Aihearkisto: Rakkaus & suhteet

Like a cherry on top

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Matkat, Rakkaus & suhteet, Ystävät & perhe Kommentoi

Vietimme aurinkoisen helatorstain Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa ja kirsikankukkapuistossa kierrellen. Koivun siitepöly sai puolet porukasta kutisemaan hurjana, kengät hiersivät hikisissä jaloissa ja aurinkorasvaa sai lisäillä tosissaan. Mutta eipä noita melkein edes huomannut, kun ihaili vaan valtavaa, vaaleanpunaista, leudossa tuulessa huojuvaa kirsikankukkien massaa.

Ihmisiä oli levittäytynyt piknikvilteilleen puiston joka kolkkaan. Vannoutuneimmat japanifanit kiertelivät puistossa kimonoissa ja paperipäivänvarjojen alla tai uudemman polven japani-teemaisissa asuissa. Ilmassa oli alkukesän leppeän toiveikasta tunnelmaa, naurua, iloa ja kaiken maailman eväiden tuoksua.

Eri maailman kolkista lähivuosina tai muutama sukupolvi sitten Suomeen saapuneet sekä tänne jääkauden jälkeen eksyneiden kaukaiset sukulaiset, nauttivat kaikki yhtä lailla puiston satumaisesta kukkaloistosta. Oli kokonaisia perheitä, monessa sukupolvessa, yhdessä kenties ensimmäisiä kertoja sitten pandemian alun, kaveriporukoita, pariskuntia, keskenään temmeltäviä koiria ja jopa yksi papukaija. Mekin yhdistimme reissuun yhden ystävän ja pojan isotädin tapaamisen.

Tuntui ihanan, normaalilta.
Siltä että tästä voi tulla aivan mahtava kesä.

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Oma elämä, Rakkaus & suhteet, Työ, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus, Ystävät & perhe Kommentoi

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Televisio, joka melkein aiheutti sydänkohtauksen ja avioeron

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Raha, Rakkaus & suhteet 2 kommenttia

IMG_1342

Aviomieheni oli selvästi päättänyt ottaa ainakin jotain iloa irti siitä, että edessä on muutto ja remontti. Uuteen kotiin kun tavataan tehdä hankintoja ja mikäpä sen mielekkäämpää sisustamista kuin uusilla hifistelylampuilla ja näytöillä pesän rakentaminen… (Aikalailla kaikki?)

Tulin totaalisessa työpäivän-jälkeis-jumituksessa kotiin, kun mies alkoi ehdottelemaan päivityksiä kodin viihde-elektroniikkaan.

L: ”Ajattelin hankkia olohuoneeseen sitten telkkarin.”

K: ”Kuis nyt näin? Vähän aikaahan sitten tuo toinen näyttö vasta ostettiin?”

L: ”No luovutetaan se porukoille, kun haluan kunnollisen näytön olohuoneeseen, nyt kun kerran tulee olemaan sellainen.”

K: ”Ok, sun rahojahan ne on enimmäkseen.”

…

L: ”Noniin, nyt klikkasin sen televisio-tilauksen menemään. Se on sitten 4K.”

K: ”Mitä helvet…? Mistä se on oikein tehty, valkokullasta? Millä rahalla sä… HNGGHHH.”

….

Voin kertoa, että aivot menivät solmuun ja sydän jätti pari lyöntiä välistä – harkitsin sekunnin kymmenesosan myös avioeroa, ennen kuin puolisoparkani riensi kertomaan, ettei kyseessä suinkaan ollut neljän tuhannen euron töllötin vaan termi liittyi ilmeisesti kuvan tarkkuuteen.

Sen enempää en ehtinytkään tajuamaan selonteosta, sillä keskityin kuivaamaan kauhunhikeä otsaltani ja rauhoittelemaan pumppuparkaani. Huh huh, jokin roti tuohon säikyttelyynkin.

 

 

 

Hommat hanskassa, hanskat…

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Muu koti, Rakkaus & suhteet 2 kommenttia

image

Poljin päivänä eräänä töihin, kun musiikki katkesi ja joku koetti tavoittaa minua . Mies soitti:

L: ”Missä housuni ovat?”
K: ”Mm, makuuhuoneen isossa vaatekaapissa, siinä missä on kauluspaidat, alhaalla, oikeassa reunassa, housuripustimessa.”
*penkomisen ääniä*
K: ”Löysitkö?”
L: ”Juu, ihme paikassa.”

Todellakin, kummallinen säilytyspaikka…

~~~

Käyn töissä ja salilla. Mies pyörittää ansiokkaasti kotisirkusta iltapäivällä; Käy kaupassa, hakee lapsen ja menee tämän kanssa puistoon. Koukkaan kotimatkalla puiston kautta, vilkaisen lasta ja kysyn:

K: ”Tiedätkö, mitä Kuutin vaatteille kävi?”
L: ”Kuinka niin?”
K: ”Kun sille on laitettu päiväkodille vaihtovaatteiksi varatut vaatteet päälle.”
L: ”Ai, en minä erota, mitä sillä on ollut päällä.”
K: ”Vaikka veit ja puit aamulla? Okei, mutta otithan edes ne pyykit sitten mukaan?”
L: ”….”

~~~

K: ”Hei miksi täällä ruukussa on vettä?”
L: ”Koska kasvit pitää kastella?”
K: ”Juu, juu mutta ei muovikasveja.”

K: ”Mites nuo keittiön kaktukset, näyttävät
aika kuolleilta.”
L: ”Onko meillä keittiössäkin kasveja?!”

~~~

K: ”Kai sulla on joku lahja hommattuna?”
L: ”Mihin?”
K: ”Huomenna taisi olla teidän äidin syntymäpäivä.”
L: ”Eikä ole.”
K: ”No en ole varma, muistelin vaan. Katso kalenterista.”
L: ”Voi hemmetti, niinpä onkin.”

~~~

Jos se ei ole hehkutuksistani jo käynyt ilmi, aviomieheni tekee törkeän hyvää ruokaa (kuten viikonlopun burgerit!) ja hallitsee monia taitoja kirjanpidosta käsilläseisonnassa punnertamiseen.

On niin noheva, että olen salaa hiukan tyytyväinen, että joissain asioissa on sentään käyttöä vaimollekin!

Nimimerkillä äiti, jonka lapsi muistaa edelleen ne palaneet kalapuikot.

~~~

Mitkä osa-alueet tai asiat ovat teidän tai puolisoidenne sokeat pisteet arjessa?

 

Kolme asiaa, joista voi olla onnellinen

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Rakkaus & suhteet, Työ, Uncategorised, Vanhemmuus Kommentoi

IMG_0657

Noin niinkuin juuri tällä hetkellä.

Ensinnäkin havahduin yöllä siihen, että yleistä köhnöttämistä, kyhnäämistä, turhanpäiväistä hipeltämistä, lääppimistä ja muutakin hempeilyä harvakseltaan oma-aloitteisesti harjoittava mieheni kauhaisi minut joko täysin tajuttomassa tilassa tai puoliunessa kainaloonsa. Tuhisi niskaan ja jatkoin uniani varsin tyytyväisenä. Yllätyksenä ja pyytämättä saadun vieressänukkumisen tuottama lämmin fiilis jatkui pitkälle aamupäivään ja tasoitti näyttösiivousstressiä.

Toisekseen lapsemme leikki äsken pitkästä aikaa leluilla. Edes hetken yksikseen ja omassa huoneessaan. Tuntuu etteivät lelut ja leikit ole jaksaneet viime aikoina jaksaneet kiinnostaa – ainakaan sisätiloissa ja olen välillä joutunut kovistelemaankin, että miksi niitä romuja on, jos niillä ei kerran leikitä. Kenties tämä vaihe alkaisi olla hetkeksi ohi?

Kolmannekseen alkava työviikko, anivarhainen aamuvuoro ja pyöräily eivät harmita tippaakaan, kun hyvällä todennäköisyydellä aamun herääminen uuteen päivään näyttää työreitin varrella taas samalta tai oikeastaan paljon paremmalta kuin ylläolevassa kännykkäräpsyssä.

 

Missä se oikein luuraa?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Muu kulttuuri, Rakkaus & suhteet Kommentoi

Sanotaan näin, että viettämässä laatuaikaa aviomiehensä kanssa. Eikä valitettavasti siinä mielessä vaan työpöydän ääressä, kumpikin omalla koneellaan kököttäen. Aloitimme nimittäin kauan aikaa sitten loppuun saattamamme projektin uudestaan ja kaikkeen täysillä heittäytyvänä koetan saada pelisarjan kahlattua loppuun vielä loman aikana. 

Tarinaa on omakohtaisen kokemukseni perusteella helpompi seurata, kun sen ahmii mahdollisimman nopeasti, oli kyse sitten kirjoista tai peleistä. Eikä maailmankaikkeuden paras avaruuspoikaystäväkään tee puuhasta kurjempaa – tosin mies pisti minut hoitamaan tällä kierroksella myös räiskinnät itse, pöh.

 

Kuvituksena editoituja kuvakaappauksia Mass Effectin ensimmäisestä ja toisesta osasta.

 

 

 

Ojasta allikkoon eli koneen äärestä remontin keskelle

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Rakkaus & suhteet, Sisustus 2 kommenttia

 

Mökin remontti etenee, hitaasti mutta varmasti. Ja niinhän sitä sanotaan, että pics or it didn’t happen. Joten tässäpä pari räpsyä.

Vähän on tosin heikkokuntoisia kuvattavia tarjolla, kun vaimolla on naama ja tukka sekaisin. Mies puolestaan maalaa valtaosan ajasta lippis takaraivolla ja muutoin pelkissä kalsareissa. Ihan kivahan sitä on kuvata, vaan julkaista ei kuulemma saa…

Mutta hengissä ollaan edelleen siis!

Kolikon kaksi puolta ja parhaat tyypit

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Rakkaus & suhteet, Vanhemmuus Kommentoi

Välillä menee hermo ja kiristyy pinna. Lapsella ja aikuisilla. On sadepäiviä, lapsen yrityksiä pompottaa aikuisia mielensä mukaan ja taantumista omatoimisuudessa. Housut ovat nurin päin, käsissä ei riitä voima nostella edes riisejä saati papuja suuhun, leikki ei suju ja suihkusta tulee koko ajan vääränlämpöistä vettä.

Mutta sitten on päiväuniltaan hikitukkaisena heräämisiä, sylissä tai kantorepussa lämpimänä nyhjöttävä tyyppi, joka kertoilee ääneen itselleen, että isotkin pojat saavat olla sylissä. Omaehtoiset ja oivaltavat rakennelmat ja askartelut. Ja se kummallinen tosiasia, että kaikki mitä tehdään koiran kanssa on parempaa kuin ilman karvanakkia – ainakin kolmevuotiaan mielestä.

Loma ja yhteinen aika ovat liimaa, yhdessä koettuja hetkiä ja jaettuja muistoja, olkoonkin että jotkin päivistä ovat kuin paperimassasammiossa tarpoisi. Ovat nuo vaan huonoinakin päivinä mainioita tyyppejä ja hyvinä ihan parhaita.

 

 

On aika vaikeaa olla muuta kuin onnellinen

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Ystävät & perhe 2 kommenttia

Kun pikkuveljesi, jota olet hoitanut tämän vauva- ja pikkulapsiaikana ihan kotitarpeiksi häärää aikanaan oman lapsesi kanssa kirppistelypäivän ajan: piipahtaa kahvilla, käyttää vessassa, vahtii liukumäessä, tutkii ja tuumailee.

Ja isäsi ja toinen veljesi ajelevat mukisematta hurjat romukasat kirppispaikalle, pystyttävät pressut ja rekit sekä ajelevat pikapikaa sovitun asuntonäytön alta tauluja pois varastoihin.

Kun joka kolosta ja nurkasta nousevat kesän merkit päivä toisensa perään hienompina. Pääskystenkakat satavat katonrajan räystäistä, versot ja ruoho kipuavat kohti korkeuksia, aurinko porottaa ja siitepöly irtoaa holtittomien ja eeppiset mittasuhteet saavuttavien aivastukohtausten myötä nenäonteloista.

Kaikkialla on läsnä raivoisa, väri-ilotulituksen täyteinen ja kirkkaan riemukas, kesäksi kääntyvä kevät.


Kun rakkaudella hankitut ja enimmäkseen hyvinä pysyneet lastenvaatteet löytävät monia uusia koteja, sekä lähi- että etämyynnin kautta ja loput tiensä keltaiseen keräysastiaan. Ja haikeuden kouraus on paljon vaimeampi kuin ilo siitä, että vauva-aikanaan äitiään kymmenellä vuodella vanhentaneen lapsen kanssa on selvitty tähän pisteeseen.

 

Kun puolisosi jutut ovat samoissa määrin luokattomia ja tämän kanssa voi analysoida asiaa kuin asiaa liiallisuuksiin ja subjektiivisiin prosenttilauselmiin asti. (Kuten Emmi sanoi, olemme varmaan aika hyvä pari.)

Kun taloyhtiön vanhemmat rouvashenkilöt istuttavat etupihalle rönsyävän ja jokaisella ohikulkukerralla ilahduttavan kukkameren.

Kun käy ilmi, että maailmassa on olemassa mokkakankaisia tennareita, joissa on sekä piilokorko että hapsuja. Ja mietit, että miksei kukaan ole kertonut tätä aikaisemmin.


Kun päiväkodin kevätjuhla koostuu urheiluradasta, jolle voivat osallistua kaikki kynnelle kykenevät jäsenet: niissä pääsee heittämään saapasta, hyppimään hyppypallolla erilaisten esteiden välistä, kilpailemaan hurjasti muksunkannossa ja haastamaan ”ukin” tarkkuusheitossa. Pappa syöksyy maaliviivan ali hurjalla kirillä ja Fammu keilaa omavaltaisesti hieman lähemmältä viivalta. Ja kun lapsi yllättää päiväkodin aikuisen aidosti osaamalla numerot, vaikka tämä on olettanut, ettei kolmivuotias vielä tunnistaisi niitä.

Kun perheen rahatilannetta ja arkea uusiksi pistänyt pakkokomennus päättyy ja se tietää vieläpä kotiburgereita.

Valtakunnassa tai ainakin Norppalassa kaikki hyvin.

 

 

Vuoden mutsi-olo // TAAS

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Rakkaus & suhteet, Vanhemmuus 6 kommenttia

Nappasin kotoa kirjastoon palautettavat kirjat, postitettavat kirjeet ja pakettikortit ja suuntasin päiväkodille hakemaan lapsen asiointiseuralaiseksi. Kävelymatkalla keskustaan mies varmisti viestillä, että hainhan varmasti lapsen hoidosta mukaani. Ööh, en tietääkseni ole koskaan unohtanut moista.

Vuoden mutsi-hetkiä ehdottomasti!

P.S. Ehkä tämä oli jotain velkojen makselua siitä, että varmistan aina viiteen kertaan, että mies on muistanut hoitaa asian jos toisenkin…