Olen aina tykännyt lapsen neliöliinassa tai repussa kantamisesta enemmän kuin rattaiden tai vaunujen työntelemisestä. Olen melko pitkä ja kummatkin rattaamme jäävät liian alas, osittain varmasti siksi, että ne on hankittu muutamalla kympillä, lähemmäs tuhannen euron satsauksen sijaan. Säätövaraa ei pahemmin löydy; Pidempi vaunujen lykkiminen käykin alaselän päälle ja olen välillä ihan jumissa, jos olen joutunut työntelemään lasta rattaissa esimerkiksi tämän päiväuniajan yli venyvän reissun vuoksi. Onneksi reipas 2,5-vuotiaamme kävelee jo lähes kaikkialle omin jaloin.
Ja toisaalta siksi, että olen meinannut menettää järkeni useampaan otteeseen repiessäni vaunuja jäätyneen sohjon läpi, jonottaessani kuudentena vaunukkona metroaseman hissiin ja pohtiessani, miten saisin vaunut keploteltua sisään rampittoman rakennuksen portaista. Onneksi minulta löytyy sen verran käsi- ja jalkavoimia, että saan 15kg painavan lapsen rattaineen päivineen raahattua portaikkoa pitkin ylös, mutta hiki siinä tulee ja vaatteet likaantuvat. Oikeastaan ainut syy, miksi nappaan toisinaan sateenvarjomalliset matkarattaat mukaan, on ilmainen kyyti pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä.
Kun Kuutti oli vauvaikäinen, tämä ei suostunut lähes koko ensimmäisen elinvuotensa aikana matkustamaan vaunuissa, ainakaan makuuasennossa. Liekö syy ollut vatsavaivoissa, mutta huuto oli kauhea ja kanssaliikkujat tuijottivat paheksuvasti äitiä, joka raijasi kurkku suorana kiljuvaa lastaan pitkin kyliä. Eikä muuten tuntunut itsestäkään kovin mukavalta. Onneksi kaapista löytyi neliöliina, jossa lapsi nukkui aina pisimmät päiväunensa, reissasi läpi Asuntomessut, partioreissut ja junamatkat sukulaisten luokse. Lähes kaikki vauva-ajan siirtymät perhekerhoihin, ruokakauppaan ja kyläilyihin hoidinkin vauvuraivareista johtuen reppumaisen neliöliinan kanssa.
Jossain vaiheessa neliöliina alkoi kuitenkin tuntua liian heppoiselta kuljetusvälineeltä, eikä se oikein asettunut miehelle sopivaksi, tällä kun on kapeamman mallinen lantio. Päädyin ostamaan vähän käytetyn Tulan, josta olemme molemmat pitäneet; Olemme hyvin eri kokoisia ja mallisia mieheni kanssa, mutta kummallekin on löytynyt repusta sopivat säädöt, vain paria remmiä kiristämällä. Lisäksi lapsi asettuu reppuun tukevasti ja sillä on pystynyt kantamaan sekä noin vuoden ikäistä lasta että kolmea vuotta lähentelevää touhuajaa.
Ipanaisen suunnasta haastettiin minut mukaan tämän vuoden Kantokiertueelle, jonka teemana oli isompien lasten kantaminen. Koska kantaminen pelasti vauvavuoden aikana järkeni ja on ollut mieluisaa hommaa sen jälkeenkin, lähdin innolla mukaan. Saimme hetkeksi testattavaksi omaa Tulaamme vastaavan Tulan, pahuksen söpöllä kuosilla varustettuna tosin.
Ehdin testata reppua pariin otteeseen, pisimpänä pätkänä eilisellä metsäretkellä. Tosin omaa reppuakin on tullut käytettyä aina välillä, eikä se eroa pahemmin tuosta uudemmasta mallista. Klassinen käsitys siitä, että kantoreppuilu käy selän päälle ei ainakaan omalta osaltani muuten pidä paikkansa, vaan kuten totesin, rattaat ne selkäni kipeyttävät.
Aloin Kantokiertueen myötä pohtimaan laajemmin, missä tilanteissa käyttäisin Tulaamme noin kolmivuotiaan lapsen kantamiseen?
Metsäretkillä: Jos aikuiset haluavat tehdä välillä pidemmän, useita tunteja tai päiviä kestävän reissun metsään, on lapselle hyvä pitää varalla reppua mukana. Näin aikuisetkin saavat retkeilystä irti kuntoilullisemman puolen sekä ehtivät nähdä enemmän maisemia. Toinen aikuisista voi kantaa ruokatarvikkeet ja majoitteen ja kun lapsi väsyy, matkaa voidaan jatkaa repun kanssa. Lapsi näkee repusta kauemmas kuin omalta korkeudeltaan, mikä voi parantaa tämän viihtymistä kyydissä ja voipa reppuun vaikka nuhkahtaakin. Jos isompi lapsi malttaa matkustaa repussa etupuolella, tämän kanssa on varsin rattoisaa rupatella, jutella luonnon ihmeistä – ja aikuinen voi kantaa tavaroita selkärepussa. Kapeat pitkospuut, näkötornit ja pirunpellot aukeavat rattaattomille retkeilijöille.
Kaupunkilomilla ja -reissuilla: Lentokentät, juna-asemat, metrot, kauppakeskukset ja taidemuseot: paljon väkeä, vähän tilaa, suuri riski hukata lapsi tai joutua maanittelemaan tätä pois uimasta kultakala-altaasta tai syöksyä pelastamaan tätä väärään suuntaan matkaavista rullaportaista. Toisinaan lapsi jaksaisi kierrellä kaupungilla tai odottaa vuoroaan paremmin, jos olisi aikuisen kanssa luontevalla vuorovaikutuskorkeudella, lähempänä kasvoja. Hälinässä ja metelissä tai silloin kun lapsen kiljumalla käymää keskustelua ei katsottaisi hyvällä, lapsen kanssa on helpompi jutustella vaikkapa näyttelyn teoksista tai tätä ihmetyttävistä asioista, kun lapsi on lähellä aikuista. (Lentokenttä-esimerkkiin liittyvä tarkennus: Lapsi tosin täytyy poistaa repusta turvatarkastuksen ajaksi.)
Suurissa yleisötapahtumissa tms.: Kaupunginosafestivaalit, ruokatapahtumat, Hullut Päivät, konsertit, Asuntomessut… jokainen keksinee jonkin sellaisen tapahtuman, jossa ihmismassojen ja kojujen välissä puikkelehtiminen tai kohteisiin, kuten taloihin sisälle pääseminen on lähes, ellei kokonaan, mahdotonta rattaiden kanssa. Repussa lapsi on melko hyvässä turvassa töytäisyiltä ja näkee tapahtumat paremmin kuin omalta tasoltaan. Aikuinen voi selostaa, mitä tapahtuu ja minne ollaan menossa sekä tarkkailla, kokeeko lapsi meiningin riittävän turvalliseksi.
Omakohtaiseen kokemukseen liittyviä vinkkejä taaperon ja leikki-ikäisen kantamiseen:
– Repun käytöstä jutteleminen on tärkeää, varsinkin jos lapsi ei ole matkustanut repussa ”koko pientä ikäänsä” eikä kantovälineessä matkaaminen ole samalla lailla tuttua kuin vaikkapa rattaissa istuminen. Kuutillekin jouduin myymään repussa kulkemista isojen lasten reppuna ja sellaisena ratkaisuna, johon turvaudutaan siinä vaiheessa, kun lapsen oma puhti ja jaksaminen kävelyyn loppuvat. Keskustelimme reppureissusta useampaan otteeseen samalla kun kerroin, että lähipäivinä lähdemme metsäretkeilemään.
– Energisen ja vilkkaan lapsen kanssa kannattaa antaa tämän liikkua aluksi itse kävellen, jos ollaan esimerkiksi retkeilemässä. Kun tahti käy liian kovaksi, lapsi väsähtää ja alkaa kaivata taukoa, tämä rauhoittuu yleensä paljon sävyisämmin reppureissaajaksi kuin alussa, jolloin puhtia, uteliaisuutta ja halua tutkia ympäristöä omin jaloin köpötellen riittäisi vaikka muille jakaa.
– Reppu menee oikeasti todella pieneen tilaan matkalaukussa. Jos yhtään epäilet, että repulle voisi olla välillä käyttöä, se kannattaa kokemukseni mukaan ottaa matkaan ennenmmin kuin vaunut, joiden mukana raahaaminen turhan takia ottaa päähän huomattavasti enemmän kuin laukkuun sujautettavan repun.
– Reppu on hyvä hätävararatkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa johonkin nähtävyyteen tai muuhun kohteeseen on vaikea päästä vaunujen kanssa tai silloin, jos kiire saattaa yllättää ja lapsen tahtiin liikkumiselle ei ole aikaan. Aina ei vaan pysy aikataulussa, vaikka yrittäisikin parhaansa; Mielestäni sekä aikuiselle että lapselle on mukavampaa ottaa loppukiri repun kanssa kuin lasta eteenpäin hoputtaen.
– Kun liikkuu useamman lapsen kanssa siten, että pienempi lapsi matkustaa vaunuissa ja isompi lapsi kävelee, reppu voi pelastaa myös sellaisen tilanteen, jossa isompi lapsi väsähtääkin yllättäen, vaikkapa eläintarhassa kierrellessä. Kierros saadaan tehtyä loppuun eikä väsymyskiukkuraivarin kourissa kieriskelevää tahtoikäistä kiljukaulaa tarvitse maanitella kulkemaan vielä kilometrikaupalla lautalle päästäkseen.
– Jos on tiedossa, että lapsi saattaa ottaa torkut repussa, kantaisin tätä etupuolella, jolloin lapsi näkee vähemmän asioita, mutta aikuinen voi huolehtia paremmin siitä, että lapsi pysyy hyvässä asennossa.
Millaisia kokemuksia teillä on lasten kantamisesta liinassa tai repussa? Oletteko kantaneet vauvoja vai isompakin lapsia?
P.S. Muita Kantokiertueen postauksia löydät Kantokiertueen Facebook-tapahtumasta.
OLKOOT TÄMÄ MYÖS 47/52!
