Suurimman osan ajasta teen pariakin asiaa yhtäaikaa. Jos katson televisiosarjaa koneelta, levitän samalla pyykkiä, vaihdan lakanoita, ladon tiskejä koneeseen tai vähintäänkin kuivattelen kynsilakkojani, koettaen arpoa, milloin edes toisen käden kynnet olisivat sikäli kuivat, että voisin tehdä samalla vielä jotain muuta.
Osa meistä kaipaa useimpien asioiden hoitamiseen rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä, ilman keskeytyksiä tai päällehuutelijoita. Koen sietäväni monien asioiden samanaikaista hoitamista, hääräämisen lomassa huikkailtuja käytännön asioihin liittyviä keskusteluja – jopa hommien kesken jäämistä ainakin keskivertohyvin. Toisinaan huomaan kuitenkin ärsyyntyväni jatkuvista keskeytyksistä, oli niiden aiheuttaja sitten pirisevä puhelin, lapsi, aviomies tai eläimet. Niinä hetkinä kaipaisin äänieristettyä koppia, johon voisin lukittautua tekemään asiani kerralla loppuun, kesti niiden valmiiksi saattaminen sitten vartin tai kolme tuntia.
Jonkin aikaa sitten inspiroiduin tekemään kutsukortteja tuleville 3-vuotis syntymäpäiville. Vailla mitään suunnitelmaa ja hankkimatta tarvikkeita etukäteen, päädyin piirtämään hyvin yksinkertaistetun veturin, jota käytin sitten leikkausmallina. Projekti paisui, venyi ja paukkui. Neljäntoista sinisen veturin kääntöpuolista tehtiinkin punaisia, veturit saivat pyörät, rajaustussaukset pultteineen ja numeroyksityiskohtineen – tehtiinpä kylkeen vielä pilkkuteippikoristelutkin.
Leikkaamista, tuhertamista, liimaamista ja askartelupapereiden taittelemista pariinkin otteeseen hävikin minimoimiseksi. Lupasin projektista kiinnostuneelle lapselle oman veturin, jota tämä kävi säännöllisin väliajoin kärttämässä itselleen keittiöstä, jonne olin räjäyttänyt kasan laatikoistamme löytyneitä askartelutarvikkeita. Kaikkiaan väkersin vetureita varmaan useamman tunnin, ne kun olivat melkoisen vahvasti käsityötä vaativia hikipajatuotteita. Onneksi sentään korttien takapuolen kutsutekstit väkerrettiin koneella, tulostettiin, leikattiin ja liimattiin paikoilleen vasta seuraavana päivänä.
En ole kovinkaan hääppöinen askartelija, mutta tällaiset spontaanit, toisinaan aikaa vievät projektit ovat juuri sellaisia asioita, joita kaipaan toisinaan ”vanhasta elämästäni” ennen lasta. Tuntuu että niille löytyi tuolloin paremmin aikaa ja rauhaa. En tiedä, näkyykö kaipuuni kovinkaan paljoa ulospäin, mutta mies taisi huomata nyhertämisen tulevan tarpeeseen, sillä hän ryhtyi jossain vaiheessa lukemaan lapsen kanssa ja vinkkasi tälle, että äiti saattaisi nyt oikeasti kaivata rauhallista askarteluhetkeä.
Olen aikaisemminkin tainnut mainita puolisoni tuntevan minut siinä määrin hyvin, että hän osaa jo ennakoida tilanteita, jotka saattavat ärsyttää tai harmittaa minua erityisesti. Minusta on aika hienoa, että hän pitää oman jaksamisensa ohella ajoittain huolta myös minun pääni kasassa pysymisestä. En sano, että missään suhteessa tulisi olla varpaillaan, vältellä konflikteja viimeiseen asti tai pehmittää toisen tietä jatkuvasti; Kyllä meilläkin tapellaan, törttöillään ja jätetään tahattomasti tai tahallaan toisen tunteita huomiotta – puolin ja toisin.
Toisen ajatuksien kuunteleminen, tämän mielialan tunnusteleminen sekä arkisten pinnan kiristymisien ja hermoromahduksien vältteleminen – siinä määrin kuin se on mahdollista pienillä teoilla, arjen ajanhallinnalla ja oikein valituilla sanoilla, on asia, jota osaan parisuhteessani arvostaa. Toisinaan tilannetajua on se, ettei viritä keskustelua tekemättömistä askareista tai ratkaistavista ongelmista, perheen ulkopuolisten asioiden vuoksi ärsyyntyneen puolison kanssa juuri tämän ollessa jo valmiiksi kireällä; Kun höyryt on ensin puhallettu ulos, sujuu keskustelukin sovussa. Joskus taas erityinen huomioiminen: kuulumisten kyseleminen, koskettaminen tai toisen hemmottelu on paikallaan.
Lapsiperhearjessa itse kukin kaivannee silloin tällöin mahdollisuutta tehdä jokin asia kerralla loppuun, keskittyä, uppoutua ja väkertää rauhassa. Sen hetken tunnistaminen ja mahdollistaminen vaatii tilannetajua ja aitoa halua pitää toisesta huolta. Voitte varmasti kuvitella olleeni varsin onnellinen ja vähän liikuttunutkin huomattuani jälleen yhden tilanteen, jossa puolisoni mahdollisti pienen hengähdystauon valitsemalleni puuhalle – vaikka sitten paperijunien leikkaamiselle. Että jos suhtaudun näihin kutsukortteihin erityisen sentimentaalisesti, tiedätte mistä se (osittain) johtuu!
