… Lehti- ja televisio- sekä katukuvamainonnassa näkyvä räikeä (seksuaali)väkivallan imitointi ja ihannointi.
Erikoisinta kaikissa väkivaltateemalla ratsastavissa mainoksissa, näyteikkunoissa tms. on mielestäni se, että tällaiseen kuvamateriaaliin pääsevät käsiksi kaiken ikäiset: Ne iskevät päin kasvoja (pun intended) kadunkulmassa, laivan kosmetiikkamyymälässä tai lehden takakannessa.
Millaisen viestin nämä kuvat mielestänne antavat?
Antavatko tällaiset mainokset lisäarvoa tuotteelle, merkille tai valmistajille?
Mennäänkö muotimaailman jatkuvassa shokeeraamisen halussa ja julkisuudenkipeydessä jo roimasti yli tietyn moraalikehyksen saati hyvän maun rajan?
Onko toisen ihmisen nöyryyttäminen ja tähän kohdistuva väkivalta seksikästä?
Voiko tällaista materiaalia perusteella sillä, etteivät tilanteet ole todellisia tai että tarkoitus on luoda taiteellinen vaikutelma?
Herättävätkö tällaiset kuvat halua ostaa tuotetta?
Millainen vaikutus seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviin rooleihin on toistuvilla visuaalisilla ärsykkeillä, joissa naiset esitetään useimmiten seksiobjekteina ja miehet hallitsevina ja väkivaltaisina?
Muun muassa sosiaalisen oppimisen teoriaan perustuen on syytä olettaa, että ympäristömme ärsykkeet kuten median viestit ja niiden kautta tapahtuva toistuva altistuminen kuville, jotka sisältävät seksististä ja väkivaltaista aineistoa, turruttavat reaktioitamme esimerkiksi raiskauksiin sekä parisuhde- ja perheväkivaltaan.
Tuleeko (seksuaali)väkivallasta tällöin sosiaalisesti hyväksyttävämpää, vähemmän poikkeuksellista ja luotaantyöntävää?
Miten toistuvat visuaaliset ärsykkeet muokkaavat ajatteluamme?
Haluaisitko kävellä lapsesi kanssa tämän näyteikkunan ohi? Minä en haluaisi kävellä sen ohi edes aikuisseurassa?
“When violence is used to sell a product, it does not just sell the product; it condones violent attitudes and behavior and contributes to exaggerated fears of violence among those encouraged to see themselves as its potential victims.”
Dr. C. Kay Weaver
Mielenkiintoista luettavaa aiheesta ja sen sivusta.
Ei huh! Noi kuvat kyllä ylittävät hyvän maun rajat. Yhtä typerää kuin rasismi.
”Muun muassa sosiaalisen oppimisen teoriaan perustuen on syytä olettaa, että ympäristömme ärsykkeet kuten median viestit ja niiden kautta tapahtuva toistuva altistuminen kuville, jotka sisältävät seksististä ja väkivaltaista aineistoa, turruttavat reaktioitamme esimerkiksi raiskauksiin sekä parisuhde- ja perheväkivaltaan”
Vaikee ottaa kantaa ”reaktioiden turtumiseen” kaikessa epämääräisyydessään, mutta ainakin raiskaukset ja väkivaltarikokset on jatkuvasti vähentyny suunnilleen kaikkialla maailmassa keskiajalta nykypäivään. Myös television olemassaolon aikana kyseiset rikokset on vähentyny merkittävästi.
Kauheita ja todellakin hyvan maun vastaisia.
Ilmeisesti tallainen mainonta silti puree, shokeeraa – eli siis toimii, niin vaarin kuin se onkin. Vahan niinkuin Duudsonit tai auto-onnettomuudet; katsoisi pois jos voisi, mutta jonkin sen silman liimaa katsomaan.
Ensinnäkin huraa keskustelua!
Ja jos tuollainen asian tiivistäminen häiritsee, voin toki kirjottaa nyt ainakin kommenttipuolelle artikkelimaisemmin ja lisätä lähdeviitteet, mikäli siltä tuntuu. Valitsemaani jutun rakenteeseen se ei tuntunut sopivan. Näkemäni kuvat olivat se ärsyke, joka sai kirjoittamaan ja siksi halusin antaa niiden puhua puolestaan.
Lueskelin jonkin verran pohjalle tutkimuksia, joissa oli sovellettu Banduran mallioppimisteoriaa mediasisältöihin sekä tätä tiivistelmää (Carrell & kump. 2010) http://www85.homepage.villanova.edu/jeremy.kees/publications/ja%20violence%20final.pdf
Jaime: Reaktioiden turtumisella viittaan lähinnä siihen, että jonkin sellaisen asian näkeminen (tai sitä jäljittelevän kuvan/videokuvan), joka olisi aiemmin aiheuttanut voimakkaan tunnereaktion ja torjunnan, vaikutus lievenee useimmiten toiston myötä. Onko oletettavaa, että joku näkisi muualla kuin esim. sotatilanteessa sellaisen määrän vaikkapa esiin nostamiasi raiskauksia muuten kuin median kautta?
Toki tuo linkittämäni haastattelu, jossa puretaan aiheeseen liittyvää tutkimusta, on yksi tutkimus, eikä sen perusteella tulisi vetää liiallisia johtopäätöksiä, mutta mm. siinä nousi esille mielenkiintoisia havaintoja siitä, miten tietynlaisen materiaalin näkeminen/kuuleminen ja se, missä sävyssä se esitettiin, vaikutti erit. miesten tapaan ajatella.
Television olemassaoloaikana niin moni asia on mennyt yhteiskunnassa ja tasa-arvoasioissa eteenpäin, että on vaikea sanoa vielä, mikä kehityksen lopputulema mahdollisesti on ja kuinka paljon nykyinen tapa esittää ihmisiä, niin miehiä kuin naisia, esineinä, arvottomina ja kertakäyttöisinä tulee näkymään. (Tulee myös ottaa huomioon, että niin raflaavaa materiaalia, mitä televisiosta/netissä nykyään on katseltavissa, ei ole saanut lähettää kovinkaan kauaa.)
Otetaan esimerkiksi jokin rikossarja tai toiminnallisempi elokuva: Kuinka monta ihmistä kuolee elokuvan aikana? Tai nuorille/aikuisille suunnattu peli; kuinka monen pelin edes VOI halutessaan pelata läpi niin, ETTEI tapa ketään. (Esimerkiksi Grand Theft Auto sarjassa omaa kestävyyttä [health suomeksi?] voi lisätä käyttämällä huoria ja näille voi joko maksaa palveluista tai hakata nämä hengiltä, ettei tarvitsisi maksaa.)
Vierailijatar: Joidenkin tutkimuksien mukaan mainos ei edes välttämättä myy sen paremmin, jos se koetaan negatiivisiella tavalla raflaavaksi vaan neutraalimpi mainoskampanja on usein myynyt samaa tuotetta paremmin.
Niin ja tuohon mainosten kyseenalaiseen tehoon yhtenä viitteenä Bushman 2005/http://www-personal.umich.edu/~bbushman/B05.pdf
Epäolennaista, mutta pakko kysäistä tuosta Snickersin mainoksesta, joka omasta mielestäni on aika hauska: Viittaako se mielestäsi todella väkivaltaan? Miten? Itse kun (hyvin selkeästi) tulkitsen sen niin, että nälkäisenä mikään ei oikeen onnistu, ja naisen rintsikoiden hakasiakin on niin vaikea avata, että tuntuu sltä, että kädessä on nyrkkeilyhanskat.
”Television olemassaoloaikana niin moni asia on mennyt yhteiskunnassa ja tasa-arvoasioissa eteenpäin, että on vaikea sanoa vielä, mikä kehityksen lopputulema mahdollisesti on ja kuinka paljon nykyinen tapa esittää ihmisiä, niin miehiä kuin naisia, esineinä, arvottomina ja kertakäyttöisinä tulee näkymään. (Tulee myös ottaa huomioon, että niin raflaavaa materiaalia, mitä televisiosta/netissä nykyään on katseltavissa, ei ole saanut lähettää kovinkaan kauaa.)”
Vilkaisepa joskus esim. netistä löytyviä kokoelmia vanhoista 50-luvun mainoksista. Ne on tyypillisesti äärimmäisen paljon seksistisempiä ku nykyään, vaikka sitä paljasta pintaa ei ehkä hirveesti ookaan näkyvillä. Väkivaltaa ei varmaankaan ollu silloin niin paljon esillä ku nyt.
Televisio mediana vetänee viimeiset kuolinkouristuksensa viimeistään 2020-luvulla, joten en laskis hirveesti sen varaan että sen vaikutukset tultais näkemään vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Väkivaltaa on ollu runsaasti esillä medioissa jo monta vuosikymmentä, joten sikäli kun sillä on vaikutusta niin vaikutukset näkyy jo. Tosin tilastoista niitä ei tietenkään voi suoraan havaita, koska eri suuntaisia vaikutuksia tulee myös lukuisista muista lähteistä. Toisaalta väkivalta- ja seksuaalirikosten määrä on laskenu niin dramaattisesti viimeisten vuosisatojen kuluessa, että tilastoista lienee pääteltävissä vähintään se, ettei väkivallan ja seksistisen materiaalin näkemisellä telkkarista ainakaan kovin suurta negatiivista vaikutusta niihin oo voinu olla.
En sinänsä epäile, etteikö runsas altistuminen mille tahansa ärsykkeille turruttais kyseisten ärsykkeiden suhteen. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä onko siitä turtumisesta jotain haittaa ja jos niin minkälaista.
An: Tuota Snickersin mainosta mietin itsekin, että miten se tulisi tulkita. Itse yhdistin sen myös noiden hakasten avaamisen vaikeuteen, mutta moni muu oli tulkinnut sen niin, että hanskallinen kaveri aikoi niiden avaamisen sijaan vähän leipoa kuvassa olevaa naista, joten otin sen mukaan.
Jaime: Noita 50-luvun mainoksiakin on tullut selailtua. Niissä vasta hienoja onkin, mm. se, missä annetaan ymmärtää, että ellei kotirouva ymmärrä ottaa jotain tuotetta käyttöön, tulisi miehen antaa tälle selkään. (Näistä mainoksista vanhin on muuten vuodelta -66.)
Mielestäni en omassa tekstissänikään esittänyt, että väkivaltaärsykkeisiin turtuminen korreloisi ainakaan merkittävästi lisääntyneinä väkivalta- tai seksuaalirikoksina. Toki voisi pohtia, onko lapsuudesta alkaneella raakaakin väkivaltaa kuvaaville mainoksille/ohjelmille altistuminen madaltanut kynnystä vaikkapa joukko-, perhe- tai koulusurmiin. Mutta se menisi jo hieman Iltalehden keskustelupalsta-tasolle.
Voin kuitenkin omasta puolestani sanoa, että olen työkuvioiden ja opiskelun kautta ollut paljon tekemisissä lasten ja nuorten kanssa ja varsinkin pieniin lapsiin väkivaltamateriaalille altistumisella on selkeitä vaikutuksia. Tämä perustuu siis omaan arkikokemuksiini useista kymmenistä, lähemmäs sadasta 4-6 vuotiaasta lapsesta.
Yksi lapsi esimerkiksi kuristi ulkona toista niin että tältä lähti taju ja se oli kuulemma ihan ok, koska yhdessä pelissäkin tehdään niin. Osan lapsista piirrustukset ovat myös tosi häiriintyneitä, ihan aikuisenkin mittapuulla ja kun niistä kyselee, lapset kertovat vain toistavansa (käsittelevänsä) näkemäänsä. Olisi tietenkin aikuisten vastuulla huolehtia siitä, etteivät lapset altistu materiaalille, jota pidetään heille epäsopivana.
Kysymyksenasetteluni oli alun perin ennemminkin moraalinen. Haluammeko me (seksuaali)väkivallan tunkevan koko ajan tajuntaamme useista lähteistä? Onko sen näyttäminen oikein tai mielekästä, vaikkei kukaan heti mainoksen nähtyään menisikään kuristamaan ketään kravatilla? Mitä tällaisilla mainoksilla/ohjelmilla/peleillä mässäily kertoo meistä ja yhteiskunnastamme.
Onko ok olla mieleltään eläin, kunhan käyttäytyy kuin ihminen?
Yleisesti: Minuun väkivaltaiset visuaaliset ärsykkeet vaikuttavat nimenomaan niin, että alan pelätä. Itseni ja muiden puolesta. Edelleenkin laitan silmät kiinni jopa Simpsoneissa olevan sarjakuvaväkivaltaa matkivan piirretyn sisäisen piirretyn (Tikku&Takku?) kohdalla, koska en kestä sellaista splatteria.
Katson Criminal Mindsia, mutta tiedän, ettei pitäisi, koska en talvella meinaa uskaltaa viedä koiraa ulos sen jälkeen. (Keravan ghettoon huhuu…) Näen varmaan loppuelämäni painajaisia Pan’s labyrinth:istä, jonka menin vahingossa katsomaan, kun en tajunnut sen olevan niin raaka. Hyihyi, ei enää edes K-16 elokuvia minulle…
”Haluammeko me (seksuaali)väkivallan tunkevan koko ajan tajuntaamme useista lähteistä?”
Ilmeisesti aika monet ihmiset haluaa katsella sekä seksiä että väkivaltaa kuvaavaa materiaalia ja sikäli kun siitä ei ole huomattavaa haittaa katsojille itselleen tai muille, niin ongelmaa ei ole. Jos seksi- ja väkivaltakuvasto taas jotenkin tunkee väkisin niidenkin ihmisten tajuntaan, jotka sitä eivät halua nähdä, voi olla perusteltua harkita jotain rajoituksia. Ts. jos kadun varrella on vaikka 30x30m kokoinen väkivaltamainos, niin se on vähän eri asia kuin se, että yksityinen televisiokanava näyttää väkivaltaa sille yleisölle, joka väkivaltaa haluaa katsoa.
Voitaneen siis todeta, että seksin ja väkivallan tai seksuaaliväkivallan katsominen on ihan ok, jos on sen ikäinen, että sen ymmärtämiseen on eväät ja sitä haluaa katsoa. Mielestäni olisi kuitenkin turvattava niille tahoille, joille ko. materiaalin näkeminen ei ole hyväksi tai jotka eivät toivo sitä näkevänsä, mahdollisuus olla sitä näkemättä. 🙂
”Mielestäni olisi kuitenkin turvattava niille tahoille, joille ko. materiaalin näkeminen ei ole hyväksi tai jotka eivät toivo sitä näkevänsä, mahdollisuus olla sitä näkemättä.”
Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaisi? Vaikka periaatteessa ehdotus kuulostaa reilulta, se johtaa pian vaikeuksiin. Yhden vapauden suojeleminen talloo väistämättä toisen vapautta, joten perusteiden on paras olla hyvin selviä ja painavia. Mielestäni Ranskan laïcité-ideologia on varoittava esimerkki: huivit ja krusifiksit ovat kiellettyjä monissa julkisissa tiloissa, ja joidenkin kaupunkien järjestyssäännöt kieltävät rukoushetket kaduilla. Historiallisena syynä on toki jo 1500-luvulta alkanut, Vallankumouksessa leimahtanut ja 1905 nykymuotonsa saanut antiklerikalismi ja valtiovallan erottaminen uskonnosta, mutta perimmäinen argumentti lienee sama: joku voi loukkaantua. Suomessa se näkyy Suvivirsikeskustelussa. Uskonto on julkisessa keskustelussa tulenarka erityisalue, mutta peruslogiikka on edelleen sama: joku loukkaantuu, toinen haluaa puolustaa, ja yhteiskuntaa kehotetaan pohtimaan sen asennetta ilmiöön. Rajoitukset tai ”vapauden olla näkemättä” lainsäädännöllinen turvaaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteiskunta ottaa kantaa jäsentensä mieltymyksiin.
Se, että joku tuntee loukkaantumisen, moraalisen pahennuksen ja ärsyyntymisen tunteita, ei ole liberaalissa yhteiskunnassa kovinkaan painava syy asioiden kieltämiselle tai kontrolloimiselle. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten Suomessa saatettiin samoin argumentein puolustaa jumalanpilkan rangaistavuutta. 1980-luvulla Dungeons & Dragons yritettiin kitkeä Yhdysvaltain kouluista. Nykyäänkin orkestereiden konsertteja perutaan yleisen pahastumisen johdosta. (Näin on käynyt suomalaisista mm. Impaled Nazarenelle.) Nykymuotoista valtiota ei voi eikä tulisi pitää moraalin vartijana. Jos näin on halutaan, siihen tarvittaisiin keskitetympi, vahvempi valtio, jota olisi vaikea myydä nykyajan länsimaalaisille.
Tämä vastauksena lähinnä vain lainattuun kohtaan. Et alkuperäisessä tekstissä varsinaisesti mitään kontrollia kai ehdottanutkaan. Kuitenkin tällaisen moralisoinnin tavoite on jokseenkin toivoton: kun kerran valtion ei haluta puuttuvan yleisen moraalin asioihin, ei yleisen mielipiteen lietsominen tuota muuta kuin mob mentalitya. On sitäpaitsi äärimmäisen epätodennäköistä, että kukaan muuttaisi tämän keskustelun tuloksena mieltään hyvän maun rajoista tai sen merkityksestä julkisessa keskustelussa. Toki keskustelu on aina hauskaa.
Hyviä esimerkkejä eturistiriidoista indeed.
Koska laajempi esim. koko yhteiskunnan kattava kontrolli johtaa vain intressiristiriitojen suohon niin lopputulema lienee se, että jos jollakulla on vastuu harkita mitä julkaistaan ja missä muodossa/mihin aikaan/keille niin sisällöntuottajilla. Joilla vastuuntuntoa on melko… vaihtelevissa määrin.
Keskustelu pelkän keskustelun ilosta taitaa olla sangen suosittu huvin muoto nykyään.