Aihearkisto: Oma elämä
Pizzan syvin olemus eli ajatuksia ruoanlaitosta
Olen kahtena kuluneena päivänä lukenut tenttiin, kirjoittanut esseitä ja aloitellut omia osuuksiani ryhmätöistä. Ruokailut ovat tapahtuneet oppilaitoksen lounasravintolan sijaan kotona ja jääkaapissa on ollut vain jauhelihakeittoa.
Naureskelin eilen todetessani miehelle olevani suurimman osan ajasta hyvin käytännönläheinen, mitä syömiseen ja ruoanlaittoon tulee; Haluan ruoan sisältävän riittävästi vihanneksia ja proteiinia ja jos jollain aterialla vedän hiilariöverit, tasapainotan päivän ravintokertymää jossain toisessa välissä.
Toisaalta olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen ruoanlaittaja. Istun tyytyväisenä jonkun muun tekemän ruoan äärelle ja inspiroidun valmistamaan ruokaa ajan kanssa korkeintaan kerran kuussa – eikä inspiraatio aina realisoidu silloinkaan, sillä mies hoitaa ruoanlaittomme hyvin pitkälti.
Jos teen ruokaa vain itselleni, päädyn usein johonkin pikaratkaisuun, jolla lähtee nälkä ja josta ei saa viikon epäterveellisimmän ruoan palkintoa. Listalla ovat usein salaatit, tomaattikeitto raejuustolla tai vaikkapa tonnikala ja vihannessekoitus. Kunhan jotain ravitsevaa saa ääntä kohti!
Juhlahetkissä ja matkoilla olen nautiskelijatyyppi. Syön huoletta parikin palaa juustokakkua ja kesän autoreissujen kaveriksi sopii jäätelö. Voin järjestää spontaanit Tahdon-skumppakestit, leipoa kasan vaalinvalvojaismuffinsseja enkä sylje leffareissujen karkki- tai sipsipusseihin. Arjen ruokailujen rooli onkin tasapainottaa herkästi pulskistuvan ruokavaliota terveellisempään suuntaan.
Eilen tajusin puoliltapäivin kouluhommien lomassa vatsani kurnivan ja suuntasin kokkaushommiin. Vihannesten ja proteiinin pyhä liittoni joutui väistymään, sillä muistin pakastimesta löytyvän partioretkeltä ylijääneitä, pieniä pizzapohjia.
Pizzahan on tunnetusti jämäruokien aatelia, tortillojen tullessa hyvänä kakkosena – kumpaankin kun voi tuupata täytteeksi lähes mitä tahansa. Tällä kertaa jääkaapista löytyi ketsuppia, tomaatti, valkosipulinkynsi, jalopenosiivuja, pari salaattijuustokuutiota ja kananmunia. Pohjaan tuli lurautettua myös vähän oliiviöljyä.
Syön-mitä-löytyy-kokkaajan erikoispizzan kaverina tarjoiltiin kurkkukuutioita, hieman nuhjaantunutta lehtisalaattia ja kasa raejuustoa. Ei mikään makuelämys: munat jäivät löysiksi, valkosipuli maistui liikaa ja pizzanpäälliset hyllyivät laidalta toiselle – pysyipä edes nälkä pysyi loitolla.
Näitä improvisoituja aterioitani katsellessani kiitän usein onneani kokkausintoisesta puolisosta. Osaan valmistaa kelvollista, joidenkin mielestä jopa hyvää perusruokaa – kukapa ei reseptejä lukemalla siihen kykenisi. Mutta kun paloa asiaan ei ole, siirryn tyytyväisenä syrjään arkikokkauksesta ja keskityn leipomaan jotain herkkuja silloin tällöin.
Nykyään olisi niin kovin trendikästä tehdä ruokaa ajan kanssa, hyödyntää lähi- ja kausiruokaa, perehtyä superfoodeihin, raakaruokaan tai erilaisiin ruokavalioihin. Välillä mietinkin, pitäisikö vähäisestä kiinnostuksestani ruokavillityksiä kohtaan potea huonoa omatuntoa – riittääkö perusterveellinen arkiruoka enää ruokatrendiaallolta toiselle surffaavien yhteiskunnassa?
Kovin muodikasta se ei ainakaan ole vai kuinka mediaseksikkäältä kuulostaisi bravuurini, maailman parhaan ja helpoimman tonnikalakastikkeen resepti? Niinpä, ei tule tästä ruokablogia sitten millään.
Päivä kanssani eli opiskeluhommiin ja takaisin
7.00
Herätyskello soi. Miehellä on rästihommille varattu etäpäivä ja tämä jää vielä makaamaan sänkyyn epämääräisenä myttynä. Lapsikin herää tai havahtuu jalkeille uudestaan – muistelen hämärästi miehen palauttaneen tämän unilleen joskus kuuden jälkeen. Kasaan paperikassiin aamupäivän opiskeluhommiin tarvittavaa tavarakasaa: juomapullon, lusikoita, keiloja, kameran, koneen ja muistitikun. Opiskelukaverini on luvannut tuoda ämpäreitä, perunoita ja lennokkeja.
Tänään pääsen aamuhommien suhteen helpolla, sillä mies ehtii viemään lapsen päiväkotiin ja aamu-ulkoiluttamaan koiran. Ohjeistan lasta pukemaan sisävaatteitaan samalla kun valikoin itselleni asua sillä perusteella, että sen pitää soveltua liikuntakerhon ohjaamiseen, koululla syömiseen, matkojen taittamiseen sekä nettipäivystämiseen Turvatalolla – joustavaa, helppoa ja pehmeää siis ylle. Meikit naamaan ja tukka pipon alle piiloon.
Lapsi on pukeissa ja tahtoo jotain aamiaista, vaikka syökin vielä päiväkodille ehdittyään puuroa. Annan tälle tomaatin ja eilisillalta ylijääneen, kotitekoisen pizzan minisiivun. Lapan rahkaa jogurtilla naamaani ja luovutan Kuutin hoitovuoron miehelle, joka hortoilee kalsarisillaan ja tukka pystyssä sammuttamaan herätystään. Koska tiedän kotityösaldoni jäävän aamulla päälle napattavaan pyykkisatsiin iltapäivän levityksineen, osaan arvostaa erityisen paljon sitä, että tiedän miehen ehtivän jossain vaiheessa, puuhiaan aikataulujumppaamalla, myös imuroimaan ja kipaisemaan kaupassa.
Köpöttelen juna-asemalle ja tunnen oloni kuormajuhdaksi kamera- ja käsilaukkua sekä isoa varustekassia raahatessani. Enkä muuten ensimmäistä tai viimeistä kertaa kuluvan päivän aikana. Ajelen täpötäydellä työmatka-ajan junalla Tikkurilaan.
9.00
Patikoituani paikalliselle päiväkodille, palaveeraamme pikaisesti hankeparini ja liikuntakerhon vakiohjaajien kanssa aamupäivän kulusta. Koko aamupäivä hujahtaa ohi erilaisten heittoharjoitusten kuten hernepussien, kenkien ja pehmeiden keilapallojen heittelemisen merkeissä. Ohjaamme myös yhteisleikkejä, aarteenetsinnän sekä lennokkikisat.
Kuljetan perunaa suussani lusikassa, joudun peikon nappaamaksi, piilotan lasten evästuokion aikana huulurasvani painimattojen rakoon, avaimeni patterin alle sekä muistikirjani katonrajaan, leikin mustekalaa ja hoilotan epävireisesti laululeikin sanoja. Ilahdun huomatessani päässeeni erään kerholaisen piirustukseen, vaikka olemmekin vain lyhyen ajan kerhoarjessa vierailevia tähtiä. Lasten lähdettyä vanhempiensa kanssa kotiin käymme vielä kokoavan palautekeskustelun kaikista ohjauskerroistamme.
13.00
Kotimatkalla teen lounaspysähdyksen oppilaitoksellani. Kasaan lautaselle salaattia sekä uuniperunan, jonka feta-oliivitäytteestä jätän aikuiseen tapaan oliivit syömättä. Haukkaan junamatkalla jälkiruokapullan, päivän kulkua samalla kännykän muistioon kirjaten. Nautin kävellessäni auringosta ja siitä ajatuksesta, että kevään opiskeluhommien loppukiriä vauhdittaa sentään koko ajan hiljaksiin lisääntyvä valon määrä.
Olen kotona puoli kolmen maissa. Nappaan teen kiehumaan, tökkään muistikortin koneeseen kiinni ja alan siirtää ohjauksemme kuvia koneelle. Kirjaan saamamme palautteen ylös ja listaan hieman päällimmäisiä fiiliksiä muistiin (tulevaa raportin kirjoittamista varten). Vaihdan miehen kanssa pikaisesti kuulumisia. Kun odotan kuvien siirtymistä, kopioin postauksen tekstit kännykästä luonnokseksi Lilyyn ja muokkailen postausta kuntoon.
15.00
Alamme sumplia, kumpi hakee lapsen, kun puhelin pirisee. ”Pappa” kyselee lasta leikkikaveriksi ja mies lupaa lapsen isovanhemmilleen kylään päiväkotipäivän jälkeen. Tiedän, että lapsella tulee olemaan hauskaa kylässä ja tämä on erikseen toivonutkin pääsevänsä Papalle ja Fammulle käymään. Silti jotain vanhemmuuteen olennaisesti kuuluvaa syyllisyyssikermää kouraisee hieman, kun tajuan näkeväni lapseni ajan kanssa seuraavan kerran vasta lauantain puolella.
17.00
Postaus alkaa olla kasassa kuvien osalta, asunto on imuroitu, lapsi on ehtinyt siivoilla apulaisena ja lähteä kylään. Pyykit on levitetty. Mies lopettaa päivän askareet ja istahtaa koneen ääreen pelaamaan. Muistan keittäneeni teen, mutta jättäneeni sen juomatta; Joudun kiehauttamaan veden uudelleen. Kasailen iltapäivystyksen tavaroita laukkuun, järjestelen asuntoa ja nappaan välipalaksi vähän rahkaa sekä pari hedelmää.
Mietin, ottaisinko pienet torkut, kun en kerran leikikään lapsen kanssa tässä välissä hetkeä, kuten olin alun perin kaavaillut. Riskinä on kuitenkin se, että vaivun liian syvään uneen ja herään kahta väsyneempänä ja kiukkuisempana kuin ennen päiväunia. Päätän sinnitellä hereillä ja tehdä jotain mahdollisimman vähäistä keskittymistä vaativaa jumitushommaa – sääli, ettei Netflixissä ole enempää Supernaturalin jaksoja.
18.30
Seisoskelen juna-asemalla ja asennoidun perjantain opiskelurupeamaan numero kaksi. Illan ohjelmassa on vielä nettipäivystysvuoro läheisellä Turvatalolla. Päivään mahtuukin melkoisen monta tuntia palkattomana työvoimana toimimista. En ole koskaan tehnyt nettipäivystyshommia ja luvassa on vielä erityinen teemailta. Ainakin pääsen siis kokeilemaan jos jonkinsorttista uutta, opettelua vaativaa ja paikka paikoin myös mukavuusalueen äärilaidoilla huojuvaa duunia saman päivän aikana. Ja mikäli edellisen yövuoroni päätteeksi käyty keskustelu pitää edelleen paikkansa, ahdan mahani pinkeäksi dippijuureksilla siinä sivussa.
24.00
Nettipäivystysvuoro perehdytyksineen kestää yhteentoista asti. Nähtäväksi jää, onnistunko ruinaamaan veljeltäni kyydin kotiin vai matkaanko vaihtelevassa määrin humalaisten sekä humalatilaansa eri tavoin ilmaisevien kanssamatkustajien seassa kotiin junalla. Jos kukaan ei ole kolkannut minua kotimatkalla, pääsen kaatumaan sängyn pohjalle puolenyön aikoihin. Josko lauantaina olisin vähemmän opiskelija ja ehtisin sen sijaan olla enemmän vaimo, äiti ja bloggaaja?
Löytyykö linjoilta muita, joiden opiskeluhommat tuntuvat tai tuntuivat aikanaan vievän sen ”päätoimisen päiväopiskelun” sijaan aika usein myös illat ja yöt?
Norppaemo valkokankaalla
Kavereilta alkoi joulukuun kuluessa kilahdella viestejä kännykkään ja Facebookin postilaatikkoon. Olivat kuulemma käyneet elokuvissa ja nähneet tutun naaman Finnkinon mainospätkissä.
Tiesin kyllä osallistuneeni heikkona hetkenä mainoskuvauksiin, joissa räpsittiin kuvia niin verkkosivuille, painettuihin esitteisiin kuin muuhunkin markkinointikäyttöön kuten seinätarroihin. Otettiinpa jotain videotakin. Kuvauksissa oli hauskaa ja videon tekeminen oli yllättävän opettavainen kokemus. Yksinomaan jo siltäkin kannalta, että kuinka paljon materiaalia muutaman minuutin lopputulosta varten täytyykään kuvata.
Kuumotti hieman tietää, että pätkä pyörii valkokankaalla, mutta sitä ei löydy verkosta mistään itse vilkaistavaksi. En tiedä itse asiassa edelleenkään, onko tämä samainen pätkä, joka pyörii leffateattereissa mutta tällaiseen törmäsin.
Näyttipä muuten hauskalta tuo maalauskohtaus. Ei ne selkäläskit niinkään vaan kirjaimen nopeutettu valmistuminen sekä pensseli, joka jäi lopuksi paikoilleen. Aika kiva viimeinen silaus, vaikka omakehulta haiskahtaakin.
On muuten sivumennen sanottuna hieman hämmentävää katsella myös jäätävän kokoista kuvasuurennosta itsestään ruokalan seinällä!
Jos ensin nämä muiden lapset ja nuoret…
Tällä viikolla on tullut tehtyä opiskeluihin liittyvä yötyövuoro eräällä Turvatalolla (17 tuntia), kahden päivän sijaisuus ala-asteella ja ohjattua pari tuntia partiota; Ohjelmassa on siis ollut yksi mitenkuten pätkissä torkuttu yö, kymmenien eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa touhuamista, läjäpäin uusia ja vanhoja nimiä omaksuttavaksi ja aina hankalahko paikka eli toisen ihmisen työhommiin hyppääminen pariksi päiväksi.
Olen panikoinut tajuttuani, etteivät fysiikan tietoni ole enää ihan terävimmillään, päätynyt ohjaamaan yllättäen liikuntatunnin, jutellut iltamyöhään maailmanpolitiikasta teen äärellä, ihastellut joidenkin lasten kohteliaisuutta sekä toisten fiksuutta ja valveutuneisuutta ikäänsä nähden. Piirtänyt perheenjäseniäni tikku-ukkoina opettaakseni aihealueen sanastoa, juossut pihalla polttopallossa sekä leikkinyt poliisia ja rosvoa.
On tullut tutustutettua uusia partiokokelaita vanhoihin ryhmäläisiin, höpöteltyä joululomasta, syötyä kylmää coleslawia samalla seuraavan tunnin monisteita esiin kaivaen ja todettua että ensin mahdottomalta tuntuva lapsi onkin aluksi vain testannut aikuista ja osaakin seuraavalla kerralla käyttäytyä mitä hienoimmin. Huudettua äänensä käheäksi lippukunnan huudon voimakkuudesta kisatessa, koettua epävarmuutta ja onnistumisen hetkiä.
Ja todettua että mikäs tarve tässä olisikaan pyöräyttää omatekoista pesisjoukkuetta, kun muiden tekemiä lapsia ja nuoria saa leikittää, ohjata ja opettaa toisinaan aika runsaissakin määrin. Ihanaa, antoisaa ja itseäkin kasvattavaa hommaa, mutta on omaan kotiin, rauhaan ja sänkyyn pääseminen silti vain tarpeeseen ja paikallaan.
Selkäleiman kehitystä
Paranee, paranee. Vielä on rupea pinnassa, mutta kyllä se siitä tasoittuu ja loppukin sinisyys häviää ajan kanssa.
Jos tatuointi pysyy siistinä eikä ”katoa”, väritetään yläkulmaa kenties vähän lisää samalla, kun ja jos tehdään uusia paloja suurempaan kokonaisuuteen joskus tulevaisuudessa.
Ja mikäli pohditte asiaa, kyllä, koetin poistaa jättimäistä finniä olemattomilla kuvankäsittelytaidoillani (ja -ohjelmallani) tuosta yläoikealta; Tästä syystä en pahemmin muokkaile kuvia…
Jostain on aloitettava eli projekti selkäleima
Selkääni aloitettiin kokeellinen tatuointiprojekti. Kokeellinen sikäli, että ”materiaalina” on valkoinen muste, johon liittyy aika monta muuttujaa. Kuvio voi muun muassa haalistua reippaasti, jäädä koholle ja arpimaiseksi, imaista itseensä ihon omaa pigmenttiä ja muuttua sen myötä esimerkiksi kellertäväksi. Valkoisella tatuoiminen erittäin vaalealle iholle on sikäli vaikeaa, ettei valmis muste näy tekovaiheessakaan iholla yhtä hyvin kuin tummemmat värit ja luonnoskuvassa käytetty väri tuppaa sekoittumaan valkoiseen.
Keskustelin tatuoitsijani (kuulostaapa tyhmältä – ei ihme, että alan ihmisten sivuilla ja käyntikorteissa lukee useimmiten tattoo artist) kanssa aiheesta pitkään ja meinasin jo vaihtaa väriksi mustan. Sen verran moni totesi projektin olevan aika riskaapeli – tatuointivälineitä myyvän liikkeen henkilökuntaa myöten.
Päätin kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä, hyvin vahvassa visiossani ja ottaa sen omakustanteisen riskin, että joudumme paikkailemaan tai muuttamaan tatuointia jossain vaiheessa. Mustasta tatuoinnista kun olisi voinut mennä niin sanotusti takuuseen, mutta valkoinen on aika harvoin käytetty väri. Mutta kun kerran jotain tehdään niin pakkohan se on mennä riskillä?
Täytyy kyllä ihailla tatuointiartistin asiaan paneutumista tämän(kin) tatuoinnin osalta, sillä tämä oli metsästänyt parasta valkoista mustetta eritoten tätä projektia varten sekä testannut hommaa käytännön tasolla jo ennen nahkani kimppuun käymistä. Ensimmäisellä visiitilläni pääsinkin todistamaan tatuointistudiolla artistin itsensä housujen jalasta poistamista ja sisäreiteen toteutetun testiosion esittelyä. (Mikä ei ollut siinä määrin hämmentävää kuin miltä se voi äkkiseltään kuulostaa, sillä kyseessä on kuitenkin ala-asteelta asti tuntemani tyyppi.)
Nyt isoksi kaavaillun selkätatuoinnin ensimmäinen osa on tehty ja odottelen suojakalvo selässäni akuuteimpien toipumispäivien menevän ohi. Muitakin kuvia kuin luonnosviivoja on luvassa sitten kun näemme, miltä tatuointi näyttää punoituksen ja turvotuksen laskettua sekä luonnosviivojen värin hävittyä. Erittäin soma kuva tatuoinnin nykytilasta löytyy instagramin puolelta. Jos kammoat verta ja kudosnesteitä, älä kurkista…
Talvi-idylliä
Kesähaikeutta ovat viime päivinä tasapainottaneet ansiokkaasti (iso)mummin ruoat, pihapiirin elukoiden tarkkailu (kuinka monta tiaislajia tästä maasta oikein löytyy?), oman huushollin kotitöistä luistaminen, (iso)ukin kanssa pihalla puuhailu, hidastakin hitaampi päivärytmi, piharakennuksen saunassa istuskelu sekä lenkkeily rapsakoiden, jäisten lumihiutaleiden vihmoessa tuulen mukana päin naamaa.
Ainoana miinuksena todettakoon lapsemme olevan ilmeisen tunnollinen päiväkotilainen; Kunnollisella kuumeella höystetty flunssa (asiaankuuluvine kitinöineen, yösekoiluineen ja sylissä kyhjöttämisineen) iski saman tien kun loma alkoi ja pääsimme reissuun. Kuuttia kävi eilen sääliksi, sillä tämä otti jatkuvasti pieniä, puolitahattomia torkkuja, nukahteli syliin ja sohvannurkkaan, hikoili ja oli siinä määrin sekaisin, etteivät edes lastenohjelmat jaksaneet kiinnostaa. Onneksi akuuteinta ja ärsyttävintä vaihetta kesti vain kaksi yötä sekä yhden päivän ja tänään pääsimme jo kuvaamaan ulkoilemaan.
Kyllä tuolla lumisessa maisemassa oli vaan mukavampaa viettää aikaa lumilyhtyyn ja -ukkoon palloja pyöritellen, lumikasaa pulkassa raahaten, tilusten puskia, ojanpohjia ja rakennuksia tutkaillen sekä pikkulintuja kameran kanssa väijyen. Pikkuvinkkinä säänhaltijoiden suuntaan; Keravallekin sitä lunta perjantaihin mennessä kiitos!
// Tähän voisi liittää sanan tai pari mummolavierailuihin väistämättä liittyvistä katoavaisuuden, vanhuuden ja lopullisuuden ajatuksista ja tunteista, mutta jääkööt ne toiseen kertaan. Lienee sanomattakin selvää, että yli 80-vuotiaiden isovanhempien ollessa kyseessä tilanteet voivat muuttua milloin hyvänsä. Mutta eipä se vatvominen muutoinkaan mitään auta, joten olen vain nauttinut olostani ja isovanhempieni seurasta.
Juoksusta voi tykätä – uskokaa tai älkää
Saanko esitellä: Naama reippaan aamukympin jälkeen
Kuinka moni voi sanoa kokeneensa sen hetken kun juoksu ”rullaa”?
Se hetki voi kestää yhden ylämäen, myötätuulisen suoran, viisi minuuttia, kilometrin tai vaikka kympin lenkin. Mutta silloin jalat, keskivartalo, kädet, keuhkot ja pää, aika lailla koko kroppa, tekevät yhteistyötä viedäkseen kroppaa eteenpäin. Niinä hetkinä mietin, että miksi en juokse useammin ja ihanaa, kun pystyn juoksemaan ilman että jokin paikka reistailee; Muutaman vuoden takaiset polvivaivat ovat sen verran tuoreessa muistissa, etten pidä juoksemista suinkaan itsestäänselvyytenä.
Tänään juoksumenininki oli mainio, lenkin tukkoisesta alusta ja pienistä flunssanrippeistä huolimatta. (Viime vuosien liikkumisista aika merkittävä osa olisi muuten jäänyt tekemättä, jos olisin jättänyt liikuntakertoja väliin jokaisesta nuhasta tai kurkkukivusta säikähtäneenä.) Yhdellä suoralla tunsin nahoissani, säärissäni ja keuhkoissani, että nyt mennään kovempaa kuin yleensä ja lenkin lopuksi kännykkä tuki havaintoani: nopein kyseisellä laitteella kellotettu kilometri napsahti ruutuun. (En käytä juoksua seuraavaa sovellustani kaikilla lenkeillä – alle viiden kilometrin siirtymät jätän suosiolla tallentamatta. Olenpa vaihtanutkin sovellusta välissä, mutta sillä on silti kiva seurata ajoittain etenemistään ihan numeroiden avulla.)
Kovin kilpailuhenkiseksi en voi itseäni sanoa parhaalla tahdollanikaan, mutta turhaudun myös, jos en opi uusia taitoja tai kehity. Lähiaikoina juoksu on yhtenä harvoista elämäni osa-alueista tuottanut monia, pieniä, onnistumisen elämyksiä ja halusinkin siksi muistuttaa teitä lenkkipolkujen vaimeasta kutsusta ja juoksuflown saavuttamisen mahdollisuudesta.
Juokseminen on, kuten kaikkialla jaksetaan toistuvasti toitottaa, nopea, helppo, edullinen ja kehittymisen suhteen palkitseva laji, jos siihen kykenee. Monelle itsensä juoksun periviholliseksi ristineelle homma on auennut oikeanlaisen juoksuajankohdan, -jalkineiden, -maaston, -kaverin tai musiikin myötä taikka sopivan kevyen aloituksen avulla.
Harva on luonnostaan niin motorisesti yleislahjakas tai onnekas että laji kuin laji luonnistuisi saman tien. Itselleni uudetkin palloilu- ja kamppailulajit aukeavat kohtalaisesti, mutta vain siksi, että kumpiakin on tullut harrastettua. Useimmista lajeista ei voi pitää, ellei käy niiden kanssa ensin epämukavuusalueella. Sanoisin, ettei juoksemisistaan voi tehdä johtopäätöksiä ennen kuin on kokeillut hommaa ainakin viikottain puolen vuoden ajan.
Puoli vuotta on muuten sama aika, jonka monet vanhemmat sanovat sopivaksi testiajaksi uudelle harrastukselle, jos puhutaan kouluikäisistä lapsista. On mielenkiintoista, että lapsilta vaaditaan sellaista pitkäjänteisyyttä, oman rajallisuuden kanssa työskentelemistä ja treenaamista, jolle aikuiset eivät halua altistaan itseään. Vaikeuksien kautta voittoon – mutta entä jos luovutamme ensimmäisen ärsytyksen myötä… Kuka meitä silloin kannustaa tai patistaa?
Juoksun plussat ja miinukset pähkinänkuoressa:
+ Tarvitset vain jaloillesi sopivat lenkkarit, urheiluliivit ja perusasialliset urheiluvaatteet. Ei tarvitse hankkia soutulaitetta, personal traineria, salikortteja, jumppamattoja tai tehdä isoja alkuinvestointeja. Sykevyö kelloineen toimii toisille hyvänä treeniapuna, itseäni sen kyttääminen ei ole koskaan kiehtonut.
+ Kotinurkkien lisäksi juoksua voi harrastaa mökkireissulla, Espanjan rantalomalla, mummolassa tai kaupunkimatkalla (testattu on!). Lomakohteestaan, mökkipaikkakunnastaan tai sukutilan nurkista voi nähdä ihan uusia kulmia rantareittejä, puistoja tai lenkkipolkuja tallaamalla. Laukusta voi jättää pois yhdet korkokengät, joita ei kuitenkaan käyttäisi ja sulloa mukaan pieneen tilaan menevät urheiluvaatteet – omani mahtuvat ainakin lenkkareideni sisään kokonaisuudessaan. Reissusta palatessa olo on vähemmän turvonnut, jos on tehnyt muutakin kuin syönyt ja juonut.
+ Juosta voi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Lenkki voi kulkea yhtä hyvin joulukuisessa illassa kuin kesäisessä aamupäivässä. Talvella pitää vaan muistaa riittävät vaatteet ja pipo. Itse olen toistaiseksi selvinnyt ilman paremmalla pidolla ja vedeneristyksellä varustettuja talvilenkkareita – himojuoksijalle ne tosin voisivat olla kelpo hankinta. Juoksemisesta saa paljon enemmän fyysistä ja henkistä energiaa, jos selviää lenkille myös kylmään sekä pimeään aikaan, vaikka liikkeelle lähtemisen osuus onkin vaikeampaa.
+ Omaa kehitystä on helppo seurata erilaisten puhelimeen asennettavien sovelluksien avulla. Ne kertovat juostun matkan, poltetut kalorit, käytetyn kokonaisajan sekä ”kierrosajan” esim. kilometrin tarkkuudella ja voivat huudella myös väliaikatietoja, jos käyttäjä niin haluaa. Uuden viiden kilometrin nopeusennätyksen tai pisimmän juostun matkan saavuttaminen motivoivat.
+ Juoksu on aikaa omille ajatuksille, hyvän musiikin kuuntelulle tai lenkkikaverin kanssa juttelemiselle.
+ Kun kunto kasvaa juostessa, se helpottaa myös muissa urheilulajeissa pärjäämistä ja niiden kokeilua. Pallopelit, tanssitunnit tai paintball sujuvat mukavammin, kun ensimmäinen tiukempi viisiminuuttinen ei johda hengityksen vinkumiseen ja puolikuolleeseen oloon.
– Liialla riuhtomisella tai väärällä tekniikalla voi hajottaa itsensä (pätee varmasti lähes kaikkeen urheiluun)
– Homma voi jäädä junnaamaan paikalleen ilman tsemppausta tai tavoitteita sekä niiden seurantaa. Liian suurpiirteiset tai isot tavoitteet eivät motivoi tai voivat jopa lannistaa; Konkreettinen välitavoite kuten seitsemän kilometrin lenkkiin tai kuuden minuutin kilometrivauhtiin tähtääminen ovat helpommin seurattavissa kuin parempi kunto tai puolimaratonikuntoon kesäksi.
– Kropan mukavuusalueelta poistuminen tuntuu aina ihan kuralta. Silloinkin, kun jaksaa hölkkäillä kymmenen kilometriä tai enemmän, oman juoksuvauhdin tai -tavan muuttaminen on aina kehon haastamista. Ja mitä pahemmassa rapakunnossa on, sen kauemmin hyvän juoksufiiliksen löytymisessä voi kestää.
– Koska juosta voi missä ja milloin vain, tekosyitä liikkumattomuudelle on todella vaikeaa keksiä…
Jos ei tällä lähde niin ei millään
Nimittäin henki ja loppukin terveys.
Eilen oli aika tuskainen olo koululla kököttäessä. Paleli ja hikoilutti vuorotellen. Naamaa alkoi pistellä kummasti, korvat menivät tukkoon, suu kuivui ja kroppa tuntui hehkuvan lämpöä. Kipitin ruokatunnilla lainaamaan kuumemittaria, joka tiesi kertoa lämpöä olevan yllä komeilevan lukeman verran.
Jouduin kuitenkin raahautumaan vierailijaluennolle iltapäiväksi, sillä niistä täytyy tehdä oppimispäiväkirjaa. Päiväkodin iltaisen pihaseikkailun muodossa toteutetun joulujuhlan yli sen sijaan torkuin miehen, Papan ja Kuutin seikkaillessa tuulisessa pimeydessä.
Viime yönä näin unta, jossa suututin pari elämäntapakiukkuista aatelisnaista, jouduin jättämään keskiluokkaisen, pukueepokkimaisen teensiemailuni ja ryhtymään katolta toiselle loikkivaksi salamurhaajaksi, jolla oli lemmikkinään fretti, koska mäyräkoirat pitäisivät liikaa meteliä.
Lisäksi uneksin matkaavani pikapuoliin Ghanaan, jonka paikallista kieltä opettelin hätäpäissäni, kunnes mies tuli näsäviisastelemaan, että olenhan tarkistanut lukevani oikean alueen kieltä. Heräsin kymmenkunta kertaa sekavana ja hikisenä ja päätin aamulla että koululle en lähde, tuli mitä tuli.
Tässäpä se lepo sitten olikin, sillä loppuviikon ohjelman osalta taidan olla hyvin pitkälti korvaamaton. Laittakaa ruksi seinään, mutta sanon ainakin tämänhetkisessä taudissa, että olisi kauhean kiva, jos joku muu voisi ottaa paikkani seuraavissa hommissa:
Torstai: Lippukunnan Puurojuhlan juontohommat (onneksi ääni ei ole vielä mennyt, vaikka kurkkuun sattuukin), lupauksenantoineen ja organisointeineen. Kirsikkana kakun päällä toimintakauden viimeinen hallitus ja juhlallisuuksien sotkujen siivoaminen. Hehkeän juontajan saavatkin sinne raakkumaan nenä punaisena, suupielet rohtuneena ja silmät kuumeisina kiiltelevinä. (Huomaa tunnisteista muu kauneus.)
Tähän mennessä olen joutunut hankkimaan kiireellisellä aikataululla kyseiseen tilaisuuteen jo uudet puuronkeittäjät sekä säestäjä-esilaulajan, alkuperäisten vapaaehtoisten peruutettua tulonsa sairastumisien vuoksi. Voisikohan päävastaavakin tehdä saman tempun – heh heh.
Perjantai: Keskiviikolle ja torstaille suunniteltujen, ehdottomasti viime tipassa olevien jouluhommien juoksemista ennen reissua sekä pikkuveljen intistäpoistumis- ja synttärijuhlallisuudet – kuukausia ennalta suunnitellun, ravintola- ja leffareissun merkeissä. (Jos kerron jälkikäteen torkkuneeni Hobitin kolmannen osan läpi, se ei välttämättä johdu elokuvasta.)
Lauantai-Sunnuntai: Suunnistusta, kokkaamista, elokuvia ja lautapelejä kymmenkunnan noin 10-vuotiaan lapsen kanssa. Oletettavissa minimaalinen määrä yöunta ja maksimaalinen määrä komentamista sekä syömään, hammaspesulle, nukkumaan ja pihaleikkeihin patistamista.
Maanantai: Äiti-poika-matka Kuopioon starttaa 8.15 alkavalla junamatkalla, joka kestää rapiat neljä tuntia vaihtoineen. Toivon tosissani, etten enää junan penkkiin istuessani joudu pilkkimään tässä määrin sekavissa olotiloissa.
Miten kivoista hommista kuoriutuu välittömästi merkittävästi ankeamman kuuloisia, jos pää haahuilee kuumehoureissa, kurkkuun sattuu julmetusti ja kehon jokaista lihasta kolottaa? Aika kumma juttu, eikös.
Onneksi on kuumelääkkeet ja kurkkupastillit sekä nenän tehokkaasti avaavat pilkotut jalopenot! Ja jos teillä on hihassanne hyviä parane pian-taikavoimia, nyt saisi heilutella keijupölyjään ja kristallejaan tähän suuntaan!