Come to the dark side – we have cookies

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu kulttuuri, Muu muoti, Oma elämä Kommentoi

Voiko 25-vuotiaana ottaa uusintakierroksen teini-iästään? Ilmeisesti, sillä selkäni potee pahinta näppylätilannetta sitten yläasteaikojen, kaamos on masentanyt yhtä pahasti viimeksi lukion ensimmäisellä luokalla ja dramaattisten käänteiden ja romantiikan kaipuuni on tällä hetkellä kuin suoraan akuutista murrosiästä.

Vaatekaupoissa katse osuu mustaan, mustaan, harmaaseen ja mustaan. Tekonahkaan, niitteihin, panosvöihin (!), bändipaitoihin, kulutettuihin tummiin pintoihin ja kirpputorinahkaan. Enää puuttuvat vain tummanmustanlilat pitkät hiukset, viininpunaiset tekonahkahousut, musta kimalletoppi ja jäätävät läskipohjaplattikorkokengät niin paluu teinityyliini on taattu.

Mikä avuksi äkilliseen tyylitaantumiseen? Vai pitäisikö vain mennä virran mukana?

Vaatteet ja kengät: H&M / Toisen kollaasin kaulakoru: Gina Tricot / Bändipaidat: 30 seconds to Mars-store, Within Temptation webstore ja Mad Supply

 

En hitto soikoon tiedä!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu suhteet, Työ 11 kommenttia

Kissojakin kiinnostaa.

Kun opintoja on jäljellä viisi kuukautta ja valmistuminen siintää edessäpäin, on jokaisen sukulaisen, kaverin ja puolitutun mitäs kuuluu-kysymysten listalla: ”Minnes olet menossa sitten töihin?”

Jos joudun vielä kerrankin selittämään, että en tiedä, koska edellinen harjoitteluni on ollut viime keväänä, työpaikka kolmen vuoden takaa ja aikomus loikata työelämään vasta syksymmällä, saatan vääntää kysyjää nenästä. Oli kysymys kuinka hyväntahtoinen ja neutraaliksi tarkoitettu tahansa.

Yleisimpien työpaikkailmoituksia listaavien sivustojen kautta on ilmeisen mahdotonta löytää syyskuussa alkavien työsuhteiden ilmoituksia tässä vaiheessa edellistä (!) vuotta. Ymmärtäisin toki, jos olisin tehnyt pitkään keikkaa samassa paikassa opiskelujen ohella ja olisin jäämässä sinne oletettavasti myös töihin. Tai harjoittelupaikan kontaktien tai jonkin vastaavan kuvion kautta olisi selvät sävelet tulevan työpaikan suhteen.

Kun näin ei kuitenkaan ole, kuten jokaisen viimeisen vuoden aikana kanssani keskustelleen pitäisi tietää, en tiedä, miksi kyselyt liittyvät useimmiten spesifisti työpaikkaan eikä esimerkiksi siihen, minkä asiakasryhmän parissa haluaisin toimia tai minkä tyyppiset työtehtävät kiinnostaisivat. Onneksi niitäkin tiedustellaan, sillä sellaisiin kysymyksiin osaan sentään vastata.

Tässä tilanteessa pitäisi varmaan huijata olevansa raskaana niin loppuisivat ne pahuksen kyselyt… Että sellaisia sangen pikkumaisia ongelmia ja vähemmän rakentavia ratkaisuja tähän päivään…

Taaperoarjen 10 parasta!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus, Vauvat ja taaperot 4 kommenttia

1. Omat leikit

Kuutti leikkii (viimein!) päivittäin itsekseen vaihtelevan mittaisia pätkiä. Tämä ei seurankipeän ja vilkkaan lapsemme osalta ole ollut mikään itsestäänselvyys, joten lapsenhuoneesta kuuluva leikkijunien surina, poni- ja autotarinat sekä muumien seikkailuihin liittyvät höpötykset tuntuvat edelleen harvinaiselta herkulta. On ihanaa, että jonkin koti- tai opiskeluhomman ollessa kesken, lapsen voi passittaa huoneeseensa leikkimään ja tämä oikeasti touhuaa siellä tovin jotain likipitäen täyspäistä – kunnes hakee taas jomman kumman vanhemman katsomaan leikkejään.

2. Pääsääntöisesti järkevät unet

Nukkumaan menemisen kanssa on ollut viime viikkoina vähän nihkeämpi, hieman uhmansekaisempi kausi, mutta kokonaisuutena ns. taaperovuosi numero kaksi, eli kahdesta kolmeen vuoteen, on ollut tähän mennessä reippaasti ensimmäistä kahta vuotta helpompi. Sekä yö- että päiväunille on menty useimmiten mukisematta, ilman aikuisen läsnäoloa, iltapesujen ja -satujen jälkeen, omaan sänkyyn kiipeämällä ja suljetuin ovin. Yöunia kiskotaan 10-12 tuntia ja päiväunia puolen tunnin torkuista parin tunnin harvinaisiin megauniin.

3. Lapsen luovuuden ihmetteleminen

Piirrustuspapereille syntyvät lintuperspektiivikoirat, tähdet, pilvet, aurinko ja sade. Munanleikkuri muuttuu soittimeksi, samoin kuin metallisen kerrossängyn pylväät, pyykkikoppa ja puolillaan oleva vesipullo. Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, etteikö se pääsisi osaksi lapsen juttuja, leikkejä, piirustuksia tai omatekoisia loruja.

4. Hyvin ilmeinen mallioppiminen

Kävimme itsenäisyyspäivänä kirkossa; Partiolippukunnallamme oli lipunnostovuoro ja olimme lupautuneet auttamaan itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen järjestelyissä. Kuutti oli käynyt kirkossa vain kerran aiemmin, kaverimme häissä ja tällä kertaa häntä kiinnosti ilmeisen paljon tarkkailla, miten siellä tulisi toimia. (Tämä sattui nyt olemaan tuorein esimerkki siitä, miten lapsi katsoo tarkkaan aikuisilta ja muilta lapsilta mallia siitä, mitä uusissa tilanteissa pitäisi tehdä. Sama ilmiö toistuu toki muissakin ympyröissä.)

Tutuissa ympäristöissä muiden puuhat eivät niin kiinnosta, mutta kirkossa matkittiin kaikkea: virsikirjan selailua, kirjanmerkkinauhojen siirtelyä sivulta toiselle, mukana laulamista (omilla sanoilla), seisomaan nousemista tietyissä kohdissa toimitusta sekä rahan laittamista kolehtihaaviin. Jouduin muutaman kerran tukahduttamaan naurunpyrskähdyksen Kuutin kurkistaessa mallia vieruskaveriltaan ja tehdessä sitten tismalleen samat asiat perässä. Tämä matki myös kuoronjohtajan käsien heilutteluja. Luonnollisesti kirkossa olemiseen liittyvien kysymysten tulva oli loputon.

5. Norppalan laulava perhe

Kotimme on muuttunut lyhytmusikaalien näyttämöksi. Laulun aiheiksi kelpaavat mitkä tahansa arkiset puuhat: pukeminen, omenan syöminen – leikeistä puhumattakaan. Myös asuntomme karvaiset asukkaat kirvoittavat lauluja. ”Peppii, sä oot mun kaveriii – niin hauska tava-taa!”. Välillä musisointiin yhtyvät mies pianoineen, kummit tai kaiuttimesta pärähtävät lastenlaulut.

6. Lapsen huumorintajun kehittyminen

Hupsuttelu, riehuminen aikuisten matkiminen ja opittujen asioiden kääntäminen päälaelleen. Siinäpä Kuutin mielestä hauskojen juttujen kärkinelikko. Aikuisten jutut tarttuvat puheeseen: lapsi on muun muassa käskenyt äitiään ”lopettamaan tuon ihme riehumisen”. Kalsarit laitetaan päähän ja leikitään niiden olevan pipo ja koiranruoka koetetaan antaa kissoille ilkikurisesti virnistellen. Vanhemmilta pyydetään lapsen ”kaappaamista”, kutittamista ja fyysisiä mylläysleikkejä.

Lapsi alkaa kehittää hiljalleen yksilöllistä, hauskojen juttujen maailmaansa, hakien jatkuvasti myös aikuisten reaktioita ja rajoja sille, mikä on hyväksyttävän hassuttelun rajoissa.

7. Tärkeääkin tärkeämmät läheiset

Kuutti on varsinainen kyläluura. Varsin usein lasta päiväkodilta hakiessani tämä koettaa saada minut lähtemään kanssaan kyläilyreissuille. Voitaisiinko mennä isomummille kahville? Lähdetäänkö Ukille ja Mummille saunomaan? Menenkö viikonloppuna Papan ja Fammun kanssa mökille? Ja niin edelleen.

Kotiin tulevia vieraita odotetaan aina innolla, mutta vielä suuremmalla innolla suunnataan kyläilemään isovanhemmille, sukulaisille ja kavereille. Lapsikin sen tietää, että kylässä on aina vähän rennompaa, uusia nurkkia koluttavaksi ja leluja leikittäväksi sekä kirsikkana kakun päällä jotain kotiruoista poikkeavaa syötävää, usein myös herkkuja. Niiden huippujen ihmisten lisäksi, jotka seikkailevat Kuutin tarinoissa, leikeissä ja tulevaisuudensuunnitelmissa alinomaan. On siistiä, miten tärkeän roolin monet läheisistämme ovat lapsen elämässä ottaneet ja saavuttaneet.

8. Yleisapulainen 

Voisitko viedä nuo omat pyykkisi huoneeseesi? Viepä nämä tiskit keittiön pöydälle. Laita nuo roskat keittiön roskikseen. Siivoa huoneestasi lelut koreihin, kohta tulee imuri. Auttaisitko äitiä sängyn petaamisessa? Viepä kissoille tästä uusi vesikulho. Lapsi on aulis, reipas ja noheva pikkuapulainen kodin kaikissa askareissa. Kotityöt ja arkiset puuhat kiinnostavat ja lapsi on usein hyvin innokkaana tulossa auttamaan. Mutta siinäpä samalla oppii kierrättämään, pyykkäämään, järjestelemään tavaroita omille paikoilleen ja pitämään asuntoa yleissiistinä. Plussana vanhemman tieto siitä, mitä lapsi oikein toimittaa silloin kun itse koettaa hoitaa kotiaskareita.

9. Seuralainen

Vauvasta tai minitaaperosta ei oikein ollut vielä seuraksi pidemmän päälle – ainakaan minulle. Nyt kun lapselta tulee jatkuvalla syötöllä pitkiä lauseita, juonellisia juttuja, kysymyksiä, toteamuksia, sanallistettuja oivalluksia ja välillä aivan hervottomia lohkaisuja, tämän kanssa voi lähteä liikenteeseen tai oleilla kotona ihan kahdestaankin, ilman että alkaa kaipaamaan ”ihmisseuraa” pysyäkseen järjissään. Kuutti osaa ilmeisesti myös arvostaa yhdessä tehtyjä juttuja; Tämä toivoi, päiväkodin eteisessä kenkiä sitoessaan, kysessäni mitä tekisimme vapaapäivänä, pääsevänsä taidenäyttelyyn. Pari viikkoa lapsi tivasi vuorostaan isältään, milloin menemme taas yhdessä ravintolaan.

10. Asteittainen itsenäistyminen

Kun lapsi osaa syödä, juoda ja tilata sapuskaa itse, pukea valtaosan vaatteistaan päälle ongelmitta, aloittaa hampaiden pesemisen, noutaa haluamansa iltasatukirjan luettavaksi sekä kiivetä rattaisiinsa, bussin penkille ja tuoliinsa, vähenee vanhemman roolin palvelemiseen ja avustamiseen liittyvien toimintojen osuus kuukausi kuukaudelta. Ja sehän passaa! Onhan se nyt pää- ja selkäystävällisempää ohjeistaa suullisesti ja neuvoa etäohjauksen muodossa kuin kyykistellä, nostella, kumarrella ja loikata jokaisen inahduksen myötä hätiin.

 

Mitä teidän listaltanne löytyisi?

 

 

 

Kirje

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä 2 kommenttia

Rosanna haastoi kanssabloggaajansa jo aikoja sitten kirjoittamaan käsin ja jakamaan ajatuksiaan hieman erilaisena postauksena blogissa. Haaste oli (kiva), meni ja jäi, mutta nyt, yllätyksenä ja pyytämättä, tarjoutui mahdollisuus vastata siihen.

Viime päivinä olen koettanut kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta ajatus on paennut minua saman tien, kun olen istunut koneelle. Sanat solahtivat kuitenkin lopulta edes jotenkin kohdilleen kuin itsestään – muokkaamattomina ja siistimättöminä, tavallista lyhyemmässä muodossaan post-it-lapulle, jonka halusin jakaa kanssanne.

Käännös ja pari lapusta pois pudonnutta sanaa niille, joille harakanvarpaani eivät aukene:

Mun sanat on jossain muualla
vierailla kaduilla
uusilla huulilla
Ne ei tahdo kertoa, nyt
aina vain samasta heräämisen vaikeudesta
rakastamisen aaltoliikkeestä
märistä pyykeistä ja leivänmuruista
Ne tahtoisi tehdä uusia kiekuroita
tähtien takana
villissä naurussa
Irrottaa otteen tästä sängystä
ikkunan takaisesta pimeydestä
Koskettaa jotain jota ei vielä ole

 

Let your colours burst

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Lapset ja lasten tyyli, Sisustus Kommentoi

Välillä tekstiä, silloin kun tuntuu siltä että on jotain sanomisen arvoista. Ja välillä kuvia – tällä kertaa sitten niitä.

Tuntuu että jonkin sortin flunssanpoikanen on pukkaamassa päälle ja päässä surisee. Josko värien yliannostus lastenhuoneen ja muidenkin nurkkien yksityiskohtien muodossa olisi piristävämpää kuin puolikuntoiset narinani. 

Täytyy muuten sanoa, että on kivaa laittaa esille kaikkea pöhköä, kuten riemunkirjavia eläinpurkkeja tai dinosauruksia – onpahan heittää lapsen huomioiminen perusteluna mahdollisille hillitymmästä tyylistä tykkääville sisustuskriitikoille. Lapsi, mikä ihana tekosyy.

Olipa kerran satu nimeltä joulu

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu kulttuuri, Rakkaus & suhteet Kommentoi


Olipa kerran joulu. Tuo pyhä* juhla ja ”vuodenaika” jona kaikki olivat iloisia ja onnellisia eikä kukaan eronnut. Mutta sen jälkeen, kun toteutumattomat odotukset lässähtivät päin okulaareja, parisuhteita purettiin ja kriisityön palveluihin hakeuduttiin oikein urakalla. Turvakodeissa, leipäjonoissa ja pikavippifirmoissa riitti asiakkaita. Kaikki eivät eläneet elämäänsä onnellisena loppuun asti, mutta moni sai kuitenkin hyviä muistoja ja syötyä useamman rasiallisen konvehteja. Ei mitään uutta auringottoman taivaan alla.

Tosielämässä joulua odotettaessa tai vietettäessä seinä saattaa nousta pystyyn jo aiemmin kuin jälkikäteen terapiaan raahautuessa. Ei elämä pysähdy joulun ajaksi. On sairastelua putkissa, vuorotellen ja yhtä aikaa koko perhe, läheisen kuolema, alta menevä työpaikka, auton hajoaminen, joka nielee kaikki joulurahat… Yksinäisyys, joko fyysinen tai henkinen – sen uskoisin olevan vaikeinta kantaa juuri sellaisten juhlapyhien aikaan, kun kuuluisi olla niin kovasti yhdessä.

Joulu on ehkä satu. Sellainen satu, joka on lähes kaikille tuttu. Vähän niin kuin Hannu ja Kerttu. Kaikki tietävät jutun juonen, joskaan eivät välttämättä sanatarkasti koko tarinaa. Oli sisarukset ja isä, ehkä äitipuoli. Ja metsä sekä piparkakkutalo. Niin ja noita, uuni ja leivänmuruja… vai olivatko ne kiviä. Joka tapauksessa paha sai palkkansa ja lapset pääsivät kotiinsa lopussa. 

Joulusadun palasetkin ovat tuttuja: perheen ja läheisten kanssa vietetty aika, kynttilänvalo, tuoksut, harmonia, rauha, ruoat, leivonnaiset, koristeet… Jokainen kertoo niistä vähän omanlaisensa sadun, mutta liian villejä tulkintoja (vaikkapa jäätelöauton kuljettajaksi muutettua noitaa paheksutaan) perinteiden rikkomisesta.

Moni meistä lienee haaveillut joskus satuun sukeltamisesta, kuvitellut pienen hetken porttia satumaailmaan. On kyseessä sitten ollut Tylypahkasta saapunut kirje, henkevältä näyttävä teepannu tai kaniininkolo, kaipaa aikuisenkin mieli välillä elämäänsä ripauksen ihmeitä, taikaa ja jotain elämää suurempaa. Osalle joulu on palanen satua arjen keskelle, tunnelmointeineen, koristeineen ja puuhineen.

Kukaan tuskin tahtoo viedä joulun taikaa toisilta pois, joskin jouluun hullaantuminen voi ärsyttää kanssaihmisiä samoin kuin vanhoja vaatekaappeja puolitosissaan kolisteleva kolmikymppinen sisarus tai sähkökatkon sattuessa valoloitsun toimivuutta testaileva puoliso. Liika on liikaa.

Ja toisaalta joulua voi tuskin elää, tehdä, rakentaa tai tunnelmoida myöskään liian vähän. Joissain saduissa ei ole lohikäärmeitä, yksisarvisia tai puhuvia hiiriä, on vain ihmisiä, jotka kohtaavat toisensa, jättävät jälkensä toistensa elämään ja kenties erkanevat sitten. Eikä toinen satu ole toista huonompi.

Joulun sadussa on mielestäni olennaisinta sanoma – kuten saduissa yleensäkin. Minulle joulun sanoma on vuodesta toiseen toivo ja ilo, valon voitto pimeästä. Juhla jossa annetaan, jaetaan ja kohdataan. Mies sanoi joulun sanomakseen sen, että ihmiset tekevät juhlan. Haastan teidätkin kertomaan: mikä on teidän joulunne sanoma? 

* Minulle pyhä voi tarkoittaa uskonnollisista syistä pyhää, kulttuuripiirissä pyhäksi koettua tai henkilökohtaisesti pyhänä pidettyä asiaa.

 

 

Päivän asu: Heurekan opas

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Hiukset, Päivän tyyli, Rakkaus & suhteet 4 kommenttia

Viikon ohjelmoiduimpaan (apua, miten tuo kuuluu taivuttaa vai kuuluuko) päivään vähän asukuvia pitkästä aikaa.

Korkeavyötäröisten housujen, imetysajan pelastajaksi aikanaan ristimäni tuubitopin, arkinilkkureiden, sähäkän vyön ja kurjan tukkapäivän pelastavan rusettihuivin kaveriksi pääsi uudehko tekstijakku – vai pusakkako tuo on? 

Kevytjakkuun liittyy sellainen minitarina, että mies totesi suoriltaan vaatekappaleen noustessa kauppakassista että voi ei. Ensimmäinen mielikuva oli kuulemma Heurekan opas. Eipä siinä sitten mitään! Mutta eivät ne takit mielestäni tuolta näytä…

Mitäs sanotte: Opastakki – jatkoon vai ei?

Housut, toppi, vyö ja nilkkurit: H&M / Jakku ja korvakorut: Monki / Huivi: Seppälä

P.S. Kuten Muumeissa todetaan, ”hyvä ryhti on kaiken A ja O”. Taisi vaan kuvia ottaessa unohtua – koettakaa kestää.

Kun lapsi saa äitinsä kiukkuitkemään ja 49/52

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus 27 kommenttia

Olipa kerran partiolaisten adventtikalenteri. Tiedättekö sellaisen perinteisen, pahvisen kuvaluukkukalenterin, jonka hinta muodostuu valmistuskustannuksien lisäksi pitkälti järjestön, lippukuntien ja ryhmien toiminnan tukemiseen menevästä osuudesta? Minä tiedän, sillä niitä pahuksen läpysköjä on tullut oman ryhmän kanssa myytyä sekä lapsena että nyt ryhmänvetäjänä kohtuullisen monena vuonna.

Minusta kalenteri on sinällään tosi kiva, että sen luukkujen takaa paljastuu [SPOILER ALERT] usein joulun odotukseen liittyviä kuvia: adventteina oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivänä lippu, Lucian päivänä jotain teemaan sopivaa ja niin edelleen. Olinkin joulun odotusta romantisoivana ja lapsen kanssa keskustellen asioita opettavaksi vanhemmaksi pyrkivänä odottanut kuvakalenterin yhteistä avaamista…Näin meidät istumassa aamuvarhaisella lastenhuoneen lattialla ja itseni selittämässä, mikä on adventti tai itsenäisyyspäivä ja miksi luukun takaa paljastui juuri sellainen kuva. Siirtämässä perinteitä ja kaikkea muuta sentimentalista.

Aloitin tämän joulukasvatuksen kertomalla, että nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai. (Partiolaisten adventtikalenterin luukut alkavat nimensä mukaisesti kulloisenkin vuoden ensimmäisestä adventtisunnuntaista, joskus esimerkiksi jo 28.11.) Kerroin että olohuoneen adventtikyntteliköstä saa nyt sytyttää yhden kynttilän, koska on ensimmäinen adventti – seuraavan kynttilän saisi sytyttää viikon päästä, toisena adventtisunnuntaina, jolloin kalenterista löytyisi ehkä kaksi kynttilää.

Lapsi jäi illalla huoneeseensa leikkimään junilla ja menin puuhaamaan jotain kotitöitä… Arvaako joku jo mitä tapahtui? Mies meni kurkistamaan hetken päästä, mitä lapsi touhuaa ja kuulin lapsen selittävän tälle jotain itkunsekaisella äänellä. Kurkistin huoneeseen ja mies totesi minulle englanniksi, että koeta olla räjähtämättä ihan täysin (ei tosin sanasta sanaan noin). Ja kyllä kiehahtikin niin että melkein silmissä musteni.

Kuutti oli repinyt kalenterin auki. Luukut ja lähes koko etupaneeli oli tungettu peltiseen rasiaan. Lapsi taisi nähdä ilmeestäni, että nyt tuli tehtyä niin sanottu kaardinaalimunaus, sillä tämä aloitti välittömästi hypernopean selitysrimpsun siitä, miten hän oli yrittänyt löytää ne kaksi kynttilää. Kuutilla oli ehkä ollut ajatuksenpoikanen hommaa ryhtyessään, mutta tämä tiesi selvästi puuhan olleen kuitenkin kiellettyä. Jouduin kävelemään huoneesta ulos ja vetämään syvään henkeä. Ja sitten vielä vähän lisää henkeä.

Jos olisin toiminut ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla olisin karjunut kurkku suorana jotain luokkaa: ”Voi vitunvitunvittu, hemmetin vatipää, eikös tästä puhuttu, että siihen ei kosketa omin päin. On se jukolauta turhan vaikeaa uskoa mitään?” Ja niin edelleen. Todennäköisesti paiskaten peltirasian teatraalisessa kaaressa päin seinää. Nytkin kiukkukyyneleet, joita vuodatan itse asiassa useammin kuin surukyyneleitä, kohosivat silmiin.

Koska 25 vuoden harjoittelu herkästi leimahtavan temperamentin hallinnassa on tehnyt tehtävänsä, kerroin vain erityisen kireällä äänellä, että nyt on tullut rikottua yhdessä sovittuja sääntöjä joulukalenterin käsittelyn osalta, se ei ollut kivasti tehty, nyt ei enää ole kalenteria ja äitiä ainakin harmittaa kovasti. Rangaistukseksi Kuutin hiljattain saama ja kovasti leikeissä seikkaillut paloauto muutti joksikin aikaa jäähylle.

Yleensä sääntörikkomuksista selviää huushollissamme toruilla ja keskustelulla, mutta jos satuttaa toisia tai rikkoo jotain, niistä saattaa seurata myös rangaistus. Sekä tietenkin vielä harjoitteluvaiheessa olevaa anteeksipyytelyä. Ja nyt rikottiin kerralla sekä kalenteri että hieman äitiäkin, joten paloauto sai lähteä.  Sinne menivät yhteiset opetustuokiot, joulun odotuksen fiilistely lapsen kanssa ja usko lapsen kykyyn uskoa ohjeistuksiin – paperiroskikseen pienenä silppuna. Vähempikin itkettäisi. Ai miten niin reagoin joskus turhalla dramaattisuudella ja tunteilla asioihin?

Mutta hyvät kanssaihmiset ja -vanhemmat: Miten te oikein käsittelette näitä lapsen törttöilyjen aiheuttamia tunnemylläköitä? Vai oletteko kaikki vaan yksinkertaisesti parempia ihmisiä tai luonnostaan niin stoalaisen tyyniä, ettei huutoraivari juolahda koskaan mieleenne ensimmäisenä vaihtoehtona? (Vaikkei siihen päädyttäisikään.) Vai onko lapsosemme ainut, joka tekee sen tuhannen tihutyötä kun silmä välttää – tuskinpa.

// Käske pikkuveljesi ottamaan 52 viikkoa-kuvat, saa 40 tärähtänyttä ja pimeää kuvaa. Ainakin tuo kieltä näyttävä äiti ja angstaava lapsi sopivat postauksen kuvitukseksi. Kohta on muuten yhteiskuvavuosi pulkassa ja uusimmat 52 viikkoa-kuvat löytyvät tuon linkin takaa – toivottavasti saan joskus Kideblogien arkistonkin tänne niin voin koota vuoden yhteen!

P.S. Kurkkaa kommenteista monet hyvät pointit, parit selittelyt ja kalenteriasian lopullinen kohtalo.