Eipä ole kauheasti lisättävää tähän. Huh, kunhan lokakuu on pulkassa, tarvitsen jotain tehokkaasti tasoittavaa toimintaa.
Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä
Pari sanaa eettisistä lahjoista ja pikkuasustearvonta
Olen ennenkin kirjoittanut eettisistä lahjoista ja toivonut niiden antamisen yleistyvän, vaikka sitten entistä tarkemmin valittujen tavara-, palvelu- ja elämyslahjojen rinnalla. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua Unicefin toimintaan, lähdin innolla mukaan. Onhan kyseessä maailmanlaajuinen avustusjärjestö, jonka kautta tuetaan lasten terveyttä, koulutusta ja tasa-arvoa, suojellaan lapsia ja jaetaan hätäapua kaikkialla maailmassa, Intian suurkaupungeista kaukaisempiin pikkukyliin.
Unicefilla on YK:n mandaatti ja järjestö on eri maiden hallitusten kumppani, osallistuen lainsäädäntötyöhön, tuottaen tutkimustietoa lasten elinolojen kehityksestä ja tuoden esille lapsia koskevia asioita sekä kehittäen rakenteita lasten hyvinvointia tukevaan suuntaan. Toiminta on lähes käsittämättömän laajaa; Tutustumiskäynnillä sain tietää, että Unicefin kautta hoidettiin vielä jonkin aikaa sitten esimerkiksi kaksi kolmasosaa kaikista maailman rokotuksista.
En myöskään ollut tiennyt, että vaikka Suomi on ollut jo pitkään apua antavana osapuolena, myös suomalaislapset ovat saaneet Unicefilta apua 40-ja 50-luvuilla. Osa Unicefin vapaaehtoisista onkin kertonut saaneensa itse avustusta lapsena.
Isänpäivä on nurkan takana, joululahjojen hankintakin on innokkaimpien työlistalla ja opettajille tai päiväkodin henkilökunnalle koetetaan keksiä jotain pientä muistamista; Ajattelinkin että nyt voisi olla hyvä hetki vinkata teille Unicef Lahjasta eli verkosta löytyvästä Unicefin lahjakaupasta.
Unicef-lahja eroaa osasta hyvän mielen lahjakaupoista sikäli että sieltä jonkin lahjan hankkiessaan ei tee yhteislahjoitusta vaan ostaa juuri sen tuotteen mitä haluaa, vaikkapa rokotuksia; Jos urheilusta innostuneelle haluaa ostaa kaupasta jalkapallo-lahjan, kasvattajalle koulutuspaketin tai tuorelle äidille ravitsemuspaketin lapsille, se onnistuu ja tuotteiden matkaa voi seurata muutaman niitä kaivanneen alueen tarkkuudella. Käykää ihmeessä kurkkaamassa!
Sain arvottavaksi* neljä Globe Hopen ja Unicefin yhteistyön tulosta, kierrätysmateriaaleista syntynyttä tuotetta: Kyyhky heijastimen, jonka pohjakangas on toiminut Ruotsin armeijan sarkatakkina, valkoisen ja punaisen Rakas-rintakorun, jotka on tehty vanhoista vetoketjuista sekä Nipsukukkaron, joka on palvellut ennen armeijan varustesäkkinä. Kivoja, eettisiä lahjoja itselle tai pakettiin käärittäväksi…
Voit osallistua arvontaan kertomalla kommentissasi, minkä tuotteista haluaisit voittaa itsellesi sekä kertomalla, minkä lahjan valitsisit Unicef-lahjasta ja kenelle sen antaisit.
Totuttuun tapaan blogia Lilyssä seuraavat saavat automaattisesti toisen arvan ja Facebook-seuraajat kolmannen, joten muistattehan jättää kommenttiin maininnan arpojen määrästä sekä sähköpostiosoitteen, josta tavoitan mahdollisen onnellisen voittajan.
P.S. Kappalejaot sekosivat ja vain postauksen vieminen luonnoksiin korjasi ongelman lopulta. Aina ei voi ymmärtää…
*Tuotteet on saatu arvottavaksi Unicefiltä.
Monella tapaa kevyempää alkuviikkoa
Viimeinen ”arkipäiväyksinhuoltaja”-viikko on pyörähtänyt käyntiin. Alkuviikko on loppuviikkoa useammin itselleni jotenkin nihkeä ja tahmea; Aamuheräämiset, aikatauluissa pysymiset ja liikkumisen, opiskeluhommien tai kotitöiden aikaan saamiset ovat vähän niin ja näin. Miehen lähteminen arkiviikoksi toisaalle ei ole ainakaan vähentänyt alkuviikkoa kohtaan tuntemaani lievää antipatiaa.
Paras keksimäni hyvän päivän resepti on tähän mennessä ollut riittävän aikaisin herääminen, jolla varmistan että ehdin rauhassa pukea, seistä kuumassa suihkussa hetken pidempään ja huitaista aamulla vaikkapa pari kotihommaa valmiiksi. Tänäänkin oli kiva tulla kotiin, kun kuivat pyykit odottivat kuivaajassa ja puhtaat astiat tiskikoneessa. Inhoan kiireessä lähtemistä, lapsen hoputtamista, koiran kiskomista ja paniikissa pakkaamista huomattavasti enemmän kuin puoli tuntia aikaisemmin kännykästä pirisevää muumimusiikkia.
Alkuviikosta tekee viikonlopun kylässä syödyn omenapiirakan ja muiden herkkujen jälkeen mieli keventää myös ruokapuolta. Etukäteen aika pitkälle valmistetulla ja paistamista vaille valmiinna vuohenjuusto-juuresvuoalla, joka on suurta herkkuani sekä sen kaveriksi pikaisesti pilkottavalla salaattipohjalla pärjää varmasti useamman päivän päivällisistä. Tuo punajuuri-porkkanavuoka, johon voi toki laittaa kaveriksi melkeinpä mitä juureksia vain, vaikkapa bataattia tai lanttua, toimii kivasti salaatin lämpimänä lisukkeena ja kastikkeena, sillä vuokaan lorautettu oliiviöljy, hunaja ja pari valkosipulinkynttä maustavat sen. Nam!
Mitä urheiluun tulee, olen kuukausikaupalla soimannut itseäni siitä, etten oikeastaan koskaan selviä maanantaisin tai tiistaisin liikkumaan. Nyt kun opiskelusyksy on kevättä huomattavasti tiukempi ja perhekuviokin tavallisesta poikkeava, lupasin itselleni käyväni ainakin kahdesta kolmeen kertaa viikossa liikkumassa, mutta sen enempää en itseltäni vaadi vaan kaikki sen ylittävä on plussaa.
Kun keskiviikko näyttäisi olevan viikon ensimmäinen päivä, jolloin jaksan yleensä raahautua salille, juoksemaan tai crossaamaan, mutta perjantaina ja viikonloppuna jaksaisin käydä useampanakin päivänä peräkkäin, päätin lakata ruoskimasta itseäni alkuviikon tärähtäneistä olotiloista. Jos kone ei vaan tikkaa viikon alussa niin miksi piinata itseään odottamalla jotain muuta?
Tälle tiistaille sattui vieläpä yksi luennon siirtyminen, joten pääsin kotiin jo lapsen päiväunien aikoihin. Ehdin siis istahtaa alas ja juoda pari kupillista vihreää teetä sekä selailla sisustuslehteä tovin ennen kuin uskalsin suunnata päiväkodille kolistelemaan. Ulkona paistoi aurinko ja ikkunan alla aukeava metsä oli saanut kauniit ruskan värit. Kotona oli kissan kehräystä lukuunottamatta ihan hiljaista ja vaikka itse sanonkin, varsin kivan näköistä.
Kun vielä tämän illan ottaa rennosti, loppuviikosta jaksaa taas paahtaa tehokkaasti muutamassa päivässä koko viikon hommat. Haaveissa siintää lapsen kanssa yhdessä peiton alla lueskeleminen ja ehkä jokin yhteinen taiteiluprojektikin. Sekä tuoksukynttilöiden polttaminen, mitä lapseni ei ainakaan vastusta, sillä kuulin ohimennen seuraavan keskustelun:
– Hae vessasta hammasharja niin voit pestä ensin itse.
– En minä voi.
– Mikset?
– Siellä haisee. Laitetaan kynttilä päälle.
Terveisiä vaan haisupyllykissoillemme ja kroonisen tukossa olevalle miehelleni. Hyvä että lapsi on edes jossain asiassa tullut äitiinsä.
Ultimaalinen paskamutsifiilis
Maanantain kunniaksi blogin Facebook ja myöhemmin vielä vertaistukilätinän hengessä perustettu pienemmän porukan päiväkahviryhmä räjähtivät kitinästäni. Homman laukaisi vähemmän rakkaan opinahjoni tarjoama, rennonletkeä puolen vuorokauden mittainen koulupäivä: aamuluentoa seuraavat seminaarikäynti, pikalounas, luentotehtävän vääntäminen, loppuiltapäivän hankekoulutus ja koko illan mittainen perhetyön koulutus.
Kaikki oikein mielenkiintoisia, mutta missä välissä se lapsiparka pitäisi noutaa päiväkodista ja hoitaa? Ei ilmeisesti missään. Mitä tästä opimme: Älä lisäänny opiskeluaikana. Tai työelämässä mukana olevien, pienten lasten vanhempien puheiden perusteella milloinkaan muulloinkaan.
Opintoni ovat paperilla päiväopintoja. Sanon paperilla, koska touhu ei aina ihan vaikuta siltä. Tälläkin hetkellä kahden kurssin pakolliset hankkeet sijoittuvat ilta-, yö- ja viikonloppuaikaan. Toinen hanke pitää sisällään yhden viikonloppuyön, jolloin pitäisi keikkua opiskeluviikon päätteeksi hereillä koko yö ja toinen hanke muodostuu kolmesta iltakahdeksaan asti kestävästä koulutuspäivästä ja kahdeksasta yövuorosta.
Ei siinä sitten mitään, ilta- ja yövuorot sopivat minulle ihan mainiosti, jos niiden jälkeen saa ottaa torkut. Mutta tässä tapauksessa luennoilla pitäisi istua napottaa silmät kirkkaina ja kynä terävänä heti aamusta alkaen, ihan sama, onko yöllä valvonut nuorten hyvinvointia. Sanoisin rumasti, ellei rumia sanoja olisi tullut kuluneena kuukautena, tämän vuoden opiskelumeininkien selvittyä, syydettyä joka ilmansuuntaan jo riittämiin.
Normaalistihan tällaiset epätavallisen pitkät opiskelupäivät koulutuksineen ja tentteineen järjestyvät lastenhoidon osalta näppärästi ihan sillä, että mies noutaa lapsen päiväkodista ja puuhaa tämän kanssa illalla jotain mukavaa. Kun sitä vaihtoehtoa ei ainakaan pariin viikkoon ole, järjestin lapsen illaksi hoitoon isovanhemmilleen.
Lapsesta poikkeuksellinen päiväkodista hakija on mainitsemisen arvoinen ja hauska asia, josta kerrottiin heti aamupalapöydässä tohkeissaan kavereille. Isovanhempien luona on mukavaa, kun meno ei ole yhtä tiukkaa kuin kotona ja kivojen ihmisten kanssa pääsee metsään, pihahommiin ja saunanlämmitykseen. Itse tirautin kaikesta huolimatta pari turhautumisesta kitkerää kyyneltä pakatessani lapsen päiväkotireppuun yöpukua ja unilelua.
Emmi sen hyvin sanoi, että pienet lapset varsinkaan eivät edes tiedä muusta, joten eivät he vanhemmiltaan odota sen kummempaa kuin mihin ovat tottuneet; Vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille epäsäännöllisempi arki on normaalia ja yksinhuoltajan lapsi ei oireile toisen vanhemman puuttumista, ellei tilanne ole tuore.
Ja aina voi panostaa yhdessäoloon niinä hetkinä kun se pitkien työ- tai opiskelupäivien vastapainoksi on mahdollista. Itsekin olen tässä yhden aikuisen poikkeusarjessa koettanut erityisesti pysähtyä lueskelemaan, leikkimään ja juttelemaan niiksi muutamaksi tunniksi, jotka lapsi on hereillä päiväkotipäivän jälkeen. Toki kotitöitä on pakko tehdä, mutta niitäkin puuhastelemme pitkälti yhdessä.
Jossain hiljattain lukemassani ammattikirjallisuudessa sanottiin, että lapsen ja vanhemman hyvän vuorovaikutussuhteen säilymisen kannalta 15-20 minuuttia niin sanotusti täysipainoista, läsnäolevaa vuorovaikutusta riittäisi päivittäiseksi annokseksi.
Vaikka arki olisi hetkistä ja lapsen hoidon ohella puuhailtaisiin parheen askareita, tulisi tuossa lyhyessäkin, lapselle omistetussa hetkessä kartutettua kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen sekä yhdessä jaettujen ilojen kokemuksia. Aikaisempien sukupolvien aikuisilta kysyttäessä monet lapsuutensa hyväksi ja suhteen vanhempaan positiiviseksi kokeneet ovat sanoneet, ettei vaikkapa maatalon arjessa se vanhempi ole ollut mikään viihdekeskus vaan tämä on pysähtynyt hommien lomassa aina toisinaan lapsen seuraksi. Ja se on riittänyt.
Noh, aina voi rationalisoida ja koettaa oikeuttaa asioita. Koettaa sanoa itselleen, ettei se lapsi mene muutamista poikkeuspäivistä rikki tai sekaisin. Ettei tämä välttämättä muistele äitiään kylmänä ja lapsensa hylänneenä ihmishirviönä. Toisinaan iskevä äkillinen syyllisyyden puuska on silti aika lamaannuttava. Kertokaa siis tekin, toisinaan pitkää päivää opiskelujen tai töiden takia tekevät: Miten tästä paskamutsi-fiiliksestä pääsee eroon tai edes selviää?
Luovuudesta ja sen tarpeellisuudesta
Kun olin muuttamassa takaisin Lilyyn, Toimitus kysäisi pari kysymystä ”comeback-juttua” varten. Tuolloin pohdin myös, mikä oikeastaan on parasta bloggaamisessa. Päädyin siihen tulokseen, että parasta on jonkin luovan tekeminen lähes päivittäin; Jos en saa, ehdi tai pysty tekemään jotain luovaa, menen jumiin ja väsähdän.
Nautin kirjoittamisesta ja koska kuvan tekemisessäni on ollut luova tukos jo pidempään, valokuvaaminen on ottanut sen paikan. Blogiin voin kirjoittaa monipuolisesti yhteiskunnallisesti kantaaottavampia juttuja tai arkikuulumisia sekä jakaa sisustukseen, tyyliin ja uusiin löytöihin liittyvää höpinää. Ja tietysti jakaa huolella otettuja ja valittuja kuvia.
Toinen, samanarvoinen juttu ovat ihmiset. Lukijat ja kanssabloggaajat, joilta olen saanut vertaistukea, monet naurut, kanssakulkemiset ja myötäelämiset. Kerran itkin vähän elokuvateatterissa, odotellessani saliin pääsyä, lukiessani eräästä blogista keskenmenouutisen. Ja toisaalta blogin kautta ystäväksi muodostunut ihminen pyysi minua hiljattain kaasokseen. Voiko tällaista mukaan tempautumista osata odottaa miltään harrastukselta? Itse en ainakaan osannut.
Mutta siitä luovuudesta. Luulen että kiire, paine valmistua, urheilla, olla nopeampi, tiukempi, älykkäämpi ja parempi nakertavat ”luovuusvarastojani”. Lomalla tai rennompina ajanjaksoina vapaata, luovaa energiaa nimittäin oikein pursuaa ja se konkretisoituu asujen kanssa leikittelynä, sisustusprojekteina, kuvaamisena ja juhlasuunnitelmina.
Kuten inkkarisynttäri-ideana, joka on työllistänyt minua viime päivinä. Kun muutamat arkihässäkkään sovitettavissa olevat, luovalle puuhastelulle varatut hetket ovat kuluneet paperisulkia leikatessa, helmiä nauhoihin pujotellessa ja puisia kertakäyttöaterimia maalaillessa, blogiin humpsahti saman tien päivän mittainen päivitystauko. Ja siinä missä blogin päivittymättömyys kielii välillä siitä, etten ole saanut luovalle näpertelylle varattua edes pientä tovia, tällä kertaa kyse oli vain siitä, että paletissani oli pitkästä aikaa maalia ja lattioilla leikkausroskia.
Vaikka jonkin projektin, kuten teemasynttäreiden alulle paneminen keskelle kiireisintä tenttiputkea voi tuntua mielipuoliselta ja mieskin pudistelee päätään videopuhelun läpi nähdessään aluillaan olevat koristeluviritykset, täytyy sanoa että jokainen itselle pohjimmiltaan mieluisaan puuhaan kaadettu minuutti on mennyt oikeaan osoitteeseen.
Sillä sieluni tai mieleni, miten kukakin sen näkee, jokin sellainen perustavanlaatuinen osa minussa, tarvitsee luovuden käyttöä johonkin, mielellään jonkin kauniin luomiseen, pysyäkseen ehjänä ja tasapainossa. Halpaa terapiaa!
Millaisia luovia asioita te puuhastelette ja kuinka merkityksellisiksi ne koette?
Elämä säästöliekillä – eli asiaa rahasta
Toisilla on rahaa on kuin roskaa – toisilla on vaan lehtiä
Juttu on julkaistu Kideblogien puolella 18.8.2014. Salamatkustajan Satu kertoi heidän taloudellisista ratkaisuistaan ja Valeäiti toi myös urakuvioita blogiin. Näistä naisista innostuneena siirsin tämän jutun Lilyyn ennen muiden arkistojen kotiutumista tontilleni. Osalle teistä juttu on toistoa, osalle uutta, tiedetään.
Minun on pitänyt kirjoittaa jo pidempään tästä aiheesta, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska olen pelännyt kirjoitukseni loukkaavan jotakuta tai poikivan vain hedelmättömän keskustelun aiheesta ”joillakin menee vielä huonommin”. Totta kai minä sen tiedän. Emme ole varsinaisesti mitään yhteiskunnan vähäosaisia tai kuulu vähimmällä sinnittelevään porukkaan. Ja osittain tilanne on riippuvainen omista valinnoistani. Itse asiassa aika paljonkin…
Opiskeluni ovat luonteeltaa melko paljon fyysistä läsnäoloa vaativia. On pakollisia luentoja, ryhmätöitä, hanketyöskentelyä sekä kolme vähintään kymmenen viikkoa kestävää harjoittelua. Osa opettajista ilmoittaa kurssien aikataulut hyvin myöhään, mikä yhdessä pakollisten läsnäolojen kanssa tekee opintojen ohella työskeltelystä varsin haastavaa. Opiskelutovereistani moni on sanonut homman olevan melkoista tasapainottelua työnantajan ja opettajien suututtamisen välillä. Muutama onkin irtisanoutunut hommastaan opintojen jäädessä junnaamaan paikalleen.
Kun aloitin opiskelut, sovimme, että saisin opiskella täysipainoisesti ja eläisimme toisen aikuisen tuloilla. Näin rahat riittäisivät pienehkön asunnon lainanlyhennyksiin ja muihin asumismenoihin sekä laskujen maksuun ja ruokaan. Asuntoon ei opintojeni alkamisen jälkeen tehty mitään isompia uudistuksia, matkat ovat olleet lähialueiden matkoja, sukulointia sekä yksi budjettimatka Espanjaan. Mutta opintoni ovat edenneet reipasta tahtia, mikä oli myös tavoitteena.
Tuolloin mietimme, onko tärkeämpää voida reissata, päivittää asuntoa isompaan tai yksinkertaisesti säästää pahan päivän varalle vaiko saada toiselle meistä, sitä kipeämmin tarvitsevalle, tutkinto valmiiksi. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon yhteisymmärryksessä, minkä luulen olleen hyvä pohja sittemmin käydyille keskusteluille liittyen rahankäyttöön.
Ja sitten kuvioon tuli lapsi, puolentoista vuoden äitiysloma-vanhempain-hoitovapaa. Lapsen vieminen puolitoistavuotiaana päiväkotiin tuntui raskaalta ja ajatus ajoittain pitkiksi venyvien koulupäivien jälkeen tai viikonloppuisin työskentelemisestä lähes mahdottomalta. Missä välissä ehtisin viettää aikaa lapseni kanssa? Aviomiehestä, ystävistä, harrastustovereista ja eläimistä puhumattakaan. Tai kirjoittaa opintoihini liittyviä esseitä saati lukea tentteihin?
Myös bloggaaminen liittyy soppaan siinä määrin, että kyllähän kuvien ottamiseen ja karsimiseen sekä muokkaamiseen, kirjoittamiseen, visuaalisten asioiden ja kollaasien kanssa jumppaamiseen ja pidempien asiajuttujen luonnostelemiseen käytetyssä ajassa siivoaisi ilta- ja yöaikaan parit rappukäytävät, jakaisi mainiokset tai tekisi oman alan hanttihommia, olettaen, että joku olisi valmis palkkaamaan oman alan hommiin lähinnä arki-iltaisin ja viikonloppuisin.
Bloggaminen kirjoittamisineen ja kuvaamisineen on minulle rakas harrastus, mutta aina toisinaan mietin, pitäisikö se lopettaa. Ei siksi että kyllästyttäisi, päinvastoin. Jos minulla olisi taloudellinen mahdollisuus siihen, haluaisin kirjoittaa enemmän, pidemmin ja satsata kuvaamiseen vielä enemmän. Olenhan kaikki tai ei mitään-ihminen henkeen ja vereen. Mutta se vaatisi enemmän lukijoita, suuremman näkyvyyden ja sitä kautta myös suuremman korvauksen. Harvahan tätä hommaa työkseen tekee, useimpien korvaukset ovat maitorahoja ja lisäsäästöjä lastenvaatekassaan; Kenties voi ostaa pari kymppiä kalliimman ulkohaalarin tai smoothiekoneen, joka ei hajoa kuukaudessa.
Tässä maassa tuhannet, todennäköisesti kymmenet tuhannet, haaveilevat rakkaan harrastuksensa muuttumisesta edes osapäivätyöksi: ompelijat, korujen tekijät, valokuvaajat, pöytälaatikkokirjoittajat, tanssijat, soittajat, laulajat ja verkkopelaajat. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja harvalle harrastuksesta koituu rahallisesti muuta kuin kuluja. Muutoin kerrytetty pääoma fyysiseen ja henkiseen terveyteen kytkeytyvine vaikutuksineen onkin täysin oma lukunsa. Olenkin siis tyytyväinen siihen, että saan bloggaamisesta edes pientä korvausta. Kunnianhimoisena ja mieluisissa asioissa kehittymisintoisena tähyilen silti alati uusia mahdollisuuksia ja ideoita.
Bloggaaminen antaa sitä paitsi harrastuksen itsensä lisäksi myös vertaistukea, uusia kavereita ja ystäviä sekä kaikkea mielenkiintoista oheistoimintaa, mitä vastaavan ajan käyttäminen työskentelyyn tuskin toisi mukanaa.
Näillä on siis menty. Olen heittänyt matkatoimistojen esitteet roskiin, perunut lehtitilauksia heti naurettavan edullisten tutustumispätkien päätteeksi, karsinut kampaajakäyntejä ja päällystänyt pilalle tahriintuneen divaanin viltillä. Olen ottanut taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani kuntosalijäsenyydestä maksamiseen. Tehnyt hienon, terveellisten ruokien ympärille kasatun uuden ruokalistan kesälle ja todennut ruokien maksavan hurjasti; Karsinut kaikki hyvänmakuiset eli kalliit terveysjutut listalta ja päätynyt toisinaan syömään sipsiä, koska salaatti alkaa maistua puulta.
Kun opintotuesta jää osa omiin menoihin käytettäväksi, menot on pakko pistää arvojärjestykseen; Olen valinnut aina halvemman meikkituotteen, välipalavaihtoehto ja ruokapaikassa annoksen ainakin osittain hinnan perusteella. Miettinyt, haluanko elokuviin oikesti tällä kertaa, istunut terassilla kuivin suin, ja jättänyt juoksutapahtuman väliin hinnan vuoksi.
Juossut saaduilla, vanhoilla lenkkareilla (koska aiemmin ostetut hajottivat polvet), ostanut lapselle kenties ihan hyviä, mutta kuitenkin halpatuotettuja, ja siten myös pilkkahintaisia vaatteita eettinen omatunto kolkuttaen. Haaveillut tehosekottimesta, uudesta päiväpeitosta ja itkenyt katkerasti koiran eläinlääkärin maksettua maltaita. Tosin olen myös syntymäpihi ja hurjalta tuntunut eläinlääkärilasku olisi varmasti hapottanut, vaikka olisin töissäkäyväkin!
On hetkiä, jolloin miettin, mihin oikein olen ryhtynyt. Kun mietin kaverin synttärikutsun saadessani, onko varaa ravintolaruokaan vai pitäisikö jäädä kotiin. Punnitsen, onko varaa ostaa tutulta lapselle koristeltu syntymäpäiväkakku tai lähteä laivareissulle kavereiden kesken. Pahimmillaan huomaa jättävänsä asioita kertomatta, kaunistelevansa niitä tai valehtelevansa. Useimmiten kertovansa puolitotuuksia.
Rahasta puhuminen on helkkarin vaikeaa. Kun toteaa suoraan jonkin asian syyksi sen, ettei ole varaa tai tilin olevan kuun loppua kohden viittä vaille tyhjä, sosiaalinen tilanne jähmettyy hetkeksi täysin, aivan kuin joku olisi hipaissut ajan pysäyttävää sormusta ja hidastanut keskustelun, liikkeen ja eleet silmänräpäykseksi. Rahasta puhumisen kulttuuri on kokemuksieni mukaan Suomessa todella nihkeä. Vaikka syyt siihen, ettei rahaa ole kaikkeen mahdolliseen, olisivat useimpien mielestä ymmärrettävät, tuntuu sen myöntämiseen liittyvän häpeää. Ainakin itseäni hävettää.
Usein tilannetta vähätellään, todetaan että eihän sitä rahaa niin paljoa tarvitsekaan. Mutta kyllä ne puhelinmaksut, vesi ja sähkölaskut, vaaditut vakuutukset ja pienetkin harrastusmenot täytyy jostain maksaa. Ja lapsen päivähoitomaksu, joka on, mielipuolista kyllä, lähes eurolleen samansuuruinen kuin opintotukeni. Toki päivähoito on maailman mittakaavassa edullista ja mahdollistaa opiskeluni: päivähoitomaksusta karsisin menoistamme viimeisten joukossa.
Mutta entä ne puolitotuudet? Onko kavereiden näkemisen sijaan kotiin jäämiseen syynä tupakka-allergia, orastava migreeni vai viiden euron saldo tilillä? Jätetäänkö jokin saatu alennus tai etu mainitsematta ystävälle, koska ei jaksa selostaa taloudellista tilannettaan sadatta kertaa – vaikka uskoisikin tämän ymmärtävän? Vedotaanko lomailuehdotukseen vastatessa erilaisiin loman ajankohtiin, vaikka ne voisikin järjestää toisin sen sijaan, että todettaisiin budjetin olevan turhan niukka reissaamiseen? Entä jos jää kiinni tekosyiden keksimisestä, miltä se vaikuttaa?
Ja ennen kaikkea: miten puolitotuuksien kertominen ja rahan vuoksi (ehdotetussa muodossaan) yhdessäolosta kieltäytyminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Onko rahahanoja valvovalla loppuviimeksi myös pihit ja menoissaan nipistävät kaverit? Jaksaako skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen istua henkkamaukan nyppyisessä rätissä röhnöttävän ja silmäpussejaan mukana raahaavan köyhistelijäopiskelikan kanssa halvemmassa kahvipaikassa?
Ainakin omalta osaltani köyhistely, niin paljon kuin se toisinaan päähän ottaakin on myös avannut pohtimaan sosiaalista rahankäyttöä. (Asiaan perehtyneet, korjatkaa mahdolliset virheet termistössä.) Pyydän kavereita paljon kylään kahvilassa istumisen sijaan. Keitän pannullisen kahvia ja teetä sekä leivon piirakan parin kahvikupillisen hinnalla ellen halvemmallakin tai ostan pullon skumppaa parhaimmillaan yhden lasillisen hinnalla. Kysyn surutta sponsoreja blogitapaamisiin ja otan tarjotun leipomus- tai viinipulloavustuksen vastaan isompiin juhlallisuuksiin.
Pyydän kaverit yökylään löhöämään siskonpedissä, katsomaan elokuvaa ja napostelemaan jotain kaupasta ostettua kalliden kylpylälomien sijaan. Suosin taidenäyttelyiden ilmaispäiviä ja huvipuistojen ilmaislaitteita, hyödynnän esittelytarjouksia majoituspaikoissa ja etukorttialennuksia lipuista, yövyn ystävän ja tämän lapsen kanssa perhehinnalla hotellissa, pyydän appivanhemmilta tai sukulaisiltani mökkiä lainaan partioporukan reissuille.
Toivon että ainakin omat kaverini, tuttavani ja ystäväni voivat suoraan sanoa, jos jokin suunnitelma ei sovi heidän senhetkiseen budjettiinsa. Koska minulle tärkeintä on tehdä asioita yhdessä, ei niinkään se mitä tehdään. Tikanheitto pihalla, oman saunavuoron hyödyntäminen, pulkkamäki, pakettijätskin syöminen hiekkalaatikon reunalla tai lähimmälle järvelle uimaan polkeminen kelpaavat mainiosti.
Tallinnan reissulla koin taas konkreettisesti rahasta puhumisen vaikeuden, vaikka kyseisellä naisporukalla olikin enimmäkseen vahva yhteisymmärrys siitä, että euroja ei olla kylvämässä ympäriinsä. Olen kategorisesti sitä mieltä, että luotettavalle kaverille voi antaa lyhyeksi ajaksi pieniä summia lainaan, mutta sen tarjoaminen oli tilanteen tullen todella vaikeaa. En tiedä, olisiko ollut vaikeampaa tarjota vai kysyä. Ja kun toinen rohkeni tehdä aloitteen, ilma puhdistuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Onko raha kaikille ja kaikkialla tabu, enemmän tai vähemmän?
Mitä ajatuksia teillä herää rahan käyttöön liittyen?
Elääkö vähemmällä rahalla pärjätessään automaattisesta säästöliekillä?
Ovatko paineet kuluttamisesta sosiaalisia vai markkinavoimien luomia?
Onko rahasta puhuminen helppoa ja riippuuko se vastaanottajasta?
Miten pienellä budjetilla selviäminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin?
Synttärityttö
Olen ihan hurahtanut syntymäpäiviin. Muistan olleeni jo lapsena. Voisin kuvitella vanhempieni toivoneen vaateen kaverisynttäreistä päättyvän kymmeneen ikävuoteen tai edes yläasteelle siirtymiseen, kaikkien kotona pidettyjen perinteisten onginta-kakkujuhlien sekä erikoisempien tapausten kuten Heurekan tiedesynttäreiden jälkeen.
Väärässäpä raukat olivat. Kuva-albumit tietävät kertoa synttäreitä vietetyn sittemmin kotibileiden merkeissä. Välillä kutsuvieraslistalla on ollut lähes koko luokka, välillä kourallinen hyviä kavereita. Ruokaa, ilmapalloja ja yhdessäoloa joka tapauksessa. Joinain vuosina myös sukulaiskahvitteluja.
Kun täytin 18 ja asuin vielä kotona, järjestin mieheltä salaa meille, viikon ikäerolla varustetulle, melko tuoreelle pariskunnalle yhteissyntymäpäivät. Kaverini sanoi, että jos siihen mennessä kaikki eivät vielä ajatelleet meitä parivaljakkona niin kesätyörahoilla vuokrattu, kummankin kavereilla täytetty kartano syntymäpäiväpaikkana piti huolen siitä, ettei asiaa voinut unohtaa.
Sittemmin olemme pitäneet yhteiset kemut joka vuosi, ensin kavereille ja ”pyöreinä vuosina” eli 40-vuotisjuhlina erikseen myös suuremmalle sukulaisjoukolle. Lähisukulaiset ja perheenjäsenet ovat toki juhlistaneet kanssamme vuosittain, nuoremmat sisaruksemme viime vuosina toisinaan pariinkin otteeseen; Ensin kaverijuhlissa illalla ja sitten sukulaiskahveilla seuraavana päivänä.
Jonain vuonna, omilla asuessani, muistan ”synttärikahvitelleeni” kavereiden kanssa varmaan kymmenkunta kertaa, eri kaverin tai porukan kanssa tosin, useamman viikon varsinaisen päivän molemmin puolin.
Puolisolle pedataan kovat paineet noteerata päivä. Onnitteluita kärkytään heti aamusta alkaen; Auta jos unenpöpperöinen mies laahustaa epähuomiossa aamutoimiin ennen onnitteluja, niin vaimo murisee jo hyvää huomenta vaan sullekin. Been there done that. Lahjan lisäksi ravintolaruoka tai kotikokkaus, ehkä jopa kukat ovat varovaisella toivelistalla; Yhtenä vuonna mies kipaisi kauppaan ja kokosi leipäjuusto-lakkahillotornin hätävarakakuksi tajuttuaan vaimosa surkeasta ilmeestä tämän odottaneen koko päivän jotain syntymäpäiväherkkua.
Tiedän ettei lähipiirin huomionosoitusten, edes sen tekstiviestin, odottaminen syntymäpäivän kunniaksi ole ehkä kovin aikuista. Puolustaudun sillä, etten oleta mitään suureellista, josko en synttäriristeilystä pahastuisikaan. Kaverin kanssa jaettu teekupponen tai sankoin joukoin kutsuille saapuvat ystävät ja sukulaiset – erityisesti ne harvemmin nähdyt, mutta ihanat, ovat monella tasolla paras lahja.
Koska syntymäpäivät ovat aina yksi vuoden kohokohdista, en ole oikein koskaan potenut niiden yhteydessä ikäkriisiä. Voisin ahdistua lisääntyneistä rypyistä, raskausarvista tai selluliitista, mutta paria parisuhdekriisien pätkää ja vauvavuoden väsymystä lukuunottamatta kaikki eletyt vuodet ovat olleet niin huikeita, että muutama muhkura on pieni hinta niistä.
Neljännesvuosisata – eihän se ole edes paljoa?
P.S. Voisivatko nämä satunnaiset jättifinnit jäädä historiaan, vaikka tämän kunnioitettavan iän saavuttamisen myötä, jookos? Varsinkin kun syntymäpäivän kunniaksi joudun esiintymishommiin opinnäytetyöseminaarissa. Jaiks.
Ällösöpöysvaroitus
Lähipiiriharha eli elätkö sinäkin kuplassa?
Olette varmaan kaikki törmänneet ilmiöön, jossa oma lähipiirinne on vaivihkaa vääristänyt käsitystä siitä, miten maailma makaa: Esimerkiksi nuoren, suvaitsevaisuuteen kasvaneen, kaupunkilaisen opiskelijan voi olla vaikeaa käsittää, mistä niitä tasa-arvoista avioliittolakia vastustavia tai räikeän rasistisesti kommentoivia tyyppejä oikein löytyy. Vaikka koettaisi muistuttaa itselleen, ettei oman lähipiirin todellisuus ole todellisuutta kaikille, se pääsee toisinaan unohtumaan.
Kaverini jakoivat taannoin Facebookissa kokemuksiaan sellaisista ihmisistä, joilla on tarve julistaa omien ratkaisujensa erinomaisuutta toistuvasti – ja siinä sivussa antaa ymmärtää muiden hoitavan tonttinsa varsin surkeasti. Oli kyse sitten sukulaisten kommentoinneista kahvitteluilla, sosiaalisen median ristiretkistä tai perhekerhossa kovaan ääneen julistetuista kannoista, ilmassa oli monissa tilanteissa ollut vahvaa oman ja toisien vanhemmuuden arvottamista tehtyjen ratkaisujen kautta.
Jopa toisen käden kokemuksien lukeminen sai pulssini kiihtymään ja kiukun tykyttämään otsassa. Ja siinä sympateeratessani ja kiehuessani tajusin eläneeni kuplassa. Autuaassa tukemisen, välittämisen ja toisten valintojen kunnioittamisen kuplassa; Siinä missä osa tuttavistani on saanut osakseen sättimistä vanhemmuuden, usein äitiyden, alkutaipaleelta asti, vääränlaisista lapsen ruokkimisen, nukuttamisen tai pukemisen tavoista aina vaipparatkaisuihin asti, olen vaikeina hetkinä saanut nimenomaan vertaistukea, hyviä vinkkejä ja avuntarjouksia.
Muutamaa hormonihuuruissa pahasti otettua kommenttia lukuunottamatta voisin pelkkien omien kokemuksieni perusteella väittää että elämme suorastaan äitiyden ja vanhemmuuden erilaisten toteutustapojen lämpimän sallivassa sulatusuunissa. Tiedän ettei näin ole – ja olleeni erityisen etuoikeutetussa asemassa saadessani näin huipulla tavalla vanhemmuuden haasteisiin vastaavia tyyppejä ympärilleni. Haluaisinkin nyt, lapsen lähestyessä leikki-ikää, ihastella ja kiittää julkisesti lähipiiriäni, lapsen isovanhempia, sisaruksiamme, ystäviämme, tuttaviamme ja blogini lukijakuntaa.
Lapsen lähes vuoden kestäneet pirstaleiset yöunet, imetyksen takkuinen alkutaival, vatsakipukitinäiset päivät, vanhemman rooliin sopeutuminen, parisuhteen kestämisestä huolehtiminen ja itse itselle asetetut ristipaineet perheen kanssa olosta ja toisaalta opiskeluun liittyvistä saavutuksista oli paljon helpompi kestää, kun kukaan ei tullut kertomaan tekevänsä asiat hurjan paljon sujuvammin, helpommin ja paremmin. Edes lapsensa useita vuosikymmeniä sitten saaneet perheenjäsenet tai sukulaiset eivät kertoilleet, miten helppoa lasten kanssa oli olla ja miten pikkuvauva-aika oli elämän parasta aikaa. Ei pätemistä, piikittelyä, vanhemmuudessa pärjäämisen epäilemistä vaan auttavia käsipareja, lapsen vahtimista tarpeeseen tulleiden päiväunien aikana, tsemppaavia lauseita silloin tällöin ja kymmeniä rohkaisevia kommentteja myös blogissa.
Koska kirjoitan tämän blogiin, haluan tässä yhteydessä antaa erityismaininnan blogikommentteja jättäneille. Tiedän että monet bloggaajat ovat saaneet osakseen myös melkoista arvostelua ja vihamielisten kommenttien ryöppyjä lasten hoitoon ja vanhemmuuteen liittyviä asioita käsitellessään. Itse puolestani olen saanut häviävän vähän mitään negatiivisia kommentteja, ongelmatilanteissakin ote on ollut kannustava ja hyvää tarkoittavia ohjeita antava. Kiitos siitä!
Olkoon vain lähipiiriharhaa, mutta jos jotain toivoisin niin tällaista, ei niinkään vauva- vaan vanhemmuuskuplaa itse kullekin vanhemmaksi päätyneelle. Koska tässä kuplassa tuntuu turvalliselta kasvaa vanhemmaksi, kokeilla itselle, lapselle ja perheelle sopivia ratkaisuja, erehtyä ja onnistua.
Vanhemmaksi päätyneet tai sellaiseksi ryhtymässä olevat, kertokaa toki kokemuksianne: Millaiseksi olette kokeneet tuttava- tai lähipiirinne suhtautumisen? Oletteko saaneet tukea vai moitteita? Oletteko solahtaneet positiivisen tukemisen kuplaan vai joutuneet haaskalintujen nokittavaksi?
Musta aukko
Julkaistu 11.9.2014
Edessäni pöydällä tuijottaa opiskelutehtävä, joka oli kaiketi ajateltu kevyeksi, välipalahenkiseksi ja nopeaksi pohdintahommaksi. Kyyneliä kasaantuu silmäkulmiin ja yksi vierähtää silmän alle. Käsi tärisee. Taittelen lapun pois ja toivon, ettei minulta kysyttäisiin mitään.
”Listaa tilanteita, joissa olet tuottanut toisille iloa.”
Selaan muistojani läpi. Edellisen vanhemmuuden onnistumishetken, ainakin ilmeisen ilon tuottamisen näkökulmasta, joudun jäljittämään pari päivän takaiseen lauluhetkeen. Silloin lapsi silminnähden ilahtui yhteisestä toiminnastamme.
Muistan kyllä elävästi tilanteen, jossa olen asioita kertomatta jättämällä loukannut ystävääni, mutten erityisiä ilon tuottamisen kokemuksia en saa ystäväpiiristäkään mieleen.
Ja entäs mies, tuo asuinkumppanini ja läheisin ystäväni. En tiedä, ilahdutanko tätä sen suuremmin. Viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, että olen piikkinä lihassa ideoineni, vaatimuksineni ja askarelistoineni.
Entä joku puolituttu tai tuntematon? Milloin olen viimeksi ilahduttanut jotakuta? Sanonut kauniisti, kehunut, kiittänyt, auttanut rattaiden kanssa tai neuvonut tietä. On niitäkin tilanteita, mutta juuri nyt en pysty yksilöimään lähipäiviltä yhtään.
Harrastuksistani, blogin pitämisestä ja partiosta, niistäkin on vaikea sanoa, tuottavatko kirjoittamani jutut, ottamani kuvat tai vetämäni kokoukset iloa. Kavereiden näkeminen kokouksissa ja yhdessä toimiminen ehkä, mutta siinä kohtaa olen vain raami, mahdollistaja, samoin kuin partiokolon seinät.
Painun kyyryyn, suoriudun tunnista mitenkuten ja kirjoitan tämän vessakopissa kasaten itseäni. Mietin, miten jaksan pakertaa loppupäivän hommat kohtaamisineen ja eläytymisineen, kun jalkojeni edessä ammottaa merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteiden musta aukko.
En tiedä, olisiko sillä oikeasti mitän väliä tai eroa, jos vain jäisin sängynpohjalle tai katoaisin ulkona harmaana ja sakeana vellovaan sumuun.