Lasten tai nuorten huoneiden sisustuspoimintoja H&M:ltä. Ja laiskat sunnuntaibloggaajaterkut mökiltä!
Melkein hyvin kasvatettu
Eräs tyttö kysyi kerran tässä maailmanajassa, eräässä hoitopaikassa, vilpittömän uteliaasti pihahommissa:
”Miksi tuo poika on noin tumma?”
Kurkistin, ketä hän tarkoitti ja koetin sitten selittää, että usein tummemmilla lapsilla on joko tummempi äiti tai isä tai sitten molemmat. Ei aina, mutta useimmiten. Ja että ihonvärin voi saada vanhemmilta samalla lailla kuin vaikka vihreät silmät tai punaisen tukan.
Juttelimme myös siitä, että ihmisiä löytyy monenvärisinä: valkoisina, mustina, ruskeina, kellertävinä, punertavina ja kaikissa väreissä siltä väliltä.
Vertasimme myös omaa vitivalkeaa käsivarren alapintaani kyseisen lapsen käden väriin ja tätä alkoi naurattaa: ”Sinä olet ihan tosi valkoinen!”
Totesin, että voisin ottaa itselleni mieluusti hieman tummemman pintavärin, jos se suojaisi auringossa palamiselta, sillä käräytän varjoissa luikkimisesta ja rasvaamisesta huolimatta itseni säännönmukaisesti joka kesä ainakin kertaalleen.
Lapselle tuntui tämä selitys riittävän, kunhan oli pohtinut, mistä toisen tummempi ihonväri johtuu. Päivän päätteeksi sain kuitenkin muistutuksen siitä, että lasten tekemät yleistykset ja johtopäätökset ovat aina aivan omaa luokkaansa.
Tyttö, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, tuijotti nimittäin huolissaan perhekohtaamista; Puheenaiheena olleen pojan vanhemmat hakivat tämän kotiin… mutta jättivät vanhemman, niin ikään hieman keskivertoa lapsiporukan jäsentä tummemman tytön ottamatta mukaansa.
”Mikseivät ne ottaneet Kirsikkaa* mukaan?”
Niin, seuraavaksi keskustelimmekin sitten siitä, etteivät kaikki hieman eriväriset lapset välttämättä kuuluu yhteen perheeseen. Voi pienet kanelirullaset, miten teidän mielenne muodostavatkin toisinaan sukkelasti olemattomia yhteyksiä ja sutjakoita summauksia.
// Kuvituskuva havainnollistaa sitä, että on mahdollista olla myös liian valkoinen tähän maailmaan. Enkä puhu nyt yhteiskunnassa vallitsevista arvoristiriidoista, joiden osalta toivoisin, ettei värillä olisi väliä, vaikka onkin. Vaan käytännön tasosta – jos Suomessakin palaa vielä loppukesästä, menee heikosti. //
*Nimi tietenkin muutettu
Huomenna mennään…
´
…Korkeasaareen.
Söimme jätskiä, norppaporukka kaksin kappalein, ihmettelimme lötköjä tai olemattomia kissaeläimiä, höntyilimme lapsen tiukassa tahdissa eksoottisten eläinten asujaimistoja läpi ja päivitimme kuulumisia Kummitäti-J:n kanssa.
Nautiskelimme vesibussimatkasta, meri-ilmasta sekä helteestä ylipäätään ja esittelimme lapselle apinatalon, jonne uhkailen toisinaan tämän lähettää asumaan. Lähetin postikortteja kuin kaukomatkalta konsanaan ja käräytin totta kai kaiken, mitä vaatteeni eivät peittäneet.
Kyllä vaan kannattaa selvitä toisinaan liikkelle pois kotoa.
SYNNINPÄÄSTÖ
En pahemmin käy kirkossa. Ehkä pitäisi, sillä kouluaikojen kelloonvilkuilun sijaan olen aikuisena huomannut rauhoittuvani ”pakollisten” kirkkovierailujen aikana.
Musiikki, tutut, hieman laahaavat laulut, luterilaiseen perusluonteeseen kuuluva hieman fatalistinen ja iloton yleisvire, joka on sekä traaginen että koominen ja tuntuu sekä vieraalta että omalta.
Isoista ikkunoista siivilöityvä valo, ihmiset, jotka eivät kehtaa räplätä kännykkää ja ovat, ainakin suurin osa, henkisesti läsnä. Monet myös kurkottavat itsestään ulos- tai ylöspäin, hengittävät sisään, etsivät lohtua, vastauksia, parempaa huomista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, hyväksyntää… mitä kukin nyt kaipaa.
Sain kuitenkin synninpäästöni muualla kuin kirkonpenkissä. Kävin nimittäin työterveystarkastuksessa. Jutustelimme uuden työn luonteesta; haasteista, työilmapiiristä ja mahdollisista ongelmakohdista. Fyysisistäkin seikoista: ergonomiasta, unen saannista, työmatkoista ja muista puitteista.
Käsittelimme myös terveydentilaani ja elintottumuksiani. Painoa ja pituutta kysyttäessä sanoin pituudekseni sataseitsemänkymmentäkaksi ja työterveyshoitaja kysyi: ”Entäs pituus?”. Sanoin, että juuri se ja hän ihmetteli että seitsemänkymmentäkaksi senttiä? Oli merkinnyt kyseisen luvun painon kohdalle – mikäs siinä, lähti kymmenen kiloa painoa kerralla!
Mittasimme painon ja pituuden ja ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten kolmannen luokan terveystarkastuksen, tuulen suunta ei kääntynyt leppoisasta terveydentilan arvioinnista painoni kauhisteluun. Painoasia ei ole tuntunut koskaan herättävän terveydenhuoltoalan henkilöstössä huolta silmämääräisen arvion perusteella, mutta tieto painon numerosta on sen sijaan aiheuttanut pelkoa ja kauhua.
Tällä kertaa sain kuitenkin kuulla olevani perusterve – noin yleiskunnon, verensokerien, kolesterolin, hemoglobiinin, verenpaineen ja ammattilaisen mielipiteen perusteella. Parinkymmenen (edestakaisen) kilometrin työmatkan taittaminen pyörällä, säännöllinen juoksu ja salihommat sekä kasvispainotteinen ruokavalio nähtiin myös plussapuolina. Joten jos kokisin voivani hyvin fyysisesti ja henkisesti, olisimme sillä selvät.
Kerrankin terveystarkastuksesta lähtiessäni tunsin itseni yhtä terveeksi tai terveemmäksi kuin sinne astuessani. Aikaisemmin kun läskikauhistelu ja ”terveysfasismilla” päähän lyöminen ovat saaneet olon kurjaksi ja terveellisen sapuskaan satsaamisen sekä liikunnallisempaan arkielämään pyrkimisen tuntumaan turhilta – läski kun ei voi olla terve, vaikka olisikin yleisimpien mittareiden valossa terveempi kuin hoikempi kanssasisarensa.
En tiedä milloin elämänlaatu, onnellisuus, hyvä peruskunto, työssä ja työn ulkopuolella jaksaminen ja omassa kehossa viihtyminen ja liikunnan ilo unohdettiin hyvinvoinnin mittareina. Milloin ryhdyttiin arvioimaan ulkoisten seikkojen perusteella, liikkuvatko vastaantulijat oikein ja syövätkö sopivasti?
Päätettiin sivuuttaa kätevästi, sairaudet, henkiset ja fyysiset, geenit, vammat ja elämäntilanne. Ryhdyttiin jakamaan sosiaalisessa mediassa pilkkakuvia ihmisistä, joilla on selluliittia pepussa tai takareisissä ja arvostelemaan kilvan kommentitosiossa sitä, miten ei-treenaavat voisivat pukeutua säkkiin ja pysyä poissa julkisilta paikoilta.
Näistä ja monista muista syistä tuntui todellakin arvokkaalta tulla kohdatuksi ihmisenä, ei vaa’an numerona. Saada niin sanotut terveen paperit siitä huolimatta, että monen mielestä se ei ole mahdollista.
P.S. Kuvassa työvaate-treenivaatekombo. Päivä kun piti sisällään 25km pyöräilyä, työpäivän ja 1,5h crossingia.
Kolme asiaa, joista voi olla onnellinen
Noin niinkuin juuri tällä hetkellä.
Ensinnäkin havahduin yöllä siihen, että yleistä köhnöttämistä, kyhnäämistä, turhanpäiväistä hipeltämistä, lääppimistä ja muutakin hempeilyä harvakseltaan oma-aloitteisesti harjoittava mieheni kauhaisi minut joko täysin tajuttomassa tilassa tai puoliunessa kainaloonsa. Tuhisi niskaan ja jatkoin uniani varsin tyytyväisenä. Yllätyksenä ja pyytämättä saadun vieressänukkumisen tuottama lämmin fiilis jatkui pitkälle aamupäivään ja tasoitti näyttösiivousstressiä.
Toisekseen lapsemme leikki äsken pitkästä aikaa leluilla. Edes hetken yksikseen ja omassa huoneessaan. Tuntuu etteivät lelut ja leikit ole jaksaneet viime aikoina jaksaneet kiinnostaa – ainakaan sisätiloissa ja olen välillä joutunut kovistelemaankin, että miksi niitä romuja on, jos niillä ei kerran leikitä. Kenties tämä vaihe alkaisi olla hetkeksi ohi?
Kolmannekseen alkava työviikko, anivarhainen aamuvuoro ja pyöräily eivät harmita tippaakaan, kun hyvällä todennäköisyydellä aamun herääminen uuteen päivään näyttää työreitin varrella taas samalta tai oikeastaan paljon paremmalta kuin ylläolevassa kännykkäräpsyssä.
Sisustusmielessä eli Asuntomessupoiminnat
Mitä fiilistelin Asuntomessuilla?
Viherkattoja, kivoja pihaideoita kuten apilamattoa maanpeitekasvina, kutsuvia lukunurkkauksia, erikoisia hanoja, korurasioita, vaaleaakin vaaleampaa puuta sekä sisä- että ulkopinnoissa, kauniita valaisimia, kasarimarmoria, viherkasveja sisätiloissa ja parvekkeissa – jopa kokonaisia viherhuoneita.
Hirsitaloja, harmonisia värimaailmoja, pesämäisiä makuuhuoneita, hirsitaloja, asumisen elinkaariajattelun ja sukupolvien yhteensovittamisen näkymistä taloissa, sopivan pieniä pihoja ja monipuolisia ulko-oleskelutiloja.
Kannatti käydä imemässä sisustuskärsällä hieman inspiraatiota ja valamassa uskoa siihen, että asuntomme saadaan myytyä ja pääsen uuden asunnon sisustus- ja kenties remonttiprojektin kimppuun vielä joskus.
Mitä opin ensimmäisellä työviikolla?
Opin että pyörällä pääsee 10km matkan töihin 27 minuutissa, mutta takaisin kotiin sama matka voi kestää 45 minuuttia, jos oikein laiskottaa.
Ja että lapsilla on täysin omanalaisensa tapa vastata ”kyllä tai ei”-kysymyksiin. Koska niissä on selvästi liian monia vaihtoehtoja. Vastauksena toimii nyökyttelyn ja päänpudistelun merkillinen hybidi, jonka tulkinta johtaa usein väärään lopputulokseen. Puurossa ei pitänytkään olla hilloa / leivällä pitkin olla kurkkua ja niin edelleen. Ihan sympaattista, mutta selkeästi artikuloitu vastaus helpottaisi tilannetta.
Opin myös, miltä tuntuu tulla kutsutuksi tädiksi, jos nimeäni ei muisteta. Edellisessä paikassa, jossa tein vastaavia hommia, olin nimiunohduksien sattuessa jostain syystä ”Toi”.
Huomasin, että ”unimakkara” ja rauhoittava päähieronta rentouttavat myös levottomina pyöriviä lapsia.
Opin huomaamaan monen lapsen kohdalla kullekin yksilölliset merkit siitä, milloin uhkaa tulla itku surusta, väsymyksestä tai ikävästä. Ja sen, milloin kisakunto leikkimiseen alkaa lopahtaa ja edessä on konflikti, ellei aikuinen puutu peliin.
Huomasin, miten mukavalta tuntuu saada halauksia ja huomata, että lapset uskaltautuvat ottamaan oma-aloitteista kontaktia uuteenkin aikuiseen jo parissa päivässä, vaikka vanhoilla tutuilla aikuisilla onkin vielä ansaittu erityispaikka mielissä ja kielissä.
Opin että uuden työn aloittamiseen liittyykin aika paljon selviteltäviä, tilattavia ja varattavia asioita, jos työskentelee muualla kuin yksityistalouksissa.
Vahvistin käsitystäni siitä, että työmatkaliikunnan tuoma aktiviteetti ja raitis ilma ovat paikallaan sekä ennen työpäivää että sen jälkeen.
Ja että eräässä naapurikunnassa on helkkarin monta tienomistajaa tiukoissa shortseissa ja luvattoman kalliin pyörän selässä. Ainakin siitä päätellen, etteivät niin sanotut peruspyöräilijät saisi kaiketi oleskella heidän reitillään.
Tajusin hyvin elävästi – jälleen, miten huonosti siedän keskeneräisyttä itsessäni. Ellen osaa heti kaikkea talon ja ryhmän rutiineista spesifeihin työtehtäviin ja itselleni vieraaseen kieleen, turhaudun ja potkin itseäni kovemmin nilkoille kuin mihin kukaan muu pystyisi.
Hahmotin kaipaavani seikkaperäistä ja mielellään kirjallista perehdytystä sen sijaan, että oppisin asioita paloissa ja arjen lomassa. Sillä vaikkei kukaan tarkoittaisi kyseisen yksikön tai ryhmän vakiintuneista tavoista kertoessaan tai jonkin eri tavalla totutusti tehtävän asian osalta huomauttaessaan, toisen toimintatavan olevan väärin, toivoisin tietäväni asiasta ennemmin kuin myöhemmin.
Näin siitä huolimatta, että tiedän kaiken mahdollisen kertaamisen, jakamisen ja läpikäymisen olevan mahdotonta olosuhteissa, joissa perehdytykselle ei ole määrättömästi erikseen varattua aikaa ja muu työarki rullaa rinnalla ja pääroolissa. Eikä kaikkia mahdollisia tilanteita tule heti alussa vastaan – saati että niin hurjan määrän tietoa omaksuisi kerralla.
Mutta silti. Kun juurihan sitä piti olla ”valmis” ja kaikkine nippelitietoineen, asiakastyön opintoineen, mukamas-tietämyksineen palaa lähes lähtöruutuun. Tai ei nyt sentään, rakentamaan harjoittelu- ja työkokemuksen päälle. Olisi kuitenkin erittäin jepa olla heti täysin pr0.
Mietin myös luvattoman monta kertaa viikon aikana, ärsytänkö kollegani henkihieverin partaalle, puhunko liikaa, väärällä kielellä, olenko kummallinen teenjuoja-kasvissyöjä-sinitukka. Ja niin edelleen.
Opin myös, ettei omaa äitiään huomaa paljon mielummin uuden työpaikkansa pihalla yllätyspiipahduksella kuin vuosikymmeniä sitten ala-asteen pihalla.
Ja aika monta muutakin asiaa.
Pahoittelen hiljaiseloa, mutta kaikki uusi ja omaksuttava, yleinen stressaaminen ja itseruoskinta ovat verottaneet ilta-aikojen jaksamista. Ja lisäksi tässä on ollut kaikenlaista Asuntomessukäyntiä, ravintolareissua ja partion syyskauden suunnittelukokousta… Ensi viikolla taas reippaampi meininki?
Päivän asu: Varasto väärinpäin
Oltiin synttäreillä. Kimalsin, kahisin ja kriiseilin kainaloläskeistä sekä alleista.
Jo ennen kahveja mekossa oli isot rasvaläntit helmassa; Että sellaista arkipäivän tai oikeastaan pyhäpäivän taianomaista glamouria täällä…
Mekko: Lindex // Kengät: H&M / Vyö: KappAhl / Korvakorut: Krääsäpuoti Kyproksen lentokentällä
Kun kaikki muuttuu
Huomenna alkavat työt. Lapsi aloittaa samana päivänä isompien lasten ryhmässä päiväkodissa. Jännittää, hermostuttaa, pukkaa jopa paniikin poikasta. Sekä oman että lapsen pärjäämisen vuoksi.
Ohitse ovat välivuodet, opiskelutaipale ja lapsen kanssa kotona vietetty aika, kaikki tyynni.
Edessä on ennalta määrittelemättömän pitkä aika uudenlaista oppimista, työminuuteen kasvamista ja vaaditunkokoisiin saappaisiin astumista. Varmasti rankkaa, ajoittain kuormittavaa ja stressaavaa, mutta toivottavasti myös antoisaa, kasvattavaa ja onnistumisen iloa tuovaa työarkea.
Ja tietysti perhe-elämän, partio- ja liikuntaharrastusten sekä ystävyyssuhteiden ja aviomiehen kanssa vietettävän ajan sovittelemista palettiin.
—-
Ja jottei kaikki mullistuisi vähitellen, lempeässä tahdissa, blogikin muutti tänne.
Periaatteessa omilleen, mutta kenties kuvioon liittyy aikanaan yhteisö, jonka muodostavat kavereiksi ja ystäviksi muodostuneet tyypit, jotka haluavat kukin tehdä omanlaistaan juttua.
Itse haluan voida kirjoittaa ajoittain kauniista ja ajoittain raskaista jutuista, ilman eri kerroksien väkeä, pallohämmennystä, ainakin enimmäkseen yhteiskuntavastuuta pohtien, vapaassa tahdissa ja sitä mukaan, kuin uudenlainen arkeni sen sallii. Vahtaamatta kävijälukuja.
Blogi siirtyy sivutoimisesta ansaintatavasta nyt lopullisesti harrastukseksi; Aktiiviseksi ja rakkaaksi sellaiseksi – mutta harrastukseksi yhtä kaikki. Vaikkei se ole aikoihin mitään tuottanut tälläkään hetkellä. Saattaa blogissa toki joskus jokin yhteistyökuvio tai ”hyväntekeväisyystyö” olla muiden vinkkien ja suositusten lomassa, mutta varsin harvakseltaan.
—-
Mietin tulevaan arkihässäkkään tuijottaessani, lopettaako bloggaamisen kokonaan, mutten osaa. Haluan jättää jäljen elämämme seikkailuista, kriiseistä, kasvusta, iloista, juhlista, onnistumisesta ja kohtaamisista jatkossakin tänne.
Ja toisekseen olisi lähes mahdotonta sanoa hyvästit niille, jotka blogia seuraavat uskollisesti. Voin täysin rehellisesti sanoa, että jokainen kommentti, tykkäys ja some-jako on tuonut iloa sekä luonut nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunnetta.
Tervetuloa siis kaikki vanhat ja uudet tänne tiensä löytäneet lukijat!
SEURATKAA NORPPALAN PORUKKAA NÄIN:
SUORAAN TÄÄLLÄ BLOGIKODIN / WORDPRESSIN PUOLELLA:
HTTP://ILMANSINUAOLENLYIJYA.BLOGIKOTI.FI
FACEBOOKISSA:
HTTPS://WWW.FACEBOOK.COM/ILMANSINUAOLENLYIJYA
INSTAGRAMISSA:
HTTPS://INSTAGRAM.COM/PHOCAHISPIDA/
Kun saan Bloglovin’in ylläpidolta uuden postausvirran toimivan osoitteen, jaan sen sitten blogissa ja facebookissa. Jos seuraat jo blogia sitä kautta, älä huoli, kaikki säilyy seuraajien näkökulmasta ennallaan yhdellä klikkauksella.
MITÄS TYKKÄÄTTE BLOGIN UUDESTA ULKOASUSTA?
(Kommentoida voi klikkailemalla sydäntä. PUS.)
Lapsen jutuista kotinudistin tuntee
Kuutti: ”Tule äiti hetkeksi junani kyytiin.”
Norppa: ”Odota hetki, pitäisi varmaan laittaa viimein vaatteetkin päälle – ei junaan voi mennä ihan alasti.”
Kuutti: ”Eikun tämä on sellainen Nakupellen Museojuna; Täällä sinäkin viihdyt.”
Norppa: *tyrsk* ”Hyvä on..
… ”Mutta eihän sinullakaan ole kalsareita!”
Kuutti: ”Äh, onko ne pakko taas laittaa.”
Like mother like son.