ä i t i x 2

Niin siinä sitten kävi, että vuonna 2019 huomasin olevani raskaana. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 2011, joten raskauksien välissä käytetyt kaksi hormonikierukkaa olivat hoitaneet hommansa varsin hyvin.

En minä olisi raskaaksi varmaan yksinäni enää ryhtynyt, enkä ihan kenen tahansa kanssa. Puolisoni on vain sitä sorttia, että pidän hänestä poikkeuksellisen paljon. Olisi ollut tarpeettoman julmaa kieltää toiselta tämän kovasti toivoma lapsi tai lapset vain sillä perusteella, että itselläni ei valtavaa hinkua hommaan ollut. Lisäksi luulen rahtusen vauvakuumevirusta tarttuneen ystäviltäni, jotka kolmenkympin korvilla lisääntyivät vasta ensimmäistä kierrostaan.

Raskaaksi tulemisen yrittäminen tuntui myös erikoiselta, kun esikoisen kohdalla niin tapahtui ihan yrittämättä. Mistä minun olisi pitänyt tietää, milloin ovuloin tai edes, onko kiertoni säännöllinen. Sain e-pillerit vuonna 2006 eli olin ollut seitsemän vuotta keinotekoisen kierron varassa ja toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman kuukautisia. 

Kun sitten tärppäsi, karkasivat kaikki huolet siitä, raskautuisinko ylipäätään vanhempana ja lihavampana laisinkaan. En ymmärtänyt stressata alkuraskaudesta, olihan esikoisen raskaus mennyt ongelmitta. Viikon 12 ultrassa huomattu keskeytynyt keskenmeno olikin aikamoinen järkytys, samoin kuin yli kuukauden kestävä tyhjennysprossi lääkkeineen, kipuineen, tulehduksineen ja leikkauksineen.

Sen jälkeen stressattiinkin sitten sitä, saisimmeko elinkelpoisia jälkeläisiä aikaiseksi ja keväällä 2020 huomatun uuden raskauden alku meni valtavan keskenmenon pelon varjostamana, eivätkä selittämättömät, runsaat vuodot auttaneet asiaa.

Kun ultrissa kaikki näytti kerta toisensa jälkeen ihan hyvältä, alkoi raskauden suhteen näyttää hetkeksi valoisammalta. Sain raskausaikana kuitenkin hepatogestoosin: maksa- ja sappiarvoni hyppäsivät taivaisiin ja jouduin osastohoitoon. Myös verenpaineeni huiteli enimmillään kolmesta eri lääkkeestä huolimatta lopulta niin hengenvaarallisissa lukemissa, että synnytys käynnistettiin viikolla 36. Raskausajan ongelmien epäiltiin johtuvan istukan toimintahäiriöstä tai poikkeuksellisesta kiinnittymisestä. Kun istukkaa sitten irroteltiin käsin kahden ihmisen voimin, todettiin, että niinpä asia taisi olla.

Ensimmäisen, katastrofaalisen huonosti menneen, pysyvät synnytystraumat aiheuttaneen, vuorokausia kestäneen käynnistelyhelvetin kautta kiireelliseen sektioon päätyneen synnytykseni takia minulle oli alunperin luvattu suunniteltu sektio. Tätä ei kuitenkaan kuulemma tarjottaisi viikolla 36. Pelkäsin siinä määrin vauvan kuolevan kohtuun, että suostuin yrittämään alatiesynnytystä lääkäreiden mieliksi. Jouduin siis käymään parin vuorokauden käynnistelysekoilun jälleen läpi, yhtä tuloksetta kuin edelliselläkin kerralla. 

Onneksi leikkuriin pääsi nyt nopeammin ja jos saan vielä lisää lapsia, synnytystapana on automaattisesti sektio. Ihanaa. Muuten en kyllä enää hommaan ryhtyisi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei vartaloni osaa synnyttää ja ilman modernia lääketiedettä olisin kuollut jo esikoisen synnytykseen eikä asiaa tarvitsisi enää kohdallani pohtia ja syyllistää ja jauhaa alatiesynnytyksen ihanuudesta.

Nyt pienenpienenä, 2,8 kiloisena syntynyt Tipumme on jo reippaasti yli kuusikiloinen. Posket ovat pyöristyneet, juttuja ja kiljahduksia kuuluu eikä makuuasennossa maltettaisi olla ollenkaan. Hänestä on kehittymässä enenevässä määrin oma persoonansa, ainutlaatuinen yksilönsä.

Raskastakin raskaamman raskauden, suunnitelmat sotkeneen synnytyksen ja alun syöttörumban, käynnistymättömän imetyksen, itkuisen ja vatskipuja itkevän vauvan ja mustaakin mustemman kevättalven jälkeen kaikki alkaa viimein näyttää hiljalleen valoisammalta. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Tässä eräänä päivänä huolehtimisen ja suorittamisen ja huoltamisen ollessa hetkellisesti tauolla, teen höyrytessä pöydällä ja valon laikuttaessa asuntoa, tajusin, että olemme selvinneet tähän asti. 

Ja olen nyt äiti kaksin verroin.

Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan

Jos listaisin asioita (ja minähän listaan asioita niin kauan kuin henki pihisee), joita haluaisin tehdä tällä hetkellä, noin 80% on koronan vuoksi suljettujen, kiellettyjen ja ei suositeltavien asioiden listalla.

Museoissa luuhaaminen ja taiteen hengittäminen, kirjojen hypistely kirjastossa ja luettavan valitseminen juuri siten miten ei pitäisi eli kannen perusteella. Budjettireissut ja tarjousristeilyt lähimaiden kohteisiin kuten Ruotsiin ja Viroon, uimahallissa ei-ruuhkaiseen päiväaikaan lilluminen tai vauvauinti. Kaveriporukalla sushibuffan tai kimppaskumpan tyhjentäminen. Ylipäätään kaikki porukat: höntsäpelaaminen, tissuttelujuhlat,  perhekahvilat. Peruttu, peruttu, peruttu.

En jaksa kirjoittaa tähän mitään diclaimereita siitä, miten globaali pandemia ja vastuullisuus ja terveys on tärkeintä ja käyttäkää maskia ja kuolkaa kotiinne tylsyyteen, ahdistukseen ja masennukseen. Kyllä, käytän maskia, harkitsen sosiaalisten kontaktien tarpeellisuuden tarkkaan ja yritän muutenkin jaksaa tätä farssia. Mutta kun en oikein millään enää jaksaisi.

Kylmää ja märkää kategorisesti vihaavana henkilönä odotan kesää, odotan niin että niveliin särkee ja leuka kaipaa kohta purentakiskoa. Jos en minnekään muualle pääse, haluan meren rannalle, heräämään aikaisin lintujen kirkunaan vauvan kirkunan sijaan, tekemään nuotioruokaa, imemään ihoni läpi auringonvaloa. Makuupussin tuoksuun, kevyen kesäsateen ropinaan telttakankaalla, harmaanvaaleansiniseen hetkeen, tuulen huminaan puiden lehvistössä.

Voi kesä, olisitpa täällä. Tie auki, kesärenkaat alla ja ainakin lähialueiden kaikki telttapaikat, niemennotkelmat, merenrantapoukamat ja kalliot odottamassa kulkijaa. Sillä hei maailma, tahdon ulos.

Uusia alkuja


 
Pääsiäinen on ollut minulle aina vähän enemmän uusi vuosi kuin itse uusi vuosi. Ja eri puolilla maailmaa uutta vuotta vietetäänkin juuri samoihin aikoihin kevään korvilla, mielestäni täysin loogisesti. Luonto herää talven jälkeen, samoin minä, kristinuskossa Jeesus aloittaa puhtaalta pöydältä ja kaikki koristeetkin huutavat symboliikallaan uutta elämää: kanoja, munia ja tipuja, ruohonversoja ja kevätkukkia.

On ollut ikävä. Valokuvaamista, elämän pienten ja isojen hetkien vangitsemista ruuduiksi, yksityiskohtien zoomailua ja vangitsemista, omien ajatusten ylös kirjaamista, paikkaa, jossa saisin itse päättää, miten ja mistä kertoa, mitä jakaa. Hidasta, kotoisaa, omannäköistä blogia nopeiden instagramien ja tiktokkien maailmassa. Joten uusia alkuja, ehkä tälläkin tontilla.

Helmiä & hapsuja

Kun saat uuden kameran etkä ehdi kirjoittaa kaikesta, mistä haluaisit, etkä oikeastaan edes voi, asukuvat ovat ihan hyvä vaihtoehto. Joten tässäpä erään tupaantulijaisillan asu, olkaapa hyvä.

 

Nainen, sä olet turhaa roskaa.

Sain politiikkosivulleni Facebookissa viestin, jossa sanottiin, että olen roskaa. Turhaa kuonaa. Kuluerä, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Nainen, joka elää yhteiskunnan siivellä, koska tekee kuntasektorin hommia. (Olkoonkin että yksityisessä yrityksessä, mitä kyseinen kommentoija ei varmasti tiennyt.) Että joku viitsiikin tehdä hoivatyötä, joka on silkkaa tulonsiirtoa. Mikä vielä pahempaa, hyysään maahanmuuttajia. Ja he vasta yhteiskunnan rahoilla elävätkin. Kuulemma.

Olen sietänyt vuosien piinan kouluaikanani. Kasvotusten syydetyt loukkaukset, porukasta eristämisen, tavaroiden rikkomisen, päälle sylkemisen, lievät pahoinpitelyt. Listaa voisi jatkaa turhan kauan. Ja jos jotain silloin opin niin sen, että kestän paljon ja pitkään. Otan harvoin todella itseeni. Että siedän pilkan ja solvaukset aina paremmin kuin sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden.

Kestin nytkin. Poistin viestin, kuten monet aikaisemmatkin saamani vihaviestit. Ei ole mitään järkeä vastata vihaan vihalla.

Mutta yksi sanoista pääsi iholle, tökkäämään pahasti suomujeni välistä. Turha. Sitä en haluaisi olla. Haluaisin jättää tämän maailman, planeetan, maan, valtion edes vähän paremmaksi paikaksi ennen kuin täältä lähden. En vain aina tiedä miten. Tai jos luulen tietäväni, onko ponnistuksillani lopulta väliä vai olisiko joku muu tehnyt samat asiat nopeammin, paremmin, laajemmalla ymmärryksellä?

Pelastuuko maailma sillä, että pyöräilen autoilun sijaan, en syö lihaa, kierrätän, vältän lentomatkustamista, lahjoitan rahaa Unicefille, saimaannorpille, SPR:lle ja vaikka minne muuallekin tasaiseen tahtiin jokaisesta tilipussista? Auttavatko addressit, poliittisissa ryhmissä ja kaduilla keskusteleminen, mielenosoitukset tai äänestäminen? Olisiko panokseni tämän maailman auttamiseen suurempi jossain tuolla kaukana, kyynärpäitä myöten ongelmissa, oikeasti tekemässä jotain?

Keskustelin myös yhden elämässäni aikanaan varsin keskeisen ihmisen kanssa kyynistymisestä, epätoivosta, siitä, että tuntuu, että ihmisten itsekeskeisyys, ahneus ja julmuus vain kasvaa ja tarttuu. Että ne ihmiset, jotka haluavat taistella yhteisten asioiden puolesta, antaa omastaan muille, rakastaa ehdoitta ja kiinnostua muista ovat katoava luonnonvara.

Hän koki, että yhä harvempien harteille kaatuu vastuu, se vaikeasti selitettävä sisäinen omatunnon ääni, joka pakottaa heidät puskemaan viimeiseen pisaraan asti, vaikka urakka olisi toivoton. Ja että ennemmin tai myöhemmin hekin luovuttavat vääjäämättömän tuhon edessä. Jääväätkö he katsomaan savuavia raunioita vai pakenevatko jonnekin, missä vielä on rauhaa ja turvaa, sitä hän ei osannut sanoa.

Minä en usko siihen, että ihmiskunta olisi tullut tiensä päähän, että olisimme vailla toivoa paremmasta maailmasta. Luulen, että jos menettäisin uskoni ihmisiin, kadottaisin itseni. Olen ehkä yksi niistä idiooteista, jotka taistelevat loppuun asti ja ovat valmiita tuhoutumaan kaaoksessa, jos se auttaa muita, saa aikaan jotain suurempaa, parempaa. Mikään muu kuin viimeiseen pirtaan asti kaikkensa tekeminen ei ole riittävästi, oikein.

Kutsukaa sitä ideologiaksi, uskonnoksi, oikeudentunnoksi, miksi ikinä haluattekin, sillä ei ole minulle väliä. Mutta ajatus siitä, että minun ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tinkimättömästi kohti parempaa, reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja ympäristöä kunnioittavampaa maailmaa on yksi keskeisimpiä minuuteni rakennuspalikoita. Mitä maailman pelastamiseen tulee, minulla on ehkä jotain annettavaa, vaikka sitten vain aikaani ja rahaani, mutta…

Vaimona, äitinä, ystävänä ja työntekijänä joku muu hoitaisi hommani varmasti paremmin. Olisi enemmän läsnä, olisi kärsivällisempi, kiltimpi, lempeämpi, ymmärtäväisempi, kauniimpi, aikaansaavampi, joustavampi, treenatumpi…

Ja se, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä, itsenäisillä ja upeilla tyypeillä johtaa siihen, että he painavat eteenpäin menestyksekkäästi riippumatta siitä, olenko kuvioissa mukana eli en. Olen huomannut, että tässä kykenevien, reippaiden ja itsevarmojen ihmisten verkostossa oma punokseni ei ole erityisen merkityksellinen.

Viime vuosina olen kaivannut sitä tunnetta, että olisin jollekulle täysin korvaamaton, parasta ikinä. Minuna, Karoliinana, siviilielämässä. Se ihminen, jonka vuoksi voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven, jättää kaiken taakseen, tehdä hölmöjä asioita ja heittäytyä, vaikka vain lyhyeksi, katoavaksi hetkeksi.

On äärimmäisen egoistista ja itsekästä toivoa, että olisin jollekulle ensiarvoisen tärkeä, tämän elämän keskipiste, jonkun muusa ja aamun ensimmäinen, illan viimeinen ajatus, edes pienen hetken. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan poista kyseistä kaipuuta. Mutta sen ajatusketjun myötä sukelletaan niin syvälle jään alle, tuntemattomaan pimeään, etten ole siitä vielä valmis kirjoittamaan tällä areenalla.

Se mihin ajattelin tämän pohdinnan sen sijaan lopettaa, on sekin aika syväluotaava kysymys; Minulta nimittäin kysyttiin hyvin kevyesti ja yllättäen eräänä iltana, mitä pelkään. Sain vastattua jotain yleisluontoista sodasta, epidemioista, korkeilla paikoilla oleskelusta ja jättiläishämähäkeistä. Mutta kipein ja rehellisin vastaus olisi ollut se, etten ole kellekään tärkeä. Etten jättäisi kehenkään jälkeä, hyvää muistoa, kaipausta, kun täältä lähden.

Olla itseriittoinen, näennäisen irrallaan maailmasta ja muista. Sitä en haluaisi olla. En ehkä tuota rahaa tälle valtiolle, vaikka veroja maksankin ja palveluita kulutankin. Mutta toivon tuottavani työlläni ja pyrkimyksilläni parempaan enemmän hyvää kuin huonoa, oikeuttavani tavallani olla ja elää sen, ettei minusta käytettäisi jälkikirjoituksissa sanaa turha.

Hei muru, sä voit tehdä mitä vaan

IMG_1684IMG_0006 2IMG_0003IMG_0011 IMG_0026 IMG_0030 IMG_1691 IMG_9985IMG_1688

Kesti 27 vuotta oppia uskomaan itseensä. Ei täysin tai ehdoitta – tokihan oma rajallisuutensa on hyvä tiedostaa, jos ei mieli päätyä sairaalaan; En siis ole oppinut heittämään kärrynpyörää tai laulamaan edes välttävästi yhdessä yössä, enkä ehkä opi koskaan. Aivan liian monesta asiasta olen luopunut silti ennen kuin olen edes aloittanut, vain koska olen pelännyt… Niin mitä?

Epäonnistumista, nolatuksi tulemista – sitä itsensä piinaamisen, syyttelyn, sättimisen ja säälimisen loputonta suota, johon on niin helppoa, suorastaan luontaista vajota, oli kyseessä sitten isompi tai pienempi moka.

Murtuneiden luiden, sijoitaan menneiden nivelten ja irronneiden hampaiden itselleen aiheuttamista täytyy luontaisesti kömpelön ja epämotorisen vähän varoakin. Mutta miksi kouluasiat helposti hanskanneen, älyllisesti ketterän ja kielellisesti ilmaisuvoimaisen naisen täyttää usein epäilys myös aivohaasteiden saralla? Siinä kohtaa tietää pudonneensa aiheellisen huolen sijaan ihan itse kaivamaansa huijarisyndrooman kuoppaan.

Tuntuu, että ystävänä, puolisona, vanhempana ja työntekijänä saa päivästä toiseen rohkaista, kannustaa, valaa uskoa muiden tekemiseen ja olemiseen. Kestotsempparin rooliin kuuluu sen hokeminen, että kovalla työllä ja luottamalla omiin taitoihinsa tai niiden karttumiseen, ovia aukenee vähitellen lukemattomiin suuntiin. Se on joskus taakka, mutta useimmiten etuoikeus. Onneksi omiin sanoihinsa on ainakin helppo uskoa, koska miksei se huipputyyppi siinä vieressä kykenisi vaikka mihin?

Mutta kah, auta kun pitää katsoa itseään peiliin, sieltä ei katsokaan takaisin nainen, joka juoksi puolimaratonin harjoittelematta, kahlasi opinnot läpi kunnialla, nopeasti, raskaana ja lapsi kainalossa sekä kannatteli yhden partiolippukunnan koko ikäkautta harteillaan vuosia. Ja puski läpi koulukiusaamisen värittämien vuosien, pukeutui omalla tavallaan, laittaen kehonsa likoon sekä netissä että kasvotusten, pilkasta ja selän takana pahaa puhuvista ihmisistä huolimatta. Eräällä etelänlomalla sama nainen kiipesi vuorelle päähänpistona, jonkin huhupuheen mukaan ainakin.

Itseensä voi kaikista järkeilyistä huolimatta olla vaikea uskoa, mutta muihin paljon helpompa; Siinä hengessä toivoisin laittavani ihan jokaisen saamani kehun ja kannustuksen  joskus kiertoon. Jospa seuraavalla sukupolvella olisi taas enemmän uskoa kykyihinsä ja sinniinsä, parempi itsetunto, vähemmän turhia paineita ja absurdeja odotuksia? Kaiken sen epävarmuuden painolastin sijaan soisin jokaiselle riittävästi ystäviä sekä aikuisia, jotka sanoisivat, että hei muru, sä voit tehdä mitä vaan.

Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

2017 – I don’t want it all?

Tiedän sielubiisini, tunnusmusiikkini, toteemirenkutukseni olevan, ei sen musiikillisten ansioiden tai edes siksi, että kyseistä kipaletta erityisesti rakastaisin, vaan sen lyriikoiden vuoksi, olevan Queenin I want it all.

Miksi?

”Here’s to the future, for the dreams of youth, I want it all, I want it all, I want it all, and I want it now.”

Ja minä todellakin haluan kaiken, mulle, heti nyt. Edelleen, 27-vuotiaana. Tiedän, ettei maailma makaa niin, mutta ei se estä satunnaisia itkupotkuraivareita ja kusipäistä käytöstä muita kohtaan.

Tämä ei manifestoidu teinivuosien mittakaavan railakkuudella, mutta osaan silti olla rasittava perheenjäseniäni ja kollegoitani kohtaan, jos hartaasti suunnitellut menot peruuntuvat tai joudun yhteisen hyvän nimissä jättäytymään pois jostain mukavasta toiminnasta. 

Kun unelma-asuntoni meni sivu suun vuonna 2015, sain käsittämättömät ja epäoikeudenmukaiset kilarit lainasuvulle ihan vain siksi, että kysyivät hyviä kysymyksiä aivan väärään aikaan – minun oman napani näkökulmasta siis. Ei mikään elämäni tähtihetki ja tuoreempiakin esimerkkejä olisi esittää. Siinäpä oiva itsensä kehittämisen paikka, oli uusi vuosi tai ei.

1. ’Tällä yksinkertaisella ohjeella sinusta tulee parempi kollega, sukulainen, äiti, vaimo ja ystävä.’ Älä kaada omaa pettymystäsi muiden niskaan. Huomioi kokonaistilanne ja näe peruutus tai epäonnistuminen oppimisen paikkana tai uutena alkuna. Älä ainakaan suututa kaikkia läheisiäsi totaalisella sekoilulla. 

”So I’m living it all, yes, I’m living it all. And I’m giving it all, and I’m giving it all.”

Sataprosenttisesti asioihin heittäytymisessä, intohimoisuudessa, omistautuneisuudessa ja tavassa rakastaa joka toista vastaantulijaa on oma viehätyksensä. Se kirkas, puhtaan palamisen liekki. Lämpö, valo, mieletön energia. 

Harmi vaan, että tuli vaatii palaakseen polttoainetta, happea, sopivat kemialliset reaktiot. Ja oli liekkini kipinänä sitten uusi työ, ihmissuhde tai mikä vain, se imee pois resursseja muusta elämästäni: harrastuksista, parisuhteesta, vanhemmuudesta.

Olen huono tasapainossa, kohtuudessa, odottamisessa, lehmän hermoista voi tuskin puhua kanssani samalla laitumellakaan.

Onhan tuo duuni imaissut mukaansa. Ehkä sen aluksi kuuluukin. Että oppii tuntemaan ihmiset, nuo tekemisen johtotähdet, keskipisteet, instrumentit ja tarkoituksen. Organisaation rakenteesta, talon nurkista, työmenetelmistä ja sudenkuopista puhumattakaan.

Mutta siitä huolimatta…

2. Tasapainota. Treenaat sitten töissä tai vapaa-ajalla, treenaa säännöllisesti. Nuku, syö sopivan huonosti tai hyvin. Keho kiittää. Muista vuorotyöarjen suunnittelussa perhettä ja ystäviä. Älä luota siihen, että sopiva aika asioille löytyy itsestään, vaan kirjoita ylös, aikatauluta, pistä itsesi vapaalle, ei itsesi vaan muiden vuoksi.

Perseessäni on tuskin vähemmän selluliittia, kun vuosi 2018 alkaa, ellen vahingossa ala syömään kilokaupalla juuriselleriä, joka saa mahani niin sekaisin, ettei mikään ruoka imeydy sen vuoksi. En saa maagisesti reisien väliin yhdistelmäajoneuvon mentävää kulkuväylää. En myöskään opi laulamaan.

Näin vanhana sitä ei enää odota ihmeisiin, mutta ottaa ne kyllä kiitollisena vastaan, jos kohdalle osuvat. Onhan niitä osunutkin, loppuvuodesta oli koko perheellä hengenlähtö lähellä eikä tätäkään pohdintaan välttämättä kirjoittaisi kukaan.

”I’m a woman with a one-track mind: so much to do in one lifetime. Not a woman for compromise and ’wheres’ and ’whys’ and living lies.”

Ihmiselle, jolle huipputunteet ovat kaikennielevä, järjen vievä ja aina yhtä yllättävä huuma. Niitä ei odota, mutta niiden osuessa kohdalle on vaikea pysyä nahoissaan, muistaa nukkua tai osat sulkea suunsa. Ja toisaalta pohja on taistelun paikka, mahdollisuus, joskus jopa voimavara, tilaisuus näyttää, että tästäkin saakeli selvitään. 

Kuulostaa aika hyvältä, eikö? Toisaalta juu, mutta arkisen elämän kannalta on hankalaa, että se yleisin olotila, tuo tasaisten alankojen seutu on vaikeinta. 

3. Joten toivon, että 2017 haastaisin itseni viihtymään tasaisella, etsimään suoralta aakeen laakeelta uusia merkityksiä.

Uuden vuoden kohdalla pysähdytään, luvataan asioita, halutaan kehittyä, kääntää tyhjä sivu, mutta myös mietitään, mitä on tullut opittua.

Opin kaksi asiaa. 

Sen että osaan olla lempeämpi, kärsivällisempi, läsnäolevampi kuin koskaan uskoin mahdolliseksi. 

Ja että rakkautta ei sittenkään ole tiettyä määrää vaan sitä on niin paljon, kuin sitä on valmis antamaan. Väsyneenä ja turhautuneenakin sen rakkauden löytäminen toista kohtaan pehmentää kulmia, antaa ymmärrystä, halua kohdata ja ylittää monenlaisia rajoja.
Minun uuden vuoden toivomukseni teille siellä ruutujen takana onkin:

Rakkautta. Monenlaista, tinkimätöntä, lempeän hoivaavaa tai intohimoisen mukaansatempaavaa rakkautta. Antakaa sen täyttää halkeamat, korjata rikottua, vahvistaa kaikkea kaunista ja antaa rohkeutta kohdata ja olla olemassa toista varten.

Ennakkoluuloton herkkusuu

”Äitiiiii!”

”No?”

”Miksi täällä vessan altaan reunalla on sipuli?”

”Mikä?”

”Tänne on jäänyt joku sipuli…”

”Aaaaa! Se on hyasintin sipuli.”

”Nam!”

”Tuota. Se ei ole sellainen ruokasipuli vaan myrkyllinen koristekasvi.”

”Höh.”