Hyvää kansallista korvapuustipäivää itse kullekin!
Minulle selvisi pari vuotta sitten Ruotsissa jo viime vuosituhannelta alkaen vietetyn kanelbullens dagin rantautuneen myös Suomeen. Ja mikäs siinä, sillä vanhempieni luona on leivottu allergiaystävällisiä korvapuusteja säännöllisesti ja ne ovat uunituoreina melkoista herkkua. Kyllä sitä pölhömpiäkin juhlapäiviä löytyy, jos ikuiselta herkkusuulta kysytään.
Mies on niin tarkka leipomustensa ulkonäöstä, että kotonamme on hamillisen harvoin tarjolla noita kanelisia herkkuja, sillä ne eivät yleensä läpäise miehen ulkonäkökriteerejä ainakaan vieraille tarjottaviksi. Mutta onneksi on pakasteallas ja tämän korvapuustipäivän tapauksessa Vaasan lähettämästä pullakorista säästetyt pullat. Lisäksi laitoin tämän vuoden puolivakavissaan otettavalle työlistalle ylimääräisten projektien sarakkeeseen korvapuustien leipomisen opettelemisen…
Vaate-esittely sopi lukijatapaamisen ohjelmanumeroksi hyvin. Nosh-esittelijämme 
Kivaa oli, täytyy järjestää jotain lukijatapahtumaa toistekin. Onko toiveita siitä, millainen tapahtuma voisi olla ja missä se kannattaisi pitää?
Ihminen voi lähteä Keravalta, mutta Kerava ei lähde ihmisestä. Vai miten se menikään? Keravalainen perhebloggaaja on oma lukunsa sinällään. Se ei ole kovin laajalle levinnyt laji, mutta on sitäkin lisääntymiskykyisempi.
Tiedättekö, kuka keksii aina kaikista bloggaajista viimeisenä erinäiset terveysruokatrendit? Niinpä. 
Juuri kun pääsin sanomasta, ettei lapsemme ole ollut kunnolla kipeänä kuin pari kertaa kuluneen lähes kahden vuoden aikana, jokin mystinen flussa-maha-kuumepöpö iski huusholliimme. Olinkin jo usemmalta tutulta kuullut sekä lukenut monen blogin puolelta samantapaisen pöpön kiertäneen laajan joukon pääkaupunkiseudun lapsiperheitä. Tosin en sanoisi tätä flunssaksi enkä perinteiseksi vatsataudiksikaan. Taudin perimmäinen olemus onkin vielä hämärän peitossa.
Maanantai-iltana lapsi sai selittämättömän huutoraivarin ruokapöydässä, josta lukuisten tuloksettomien juttelu- ja kysely-yrityisten jälkeen kiikutin edelleen kirkuvan lapsen potalle, missä hän huusi hampaiden pesun ajan. Laitoin lapsen sänkyynsä ja sanoin tulevani kohta peittelemään kunnolla, kunhan nostaisin ruokatavarat jääkaappiin. Palatessani parin minuutin jälkeen lastenhuoneeseen Kuutti oli jo unten mailla. Ja kello oli puoli seitsemän!
Sanoin miehelle, että lapsi ei taida olla nyt ihan kunnossa. Seuraavana aamuna sama kiukkuaminen jatkui, höystettynä tulikuumana hehkuvalla lapsella, jonka koholla olevan ruumiinlämmön jopa minä, tunnetusti sangen lämminverinen kaveri, tunsin ihan kädellä kokeilemalla. Kehotin miestä mittaamaan kuumeen ennen kuin hän suunnittelisi lähtöä päiväkodille ja olihan sitä lähemmäksi 39 asteen verran.
Tuntuu, että kun jotain sanoo ääneen, homma varmasti karahtaa karille ja niin kävi nyt sekä lapsen vähäisestä sairastelusta sanomisen että opiskelujen ja taaperoperheen arjen melko sujuvan yhdistämisen kehumisen suhteen.
Millä tuurilla lapsi sairastuu kotihoitoa vaativassa määrin juuri sellaisena päivänä, jonka aikataulujen pitäminen vaikuttaa koko loppukevään, ensi kesän ja syksyn opiskelujen etenemiseen? Voi struudeli.
Onneksi mies pystyi hoitamaan lasta, olkoonkin että se vaati joustoa työaikataulujen osalta koko työporukalta. (Huono omatunto soimaa siis siitäkin.) Lapsi oli kököttänyt opiskelupäiväni ajan divaanille kasatussa peittopesässä, tutti suussaan ja katsonut välillä puolitehoilla Muumeja ja torkahdellut lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Vain riisikakut ja mehu olivat kelvanneet ruoaksi ja juomaksi.
Mies ei ollut voinut poistua yli kahden metrin päähän surkeuden valtaamasta lapsesta, joka oli aloittanut tuhannenmoisen huudon, jos mies oli koettanut lähteä vastaamaan puhelimeen tai hakemaan teetä. Varmasti erittäin tehokas työpäivä…
Keskiviikko sujui vähän leppoisammin, lämpöäkään ei ollut yhdelläkään mittauskerralla. Lapsi jaksoi jo leikkiä Muumeilla, juosta hiukan ympäri asuntoa ja hölmöilläkin hieman normaaliin tapaan. Ehdin jo huokaista ja toivoa pöpön menneen ohi ennätysnopeasti. Tosin lapsi oli kuumeen jälkeisessä olotilassaan koko ajan niin hikinen, että hän vietti lähes koko päivän vaipoissa, vähän väliä vettä hörppien – eikä suostunut nukkumaan peiton alla.
Veljenikin pelmahti yllätysvierailulle ja leivoimme mustikkapiirakkaa, joka hotkittiin kolmeen mieheen ja yhteen naiseen niin nopeasti, että tyhjä piirakkavuoka oli vielä uunikuuma, kun siirsin sen tiskialtaaseen!
Viime yö meni kitisevää ja vääntelehtivää sekä levottomasti nukkuvaa lasta vahtiessa. Täytyy sanoa, että kohtuullisesti nukuttujen kuluneiden kuukausien jälkeen jatkuvien yöherätysten sietokykyni ei ole entisellään. Hermo meinasi palaa ihan tosissaan muutamaan otteeseen kiikuttaessani vesipulloa sänkyyn tai aamuyöllä tuttia, unipupua ja olematonta peiton ruttua etsiessäni.
Mies on saanut tuta vähintään osansa lapsen sairastelusta. Usein kuulee sanottavan, että lasten sairaudesta johtuvat työpoissaolot kaatuvat perheissä enimmäkseen naisen niskoille. Tämä tauti on ensimmäinen, jonka kohtaamme opiskeluihin palaamiseni jälkeen ja kakka, kirjaimellinen ja kuvainnollinen on jakaantunut lähes tasan, minun jäädessä jopa hieman voitolle.
Olen nimittäin pystynyt käymään treenaamassa lähes normaalisti ja uskaltaudun tänään jopa yhteen iltamenoon, sillä pöpö ei ole osoittanut mitään tarttumisen merkkejä. Minuun siis, toisin kuin miesparkaan, joka ei todellakaan ole ollut virkeimmillään lähipäivinä. Eipä sillä että vatsatautityyppiset pöpöt kovinkaan usein tarttuisivat minuun. Tappajavatsani taitaa kyetä hoitelemaan vähän pilaantuneen ruoan lisäksi myös yritteliäät basillit.
Eilen palatessani kuntoilemasta ja laittaessani lumisia kenkiäni vessaan huomasin melkoisen kasan puisen junaratamme palasia kuivumassa pesukoneen päällä. Ihmettelin asiaa tovin ja sain kuulla mieheltä lapsemme räjähtäneen poissaollessani junaratansa päälle. (Ruoansulatusasioita karttelevat älkööt lukeko kappaletta loppuun.) 
Olen hoitanut sairaita lapsia ja erinäisiä eritekatastrofeja osana työtäni, joten tässä hauskuudessa ei ole minulle muuta uutta kuin se, että kyseessä on oma lapseni. Mies on sen sijaan kulkenut pitkän matkan pienistä lapsista täysin kokemattomasta isänraakileesta kaveriksi, joka osaa nauraa vatsatautikommelluksille sekä istuskella (sylin)kipeän lapsen kanssa keskellä yötä huomattavasti vaimoaan rauhallisempana.
Pysähdyin viime yönä katsomaan miestäni ja lasta, joka tuhisi tämän sylissä puoliunisena. Ajatukseni siitä, ettei vanhemmaksi tuloon tarvitse kokea olevansa etukäteen valmis tullakseen mainioksi vanhemmaksi vain vahvistui. Sillä mietin usein, miten osallistuva ja ennen kaikkea kehittymishaluinen sekä omassa vanhemmuudessaan varma puoliso minulla onkaan.
Päiväni ohjelma piti sisällään hammastarkastuksessa käynnin (viisaudenhammasongelmia lukuun ottamatta elämäni ensimmäinen, mahdollinen reiän alku piileskeli kahden hampaan välisessä, tiivistäkin tiiviimmässä kolossa, muuten terveet hampaat), Tiimarin konkurssiloppuunmyynnissä piipahtamisen kotimatkalla (nopealla täsmäiskulla äidille washi-teippiä ja lapselle muovailuvahasetti) sekä joulun purkamista ja kellarikomeron siivoamista.
Illemmalla kotiimme tupsahtivat kylään sekä äitini että miehen sisko. Veljenikin ilmaantuivat, kun kuulivat aikeistani leipoa Runebergin torttuja. Jossain vaiheessa ovikello soi ja ovella seisoi ystävämme E koirineen. Olin unohtanut että olimme sopineet tapaavamme, vaikka olinkin ollut sekä sunnuntai-iltana että aamulla aivan varma siitä, että olin sopinut illaksi jotain jonkun kanssa. Pahuksen Facebook-viestit ja tapani ajatella, että laitan sovitut asiat kalenteriin joskus myöhemmin!
P.S. Blogin ohjausnäkymä tiesi kertoa, että blogiini on jätetty täällä Kideblogeissa viettämässäni ajassa 2000 kommenttia. Hurjaa ja ihanaa, kommentit ja mainiot ajatustenvaihdot kommenttiosiossa ovat bloggaamisen suola!
Joulupäivämme alkoi miehen pöytään touhuamalla myöhäisellä aamiaisella.