma siksi että: ”Mä haluan nyt nukkua sun lähellä”.

Sehän passaa, erittäin hyvin! Ah, ihana, puoliuninen, pörröinen, lämmin ja hyväntuoksuinen lapsi. Paras aamu pitkään aikaan. Lapsen kanssa aamuisin köllöttelyn voittaa oikeastaan vaan aamuraukean miehen kanssa ei-köllöttely… Ai liikaa informaatiota? Selvä!

MLL:n slogan Onni löytyy arjesta on vaan niin totta. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän elän nytkun. Rutistan lasta, kuvaan pihlajanmarjoja, tanssin yksin hikisenä olohuoneessa, häröilen mainosvideolla, jota pyöritetään jossain vaiheessa elokuvateattereissa, jätän siivoamatta jos siltä tuntuu enkä syyllisty ajan käyttämisestä turhuuksiin.

Mitä muutakaan minulla on kuin aikaa. Ja onko sen ajan käyttäminen rakentavasti ensisijaista vaiko ajan käyttäminen niin, että suurin osa elämästäni tuntuisi mielekkäältä ja voisin iloita siitä. Kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Mutta en liikaa, koska loistavalla kehonhallinnallani liika kallistelu voi koitua kohtalokseni.

 

Kyllä mun piti, mutta…

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä 2 kommenttia

Taas näitä päiviä.

Pääsinkin koulusta aikaisemmin kuin ajattelin. Kotona odotti kaaos ja arvelin, että ehdin tässä muutamassa tunnissa siivoilla nurkkia edes vähän. Noh, osa teistä ehkä tunnistaa tilanteen, jossa laitatte pyykkipinon pesukoneen päälle koriin odottamaan ja ajattelette, että ripustatte ne ihan kohta. Ja sitten siivoatte asunnon. Sen jälkeen kirjoitatte lyhyen kouluhomman, käytte läpi kuvat ja postaatte vaikkapa reissusta. Paria Youtube-videota ja ihan pikaista Tumblrissa roikkumista myöhemmin huomaatte että puolitoista tuntia on kadonnut kuin huomaamatta. Hups. 

Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä. Palataan niihin Tanskakuviin ja -tunnelmiin sitten myöhemmin.

P.S. Pahimmat sekoilut päätyvät instagramin, blogin ja Facebookin sijaan tänne.

 

Mitä sinä odotat oikeasti?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Oma elämä, Syvällistä 22 kommenttia

Minulle odottaminen, välitilassa oleminen on aina ollut vaikeinta. Oli sitten kyseessä kaveri, joka oli tulossa ala-asteaikoina yökylään tai risteilylle lähteminen aikuisena puolison kanssa. Pärjään mainiosti lähes H-hetkeen asti: lähtöpäivään tai vieraiden oletettuun saapumishetkeen saakka. Mutta kun kaikki hommat on tehty: tavarat on pakattu, koti siivottu ja ruoka odottaa pöydässä, käyn levottomaksi. 

Eilen olin lähdössä kaverini kanssa lenkille ja istuin eteisen lattialla enkä oikein osannut aloittaa minkään uuden homman tekemistä. Olihan jo pukenut urheiluvaatteet päälle ja siirtynyt ajatuksen tasolla valmistautumaan lenkkiin. Tuntui siltä, ettei aikaa muille hommille kuten pyykkien levittämiselle tai pienille kotiaskareille enää olisi, vaan niihin tarttuessani siirtyisin pois ”lenkkitilasta”.

Mietin miten aikaisin uskalla lähteä juoksemaan, etten olisi kovin paljon etuajassa paikalla. Varsinkin ennen lapsen saamista olin pääsääntöisesti turhan ajoissa paikalla suhteessa siihen mitä aika oli sovittu – sattuneesta syystä. Nykyään lapsen kanssa liikkeelle lähtemiseen liittyy sentään sen verran kommervenkkejä, että olemme suurin piirtein ajallaan paikalla.

Mies on myös varsin epätäsmällinen ja jo ennen lasta hän saattoi viivästyttää lähtemistä siinä määrin, että olimme paikalla hieman myöhässä. Ei liene vaikea kuvitella että meidän kahdenvälisten tapaamisten ollessa kyseessä, saatoin joskus odottaa kolmisen varttiakin miehen saapumista, ollessani itse etuajassa ja tämän ollessa myöhässä.

Toisinaan hermo on meinannut palaa – ainakin tihkusateessa ja polvia myöten lumikinoksessa seisoessa. Kerran mieheni, silloinen poikaystäväni saapui vanhempieni luokse kolme tuntia myöhemmin kuin olemme sopineet. Se taitaa olla tähänastinen ennätys. Ja toisaalta olen joskus hoputtanut puolisoparkani liikkeelle siten että olemme lopulta odottaneet terminaalissa reilun tunnin.

Yksilöille ominaisessa täsmällisyydessä on eroja, mutta uskoisin odottamisen sietämisen olevan vielä oma lukunsa; Mistä johtuu, että toisten mieli tapaa asettua odottavaan tilaan, jossa on vaikea keskittyä enää muuhun kuin aluillaan tai tuloillaan olevaan asiaan?

Onko se hetkeen heittäytymisen kykyä vai taipumusta jumittua mihin milloinkin? Kenties molempia. Se saattaa olla jopa perinnöllistä, sillä isäni on patistanut meidät odottelemaan etuajassa milloin lentokentälle, juna-asemalle tai laivaterminaaliin niin kauan kuin muistan. Hän tekee myös kovasti lähtöä useamman päivän, jopa viikon.

Eilen, siinä lattialla istuessani, koin vahvan yhteyden kymmenvuotiaaseen itseeni, jonka muistan elävästi seisomassa ruokapöydän tuolilla vanhempieni kotitalossa, katsellen ulos ison autotien puoleisesta pienestä ikkunasta. Kun oma huone oli siivottu, petipaikka laitettu valmiiksi kaverille, sauna lämmitetty ja pizza tehty, en enää, äitini kehotuksista huolimatta, osannut keskittyä lukemiseen, läksyjen tekemiseen tai muuhun puuhasteluun. Päädyin tai jouduin vain odottamaan.

Ehkä me emme pohjimmiltaan muutu kovin paljoa; Huomaan usein joidenkin perimmäisten asioiden säilyvän vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen, kuten tämän taipumukseni haahuilla välitiloissa, tarttua hetkeen, hidastaa ja asettaa mielentilansa sopivaksi kulloinkin odotettavaan asiaan.

Tunnistaako joku itsensä, toinen jalka ovensuussa lähtöä odottavaksi ja henkisiin odotustiloihin monta vuotta vanhoja lehtiä lukemaan unohtuvaksi tyypiksi? Tai mikä teidän vastaava kummallisuutenne on?

 

 

 

 

ÄMPÄRIKAUPALLA HAAVEITA

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä 8 kommenttia


1) Tahdon käydä jossain, missä on kunnollisia vuoria. Minulla ei ole mitään tarvetta kiivetä vuorille – pelkillä tuntureillakin meinaa näes iskeä korkeanpaikankammo, mutta haluaisin vierailla hotellissa tai muussa majoituspaikassa, josta näkyisi sumuhuippuisten vuorten rivistö. Vuorissa on jotain majesteettista, pysäyttävää ja voimaannuttavaa. Katselen usein vuorikuvia eikä olohuoneessamme ollut ihan suotta vuoripainatuksella varustettua verhoa.

2) Jos en ehdi nähdä ainuttakaan saimaannorppaa niiden luonnollisessa elinympäristössä kertaakaan ennen kuin heitän kakkulusikkani nurkkaan, tulen kummittelemaan tuttujen nurkissa kauhistuttavilla tavoilla. Suosittelenkin puolitoissani läheisiäni keräämään minulle kimpassa kolehdin Norppamatkalle osallistumista varten, ainakin jos suunnitelmissa on hankkiutua allekirjoittaneesta eroon ennenaikaisesti. Muutoin toteutan haaveen joskus kun rahatilanne sen sallii.

3) Aion ottaa lisää tatuointeja. 

4) Olisi hienoa oppia ratsastamaan. Siis ihan oikeasti osata eikä vain hytkyä hurjan näköisesti amatööriratsastajan selkäänsä saaneen islanninhevosparan kyydissä. Kun tyhjän pesän syndrooma ja täydemmän lompakon aika iskevät, suuntaan nokkani kohti talleja.

5) Uskon, että tulen joskus asumaan unelmieni puutalossa, vanhassa tai uusvanhassa. Toisaalta myös modernimmat lasi-betoni-kuutiot ovat alkaneet kiehtoa viime aikoina. Romanttinen tai moderni, tärkeintä talossa olisi se, että koti olisi oma ja sellainen, että sieltä löytyisi tilaa kirppislöydöille, harrastuksille sekä yhdessäololle. Joulun viettäminen omassa kodissamme niin, että perheenjäsenet, vaikka molempien puolelta, mahtuisivat ruokapöydän ääreen ja istumaan iltaa, on ollut haaveissani jo pitkään. Kuten myös kunnon illalliskutsut ystäville1

6) Haluaisin matkustaa Kööpenhaminaan vähintään pitkäksi viikonlopuksi. Yöpyä jossain designhotellissa, ajella pyörällä pitkin kaupunkia, istuskella kahviloissa, mutustaa voileipiä, kierrellä sisustusliikkeissä, ostaa leikkokukkia hotellihuoneeseen ja pulahtaa päivän päätteeksi kylpyammeeseen.

7) Toivon Malibu Beachin pintaremontin sujuvan sutjakasti ja Kummitäti H:n kanssa viime kesänä vireille pistämiemme rantamajajuhlien suunnitelmien toteutuvan, kunhan maalitelat on pesty ja nurkat puunattu.

8) Olen lapsesta asti tahtonut vierailla, yöpyä tai asua majakassa. 

9) Haaveilen voivani joskus yhdistää mielekkään ja antoisan osapäivätyön blogin pitämiseen tai muuhun luovaan tekemiseen sekä väljempään arkeen, jossa on tavallista kahdeksasta neljään arkea enemmän aikaa perheen kanssa vietettävälle ajalle, harrastuksille ja yhdessä koetuille hetkille. 

10) Johonkin Etelä-Eurooppalaiseen, sympaattiseen pikkukylään matkustaminen ja totaaliseen rantalomamoodiin heittäytyminen, joko pikkuperheemme tai isomman porukan kesken siintää myös haaveissani. Ehkä voisimme suunnata jollekin viehättävälle saarelle, jota ympäröisi turkoosi meri?

Mistä te haaveilette? Jos olette kirjoittaneet omia ”ämpärilistojanne”, linkatkaa ne ihmeessä kommenttiboksiin – niitä on kiva lukea!

 

Tontut – nuo tiiraavat pirulaiset

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Ystävät & perhe 12 kommenttia

Lapsemme toiseen uhma-aaltoon on saatu uusi, ammatti-identiteettiä pönkittävä, kasvatusalan asiantuntijoiden suosittelema ja äärimmäisen rakentava (so not) vanhemmuuden väline. Varmaan arvaattekin jo: tontut.

Kun lapsi kiukuttelee mielivaltaisista asioista kuten siitä, että seinä on liian lähellä, Nipsulla on väärän mittaiset viikset tai hammasharja ei mene mukiinsa, sitä miettii, että pitäisikö tässä heilua moukarin sekä saksien kanssa ja pistää rakenteet ja pehmolelut uusiksi. Vaiko jättää osittain huomiotta, ottaa syliin rauhoittumaan, neuvotella vai hämätä. Todennäköisesti kaikkia tilanteen mukaan.

Lisäkikat ovat silti ajoittain tarpeen. Kun nukkumaan mennessä on ravattu vessassa pariin otteeseen, lipitetty vettä, kanneltu koiran tekemisistä ja liikkeistä, oiottu sukkia ja pöyhitty tyynyä, on ollut kohtuullisen timanttia huomata, että lapsi hiljenee ja käy unille kertalaakista, kun vilauttaa tonttukorttia.

Perheemme kaanonissa joululahjoja saa läheisiltä. Varovaisen toiveemme mukaisesti lahjoja tulisi lapselle yhdet kummiltakin isovanhemmilta ja yhdet kultakin kummilta. Vähempi tietenkin käy, enempää paheksutaan höyhenenkevyesti. Myös tekemistä ja kokemista sisältävät, yhteiseen aikaan painottuvat ja aineettomat sekä yhdessä hankitut lahjat olisivat kivoja, koska minikokoiseen kaksio-kolmioon ei yksinkertaisesti mahdu loputtomasti ihanuuksiakaan.

Joulupukilta saattaa saada ehkä jonkin erikoispaketin ja joulupukki tuo kaikki lahjat tullessaan. Tontut, nuo joulupukin pienet kätyrit, arvioivat rutiinien sujumista muistikirjojensa kanssa ja hienoista suorituksista saa hyviä merkkejä ja niistä saatetaan mainita yleisen kehumisen ja hehkutuksen kanssa. Pipariksi menneistä pukemis-, syömis- tai nukkumaanmenotilanteista tulee puolestaan kurjia merkintöjä. Uppoaa kuin veitsi voihin, voin kertoa. 

Uhmaraivareiden välisinä suvantohetkinä ehdin kuitenkin pohtia, että pilaanko tonttukortin satunnaisesti pöytään iskemällä lapseni. Vähintään loppuelämän traumat tulee, ei mahda mitään… Mitäs sanotte: Tontut – uhka vai mahdollisuus?

P.S. Jouluhullu Norppa tunnustaa leiponeensa tämän talven ensimmäiset piparit eilen.

 

 

Jos lapsi saisi valita vanhempansa…

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Uutiset & yhteiskunta, Ystävät & perhe 6 kommenttia

…millaiset vanhemmat lapsi valitsisi itselleen?

Uskon että lapsen kannalta tärkeintä on vanhempien läsnäolo, johdonmukaisuus, luotettavuus, turvallisuus ja aito kiinnostus lasta kohtaan. Arjen pyörittäminen, perheen taloudesta huolehtiminen ja lapsen perustarpeiden tyydyttäminen kuuluvat luonnollisesti pakettiin. Mutta mitä sitten kun arjen asioiden hoitaminen ei enää sujukaan, vanhemman tekemiseen ja olemiseen ei voi enää luottaa, lapsi kokee olonsa turvattomaksi ja aikuinen käyttäytyy arvaamattomasti?

A-klinikkasäätiön uusin video The Orphanage eli Orpokoti jatkaa paljon kansainvälistäkin mediahuomiota saaneen Hirviöt-videon jalanjäljissä. Monen verkkokalvoille iskostutta ja alkoholiongelmaisen vanhemman pelottavuutta esille tuonutta videota seuraavassa tarinassa esiintyvät lapset pääsevät kurkistamaan erilaisia vanhempia heidän elinympäristöissään.

Siinä missä orpokodeissa vierailevat vanhemmat ovat saaneet ainakin joskus, ja saavat jossain päin maailmaa kenties edelleen (en ole riittävän perehtynyt prosessiin sanoakseni mitään varmaa) valita adoptoitavan lapsen itselleen, on roolit käännetty videolla päälaelleen. Paitsi että lapset eivät lopulta saakaan valita vaan heille osoitetaan vanhemmat, jotka he saavat mukaansa: Joiden kanssa heidän täytyy elää arkista elämäänsä päivästä toiseen.

Osallistuin taannoisilla varhaiskasvatusmessuilla Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorin Marja Holmilan luennolle aiheesta alkoholinkäyttö lapsiperheissä. Puheenvuorossa käsiteltiin muun muassa suomalaisten alkoholinkäyttöä yleisesti ja todettiin alkoholin käytön lisääntyneen merkittävästi kuluneina muutamina vuorikymmeninä, naisilla enemmän kuin miehillä ja juomatapojen muuttuneen siinä mielessä, että nykyään tyypillisin juomisympäristö on yksityiskoti. Seurana toimii usein oma puoliso. Puheenvuorossa pohdittiin, miten lisääntynyt alkoholinkulutus sekä kotiympäristön muuttuminen alkoholin nauttimisen paikaksi vaikuttaa lasten tilanteeseen.

Puheenvuorossa todettiin pienten lasten päihdeongelmaisilla vanhemmilla olevan usein moninaisia ongelmia esimerkiksi mielenterveyden ja talouden hoitamisen saroilla ja päihdevanhemmilla olevan myös merkittävä riski kuolla ennen kuin lapsi täysi-ikäistyy. Lastensuojelun mahdollisuuksia avustaa päihdeongelman kanssa painiskelevia perheitä pohdittiin ja todettiin, ettei peruspalveluissa usein ole voimavaroja tukea oireilevia lapsia, mikä viivästyttää osaltaan varhaisen tuen palveluiden toteutumista – olkoonkin, että uudessa lastensuojelulaissa edellytetään ehkäisevää lastensuojelua.

Ongelma on todellinen ja koskettaa lukemattomia lapsia Suomessa; Luennolla esiteltiin päihdeongelmaisten vanhempien lapsilta kerätyistä kertomuksista nousseita kokemuksia ja toiveita. Lapset olivat toivoneet muun muassa apua vanhempien juomisesta seuraavaan kiusaamiseen, turvallista nukkumispaikkaa, apua pienemmille sisaruksilleen, joiden hyvinvoinnista he kantavat huolta sekä paikkaa, johon he voisivat lähteä kotoa silloin kun vanhempien juominen karkaa käsistä. Lasten esittämät toiveet kertoivat ilmiasuaan monisanaisemmin siitä, millaista arkea heidän perheessään eletään. Enkä toivoisi sellaista lapsuutta yhdellekään lapselle.

Millaisia ajatuksia video herättää teissä? Miten olette kokeneet vanhempienne alkoholinkäytön lapsena ja miten olette ratkaisseet alkoholin käyttöön liittyvät asiat omassa perheessänne, jos perheeseenne kuuluu lapsia? 

Kuva on otettu mekkoiltamista, jossa pulloja tyhjensi lauma naisia. Yhtään lasta ei vahingoitettu prosessissa, koska seurueen raskaana oleva jäsen vältteli kumoamisprosessiin osallistumista ja muutoin lapset olivat lähipiirin hyvässä hoidossa.

 

Päivän kysymys: Mikä saa hankkimaan lisää lapsia?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Terveys, Ystävät & perhe 50 kommenttia

Viime viikoilla oli taas kasapäin sellaisia öitä. Pari arkiviikkoa kaksin lapsen kanssa, koko opiskeluajan tiukin tenttiputki, lemmikkien hoitaminen ja pakolliset harrastusmenot. Ja siihen päälle lapsen flunssa, joka sai tämän heräilemään yskimään ja kitisemään monta kertaa yössä. Tyynyillä sängyn pään korottamista, nenän niistämistä, sekavana heräämistä ja lastenhuoneen sängyn reunalle seuraksi raahautumista. Lievää ärsytystä nukkumaan mennessä, kun tietää joutuvansa heräävän taas kesken unien.

Yhtenä aamuna lapsi kiipesi aikuisten sänkyyn, mutta huoneessamme oli ilmeisesti liian valoisaa, joten lapsi palasi omaan sänkyynsä ja seilasi edestakaisin huoneiden väliä vielä pariin otteeseen. Ehdin nukkua nelisen tuntia pätkissä ennen kuin lapsi aloitti kunniakierroksensa. Olin juuri ehtinyt ehtiä syvän unen vaiheeseen, todennäköisesti sen yön ensimmäiseen, enkä olisi millään jaksanut nousta. Lapsi oli kiukkuinen ja karjui mennessään. Mietin että hitto mikä hullujenhuone.

Siinä kolmen tunnin ajan univelan ja pahuksen vihaisen lapsen kanssa tapellessani mietin, että mikä ihme saa ihmisen hankkimaan toisen lapsen. Kun sairasteluviikko voi olla perusterveen kaksivuotiaankin kanssa ihan anaalista, millaista se olisi jos kuviossa roikkuisi vielä pieni vauva. Joka meidän tuurillamme olisi esikoisen tavoin vauva-aikanaan itkuinen, vatsakipuinen ja pienenpienissä pätkissä yönsä ja päivänsä nukkuva.

Ehkä minusta puuttuu joku palanen, joka aiheuttaisi vauvakuumeen tai saisi unohtamaan, miten turhauttavaa vauva-aika oli. Taaperoikäisen ja kovaa vauhtia leikki-ikäiseksi kasvavan lapsen kanssa on oikeasti mukavaa leikkiä, matkustaa ja elää arkea. Vastaan tulee jo reippaasti enemmän onnistumisen kokemuksia ja antoisia vuorovaikutustilanteita, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan omaan tekemiseen. Toki on uhmajaksojakin – ja kehityksen takapakkeja, jotka ottavat päähän, mutta samanlaista väsymystä, avuttomuutta ja jatkuvaa alakuloisuutta kuin vauvavuotena… ei yksittäisistä katastrofipäivistä pitäisi puhua sen suon kanssa samassa lauseessakaan.

Olen jo aika varhaisessa vaiheessa tiennyt haluavani lapsen tai useampia lapsia, biologisia tai adoptoituja, omia tai hetkeksi lainattuja. Mutta että vauvoja, niistä en ole koskaan oikein välittänyt. En ole koskaan tajunnut, mikä vauvoissa oikein viehättää. Ne ovat avuttomia, ärtyisiä, itkuisia, itsensä likaavia, jatkuvasti tarvitsevia, ruttuisia, usein hieman karmivan näköisiä pikkuihmisiä. Joista toki kasvaa omia persooniaan hauskoine juttuineen ja yksilöllisine kiinnostuksenkohteineen. Silti ihmisvauvan näkeminen saa uskoni evoluutioon horjumaan ja kompastelemaan. Ei noin surkeiden otusten tulisi minkään järjen mukaan selvitä.

Kun mietin, miten mahdollinen toinen lapsi, sitten joskus, opiskelujen päättymisen ja työelämään sisään sujahtamisen jälkeen pistäisi koko pakan uusiksi. Sotkisi kehon sekä suhteen toiseen lapseen ja puolisoon. Katkaisi työkuviot, täyttäisi asunnon oksennusroiskeilla ja mielen mustuudella. Vaikeuttaisi matkustamista, lapsenhoidon järjestämistä vanhempien harrastusten ajaksi ja romahduttaisi talouden… Miksi siihen oikein pitäisi ryhtyä?

Tämän jutun työotsikkona oli: Millainen kaistapää hankkii lisää lapsia? Otsikossa oli sanaa lisää siksi, että luulisin valinnan tekemisen pohjautuvan suurella todennäköisyydellä vahvemmalle, omakohtaiselle tiedolle siitä, mihin on ryhtymässä, jos itsellä on jo yksi lapsi.

Vaikka kysymys ei ole ajankohtainen enkä suinkaan ole varma siitä, haluanko koskaan enää yhtään lasta… En varmasti ainakaan nyt, mietin tuttavapiirissä joka toisen lisääntymisikäisen ollessa joko raskaana tai uunituoreen vauvan vanhempi, mikä siihen saa ryhtymään. Lähtemään leikkiin uudestaan.

Vai onko kaikilla muilla vaan ollut superhelppoja ja tyytyväisiä vauvoja, jotka viihtyvät kun sinne päin välillä vilkaisee. Tuskinpa. Ja vaikuttaako vaikea raskaus, synnytys tai vauva-aika siihen, että enimmäkseen ne, joilla kaikki on mennyt tuurilla viimeisen päälle hienosti, ottavat ja lisääntyvät uudemman kerran?

Joten joukkoistan ja kysyn: Mikä sai hankkimaan enemmän kuin yhden lapsen tai minkä vuoksi päädyitte yksilapsiseksi perheeksi?