Todettakoon jo aluksi, että pidän lapsista. Kun tehdään suuria päätöksiä, on hyvä muistaa myös (ja etenkin) asioiden ikävämmät puolet. Eikä niitä voi olla ajattelematta, sillä nykyään kuulee usein sen kysymyksen:
”Milloin teille tulee toinen?”
Seuraava epäonninen, joka kysyy tuota päin naamaa, saattaa saada jäätävään sävyyn annetun,
mahdollisimman lyhytsanaisen vastauksen lisäksi kaupan päälle joitain painokelvottomia ilmauksia
ja reaktion, jossa kävelen pois paikalta, enkä ota oma-aloitteisesti kyseiseen henkilöön vähään aikaan yhteyttä.
Milloin siitä, miten ja milloin käytän emätintäni ja kohtuani on tullut julkista omaisuutta? Kuinka moni tuttavistani kehtaisi tulla kysymään, että ”Kuinkas vaginasi jaksaa, onhan sitä pidetty ovulaatioaikaan hyvänä?” tai ”Joko kohdussasi on uusi asukki?”. En minäkään moisia kysymyksiä esitä, joten en myöskään koe, että olisi korrektia kysellä toisten lapsien hankkimisesta tai hankkimattomuudesta mitään.
Kertonevat, jos haluavat asiaa jakaa.
Liityinkö vahingossa veroja maksaessani tai naimisiin mennessäni jonkin lomakkeen alareunan pikkupykälällä pelottavaan, ihmisten yksityiselämää kontrolloivaan uskonlahkoon? Apua! Kyllähän aina varoitetaan, että pienet präntit pitäisi lukea huolella. Jonain kauniina keväisenä päivä vieras mies koputtaa ovelle ja kertoo seuranneensa toimintaamme. Hän esittäytyy, ei korttelipoliisiksi vaan kohtupoliisiksi, jonka työnkuvaa on valvoa lisääntymisiässä olevia pariskuntia. Hän haluaa muistuttaa, että nyt kun varmaankin lopettelen imetystä, esikoisen täyttäessä vuoden, tulee muistaa, ettei ehkäisyä saa käyttää tai lapsi ei saa sisarusta mahdollisimman pienellä ikäerolla.
Jokainen toimii miten parhaaksi näkee. Myös siinä, hankkiiko (tai saako) lapsia lainkaan, onko lapsia lopulta edelleen yksi vai kertyykö lapsia lisää pikavauhtia vai pikkuhiljaa, yksi lapsi yhdellä vuosikymmenellä-taktiikalla. Osan mielestä mahdollisimman samanikäinen sisarus on ehdottoman positiivinen asia. Kuten edellisestä lauseesta voi päätellä, en itse kuulu kyseiseen koulukuntaan.
Olen hoitanut kymmeniä (lähemmäs sataa kuin viittäkymmentä) eri ikäisiä lapsia, sekä yhden että useamman lapsen perheissä. On ollut tyttöjä, poikia, perheitä joissa on monta lasta ja vielä enemmän eläimiä, tiukkoja aikataulu-, työlista- ja rytmivanhempia, hyvinkin boheemeja vapaan kasvatuksen vanhemmistoa, pientä ja isoa kotia, himoulkoilijoita ja (r)nauhoittavalla digiboksilla lapsia hoitavia.
Olen tehnyt omatoimista tutkimusta. Tutkimusotokseni on keskittynyt seuraavasti: Vaikka lapsien ikä ja kasvualusta ovat vaihdelleet, yhteistä on ollut se, että perheissä on ollut useampi kuin yksi alle esikouluikäinen lapsi. Olen todennut, että:
1) Sisarukset osaavat olla ihan saakelin rasittavia.
Sisaruksen kanssa tapellaan joko puolet hereilläoloajasta tai ainakin usein. Toinen ärsytetään henkihieverin partaalle rikkomalla leikit, repimällä kirjat, syömällä eväät, kiskomalla hiuksista, puremalla ja tekemällä koko perheen automatkasta helvetuskallista tyhjänpäiväisillä takapenkin reviirikiistoilla. Taapero- tai leikki-ikäisellä isommalla sisaruksella ei riitä vielä kypsyyttä ja ymmärrystä olla ”viisaampi ja vanhempi” ja hän turhautuu, kun häneltä vaaditaan jatkuvasti sellaista käytöstä, minkä vaatimusta hän ei ymmärrä. Jos sisarus on viisi tai kuusi vuotta vanhempi, hän osaa suhtautua nuorempaan sisarukseen jo paljon suuremmalla ymmärryksellä.
2) Vanhempien ja lapsien uni ja lepo jää vähiin.
Myös vanhemmat väsyvät. Silloin kun vauva ei itke koliikkia, hampaiden puhkeamista, harjoittele konttaamista unissaan tai kitise kivistävää vatsaa öisin, kaksi tai kolmivuotias sisarus saa vatsataudin, korvatulehduksen tai kaikista hirvein uhmavaihe alkaa. Nukkumaan ei haluta mennä, hammasharja vedetään pöntöstä alas, juostaan pitkin asuntoa ja revitään verhot alas. Oksennus-, kipuhuuto- tai uhmarumbaa kestää vaihtelevasti muutamasta päivästä muutamaan vuoteen. Voi vain kuvitella, että vanhempi tai vanhemmat eivät saa käytännössä koskaan nukkua kunnollisia tai edes siedettäviä yöunia. Sisarukset myös herättävät helposti toisensa niin päivä kuin yöuniltakin – vahingossa tai joskus ihan tahallaan.
”Mutkun se lelusoitinlaatikko putosi ihan vahingossa sieltä kaapin päältä, minne piti kiivetä keittiötikkailla, pudottaa laatikko sählymailalla ja alkaa huutamaan lopuksi.” Justiinsa.
3) Ruokailut ovat kaaosta.
Sotkua, kitinää, lisää sotkua, ruoka ei kelpaa, lautanen on vääränlainen, kaikkien pitäisi saada istua sylissä yhtäaikaa, toisilla on enemmän perunaa tai maitoa. Ja lopuksi vielä sotkujen siivoaminen ja sen lapsen huutoa, joka ilmoitti puoli tuntia sitten syöneensä tarpeeksi ja vaatiikin yllättäen ruokaansa takaisin koiran vatsasta tai biojäteastiasta. Lisää kuvioon mielikuvissasi laivan aamiaisbuffetti, jossa tarjolla on muun muassa makeisia tai vaikkapa täpötäysi ravintola. Lähinnä siis ne kanssaruokailijat, jotka katsovat asiakseen mulkoilla, yskiä tai tuhahdella merkitsevästi, lahjoa toisten lapsia hiljaiseksi herkuilla tai paheksua kovaan ääneen seuralaiselleen, miten: ”Lapset haisevat, kuulostavat ja näyttävät nykyään paljon kauheammille kuin ennen.”
(Vai oliko se kommentoijanrumilus itse?)
4) Ulos lähteminen ja liikkuminen useamman lapsen kanssa.
Vaippa, sukat, housut, body, kauluri, villasukat, villatumput, villahaalari, haalari, pipo (jos huonosti käy, lisää kuravaatteet): Kerro huudon, vääntelehtimisen, vanhemman ja vieressä odottavan lapsen hikoilun, kitinän ja raivolankuttamisen määrä lapsien määrällä. Välissä joku pitää riisua, koska varotoimenpiteistä huolimatta pitää lähteä vessaan. Tai viimeistään, kun ollaan juuri päästy ovesta ulos. Jos ei olla maan tasossa, sinnekin pitää selvitä. Ja jossain välissä pukea itsensä, ehkä käydä suihkussa ja meikkaaminen kannattanee unohtaa.
Tavaraa pitää pakata mukaan ihan sairaasti. Vaihtovaipat ja -vaatteet, jotain syötävää ja juotavaa, hiekkaleluja, nenäliinoja… Seuraavaksi on vuorossa lasten köyttäminen auton takapenkille tai vaihtoehtoisesti sen arvuuttelu, pääseekö julkisiin kulkuvälineisiin kyytiin, onko seuraavassa bussissa tilaa vaunuille (em. ongelmat ratkeavat muuten kantoliinalla), saako isomman lapsen johonkin (lähettyville) istumaan vai kaatuileeko joko vanhempi tai lapsi pitkin käytäviä bussin jarruttaessa. Pidemmälle matkustaessa isomman lapsilauman kanssa liikkuminen tulee myös kalliiksi – eikä vain terapiakuluina.
5) Vanhempien aika lapsille, itselleen ja toisilleen.
Lasten harrastukset, aikuisten harrastukset, työt, uni, pukeminen, syöminen, kotityöt ja kaikki muu arkeen kuuluvan suorittaminen lohkaisee suurimman osan vuorokaudesta. Jossain välissä pitäisi kysyä mahdolliselta puolisolta: ”Mitä sinulle kuuluu?”. Ihmetellä lasten uusia taitoja, piirrustuksia, hiekkalinnoja. Lyhyesti sanottuna: Vähemmän pieniä lapsia, enemmän aikaa jo olemassa olevalle lapselle tai lapsille, itselle ja puolisolle.
Kyllä ennenkin tehtiin paljon lapsia!
Lyhyesti kommenttini tähän hienoon kylläennenkinkuoltiinripuliin-(ja kehitysmaissa vieläkin)-argumenttiin.
Maaseudulla äidillä oli viisi lasta. Kaksi nuorinta vietiin lämpimillä säillä päiväunille latoon, kylmillä vintille, isossa pärekorissa puoliltapäivin ja mentiin kahdelta katsomaan, ovatko nämä heränneet. Isoin oli koulussa ja teki palattuaan tilan töitä ja vahti pienempiä. Kaksi keskimmäistä juoksivat pitkin pihoja ja touhusivat omiaan tai auttoivat äitiään askareissa. Ruoka-aikoihin lauma huudettiin kasaan ja tarkistettiin, ettei kukaan ole pudonnut kaivoon, jonka kansi piti korjata jo vuosia sitten, tullut sen äkäisen lehmän potkaisemaksi tai pudonnut aitan ylisiltä. Lapsikuolleisuus niin tauteihin kuin tapaturmiin oli eri luokkaa. Siksi niitä mukuloita tehtiin, että joku elättäisi vanhuuden päivinä, vaikkei kovin vanhoiksi elettykään. Missään muualla kuin kirkossa ei käyty eikä mitään harrastettu. Isovanhemmat asuivat saman katon alla tai naapurissa ja hoitivat lapsia.
Siitä päästäänkin sujuvasti kohtaan sosiaaliturva, terveydenhuolto, koulutus, kaupungistuminen, ehkäisy, perhesuunnittelu, ura, talouden taantuma, työelämän vaatimukset, yksilöllisyyden korostaminen, oma-aika-ajattelu, pidentynyt eliniän odote, ulkonäkö- ja terveyspaineet, tukiverkkojen puute…
Voisimmeko siis unohtaa kyllä-ennenkin-huutelut ja keskittyä nykypäivän ja -maailman realiteetteihin?
En halua toista lasta ennen kuin M on esikoulussa. Enkä sano täysin varmaksi että silloinkaan.
Kierukan laitatin osaksi siitä syystä, että voin sanoa, ettei ainakaan niin moneen vuoteen kuin tuo kierukka toimii (tällä hetkellä noin viiteen vuoteen). Jos se antaisi paremmin ymmärtää, että päätös on pysyvä enkä voi tuosta vain päättää että spändärit nurkkaan, nyt lisäännytään!
Ja sitäpaitsi ei sovi olettaa, että lapsia noin vain tulisi. Mitä jos en voisi enää saada lapsia? Jos vaikka kohtuni olisi jouduttu poistamaan synnytyksessä? Kertoisinko siitä kaikille? Yksi lapsi ei muutenkaan tarkoita että toinen tulisi helposti. Miksi oletetaan, että yhden lapsen saaminen johtaa vääjäämättä pian toiseen?
Synnytys oli kokemuksena niin ikimuistoinen, etten halua uusia sitä lähivuosina – tai koskaan. Ja luulisi typerämmänkin ymmärtävän, ettei heti (kiireellisen) sektion jälkeen edes suositella seuraavan lapsen hankkimista vaan haavalle olisi hyvä antaa aikaa parantua ja kohdulle vahvistua.
Elämä on hyvää juuri näin.
Välillä aika väsyttävääkin, kuten viime yönä, kun nukuin kokonaiset kaksi ja puoli tuntia, kiitos vauvan vatsakipujen. En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hankkia toinen lapsi lähivuosina. Haluan valmistua, ehtiä harrastamaan edes vähän, nukkua joskus, päästä taas raskauden ja synnytyksen jälkeen parempaan kuntoon ja ennen kaikkea ehtiä olemaan läsnä M:n elämässä.
Miten suhtaudutte lapsiuteluihin, oli lapsia tai ei?
Kuuluuko perheen lapsiluku muille (kuin Kelalle)?
Miksi teidän perheenne on päätynyt nykyiseen ratkaisuun lapsien hankkimisen (ja määrän sekä ikäeron) tai hankkimatta jättämisen suhteen?
Pahimmalle tuo utelu tuntui silloin, kun olisimme halunneet vauvan, mutta häntä ei kuulunut. Ensimmäset 1,5 vuotta häiden jälkeen sain vastata kysymykseen jatuvasti, mutta tuolloin syy oli omassa tahdossa. Emme halunneet vielä vauvaa. Seuraavat kaksi vuotta olisimme halunneet sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta haikara ei vieraillut luonamme. Tuolloin utelut tuntuivat hirmu pahalta.
Lapsettomuusaikana vastasin uteluihin joko ylimalkaisella ”katsotaan”, ”jaa-a” tms. tuhahduksella. Joillekin läheisille saatoin sanoa, että heti kun vaan tärppää.
Nyt vauvamme on vasta pian 5 kk ja silti meiltä jo udellaan seuraavista. Lähinnä kysellään, kuinka monta aiomme tehdä ja millä ikäerolla. Olen vastannut kaikille, että meille tehdään 15 lasta. Loppuu kyselyt.
Totuus on se, etten tiedä. En tiedä, kuinka monta lasta haluaisin, saammeko enää useampia tai varsinkaan, että millä ikäerolla. Ja niin kuin kirjoitit, en ymmärrä mitä se muille kuuluisikaan.
Uffff, pakko kommentoida heti pikaluettuani tämän jutun. Siis olen kanssa aika ihmeissäni, utelut vielä jotenkuten ymmärrän, mutta en niitä reaktioita joita vastaukseni aiheuttaa. (Olemme siis todellakin (vannomatta paras) sitä mieltä, että meille riittää tämä yksi rakkauspakkaus, sitä kovasti toivoimme ja odotimme saapuvaksi. Raskausmyrkytys, 2vk sairaalassa, sinisenä syntynyt hengittämätön vauva, rankat ensimmäiset 7vk vauvan kanssa, jne. asiat mukaanlukien olemme edelleen sitä mieltä että tämä on nyt tässä. ) Tuntuu että jokainen jolle asian sanon, jopa lapsettomat ystäväni, rupeaa inttämään ”mieli kyllä muuttuu, katsotaan kahden vuoden kuluttua” ja äitini kommentti ”kyllä te toisen vielä teette, ainoasta lapsesta tulee itsekäs” ym ym. Siis onko tosiaan niin, että jos saa yhden lapsen, on niitä automaattisesti pakko ”tehdä” lisää! Ja mikä kivikautinen juttu tuokin on että ainoa lapsi on automaattisesti itsekäs! Voi että tämä saa sapen kiehumaan.
Lapsiutelut on asiattomia, piste. Ihan riippumatta kysyttävän elämäntilanteesta ja siitä kuinka läheinen ihminen on kyseessä. Toki sitten, jos joku asian itse ottaa puheeksi niin siitä on ihan mukava keskustella.
Meillä 4vuoden ikäero ei ollut suunniteltu, mutta olen siihen tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen (siis siihen, ettei se ikäero ollut pienempi).
En itse edes aikaisemmin ole tajunnut kuinka pahalta lapsiutelut saattavat tuntua, ennen kuin meitä kohtasi lapsettomuus. Olen siis kyllä itsekin lähinnä vitsillä udellut lapsista, mutta itse siihen aikaan en missään nimessä halunnut lasta, joten ei tullut pieneen mieleenikään, että joku saattaisi kysymyksestä loukkaantua.
Nyt itselläni saattaa fiilis mennä koko tyypistä jos joku kyselee koskas niitä lapsia tulee. Niinkuin Mamma Koo sanoi, se tuntuu nyt lapsettomuuden keskellä erittäin pahalta. Olen kuitenkin alkanut päräyttää vain ihmisille päin naamaa, että käymme lapsettomuushoidoissa ja lapsi olisi kovin toivottu, mutta on asia josta en halua keskustella. siitäpäs se tilanne jäätäväksi meneekin 😀
Ymmärrän kyllä hyvin, että se on helppo kysymys, jolla rikkoa jää esim. sukujuhlissa. Meilläkin sukulaiset ovat sellaisia, johon törmäämme juhlissa, eli emme oikeasti tunne toisiamme. On myös varmasti vaikea keksiä jotain sanottavaa, mikä olisi varma homma, josta kukaan ei loukkaannu. Itselleni kun sekin tuntuu pahalta kun joku kysyy ”Oletko vielä siellä ja siellä töissä, miten siellä menee?” ja sitten joudun kertomaan kuinka olen työtön sairaslomalainen ja taas kesken juhlien kaikki stressaavat asiat ryöppyävät mieleen ja fiilis on pilalla ja minä nolona, koska työtön = meidän suvussa epäonnistuja.
Pitäisi kai puhua vain säästä…
Minä olen päinvastaisessa tilanteessa: ihmiset ovat monesti voivotelleet, että kamalaa, kun Kain ei saa sisaruksia (ainakaan ihan heti). Minä kun taas olen sitä mieltä, että saan ainakin kymmenen vauvaa, mahdollisimman heti eikä niillä todennäköisesti tule olemaan sama isä. Haluan ison perheen, joon kuuluu minä ja iso liuta lapsia. Se tuntuu olevan todella vaikea ihmisten ymmärtää.
Mikä kumma siinä oikein on, että ihmisten on niin vaikea hyväksyä, että nykyinen perhekuvio (meidän tai teidän) on ihan passeli?
johon*
Hyvä teksti!
Mä saatan kyllä kysyä kavereilta heidän kantaansa asiaan. En kyllä kysy, milloin jollekulle tulee toinen – olen joskus varovaisesti kysynyt jotain tyyliin ”oletteko miettineet, haluaisitteko tulevaisuudessa useamman lapsen”? – ja tuolla tavalla esitettyihin kysymyksiin vastaan itsekin ihan mielelläni. Olemme nimittäin miettineet, emme ole tulleet mihinkään lopputulokseen – ja minusta on mukava pohdiskella lapsiluvun ja ikäeron erilaisia puolia tovereiden kanssa. Ei lapsiluvusta kenenkään tarvitse minulle selvityksiä tehdä, mutta koska lapset ovat juttu, joka kuuluu elämään, en täysin käsitä, miksei niistä voisi mitään puhua. (Okei, lapsettomuus, mutta en mä lapsettomilta pareilta utele, milloin tulee muksuja. Sen sijaan saatan itse aika avoimesti puhua omista keskenmenoistani, lähinnä siksi, että … no, oikeastaan siksi, että vertaistuesta tai muiden kokemuksista voi olla apua, vaikkei itse haluaisikaan vastineeksi puhua omista kokemuksistaan.) Ja vertaistuki ON tärkeää: oma olo helpottui kovasti, kun arvostamani ihminen sanoi, ettei heillekään ehkä ikinä tule toista lasta. Että okei, se on siis sallittua ja ok.
Ainoa, jonka itse tiedämme aiheesta toinen lapsi on, että sellaista ei kovin pian tule (ellei ehkäisy petä.) En halua kahta vauvaa: haluan keskittyä tyttäreeni tässä ja nyt. Niinpä toisesta lapsesta keskustellaan aikaisintaan, kun ensimmäinen on kolme.
Sitten voi toki olla, ettei toista tule, vaikka haluaisimme, mutta sitten ei tule.
Niin meiltäkin alettiin kyselemään toisen perään ennenkuin ensimmäinen oli edes puolta vuotta. Vastausta en tiedä vielä itsekään. Toisaalta haluaisin toisen mahd. pienellä ikäerolla jotta lapset voisivat leikkiä suht samoja leikkejä yhdessä, mutta toisaalta uusi vauva-aika ennenkuin tämäkään univelka on saatu pois – eieiei. Ainut, kenen kanssa asiaa kuuluu puida, on mieheni.
Luulen että lapsiasiaa kysellään aina ja kaikilta yli kaksi vuotta yhdessä olleilta pareilta. Ilmeisesti silloin viimeistään pitäisi alkaa lisääntymään ja vauhdilla. Sukulaisilta nämä tiedustelut olivat vielä ihan ok, mutta se ärsytti kun lapsia saaneet tuttavat painostivat hankkimaan ”leikkikaveria”. Tuli paha mieli kun ajattelikin mahdollisuutta että lasta ei välttämättä voisi saada, mutta joka kerta kun nähdään kavereitakin, aihe tulee aina esille. Se ei kuulu muille, eikä varsinkaan niin että ”eikös teidänkin jo pitäisi…”
HelloAochi: vanhempani ovat eronneet, ja äidilläni on uusi mies joka on minulle kuin isä. Ja heillä on lapsia, jotka ovat minulle sisaruksia eivätkä ”vain” puolisisaruksia. Tottakai Kainilla voi olla tulevaisuudessa sisaruksia.
Niin ja on kiva välillä kavereiden kanssa yhdessä pohtia erilaisten lapsimäärien ja ikäerojen hyviä ja huonoja puolia. Mutta monilla vaan tuntuu olevan melko herkässä mielipide miten meidän kuuluisi toimia.
”Meille ei tule toista”, on vastaus, jonka sanon jokaiseen ”koska seuraava”-uteluun. En koe tarvetta selitellä vastaustani. Ainut, että olen lähipiiristäkin saanut jo painostusta siihen, että kyllä se seuraava nyt jo pitäisi olla tulossa! Ai pitäisi? Se onkin niin yksinkertainen asia kuin kysyjät antavat olettaa. Jättäisivät minut rauhaan. Kysyä saa kerran, mutta miksi jatkaa ja painostaa. Sitä en ymmärrä.
Itse olen todennut alusta asti että seuraava on sitten vahinko. Joskus aikanaan halusin usemman lapsen, mutta viime vuosina olen kahden koiran kanssa todennut että yksi kerrallaan. Tokihan kahdesta koirasta (kuten myös sisaruksista) on seuraa toisilleen, mutta yhden kanssa kaikki on vaan niin paljon helpompaa. Kai olen sitten niin itsekäs, että ajattelen asiaa siltä kantilta, mikä on minulle helpointa.
Kahta koiraa ei niin vaan oteta mukaan kylään mihinkään, kahden koiran kanssa ei noin vaan lähdetä 350km:n päähän bussilla, kahden koiran kanssa yksin lenkillä käynti (rattaiden kanssa) ei onnistu ihan noin vain. Joten kiitos, mutta lapsissa joita täytyy huoltaa vielä paljon kauemmin ja huomattavasti enemmän kuin koiria, yksi riittää.
Ja kyllä, olen yksi niistä inhottavista ihmisistä joka vertaa lapsia ja koiria keskenään. Myös kasvatuksessa. Meillä Pätkää pissatetaan hoitoalustalla ja koitetaan ehdollistaa siihen että pissataan kun sanotaan (tai kun istutaan potalla you know..). Myös lapsen tulee ymmärtää sana ”ei” kuten koiran, kun niin sanotaan, sitä myös totellaan. Ehkä on onni että kuitenkin olen onnistunut kasvattamaan kaksi suht täyspäistä koiraa ennen tätä lasta.
Utelut lapsista ja NAIMISIINMENOSTA on todella raivostuttavia. Minä kyllä haluaisin kaikennäköistä mutta tuo miehekkeeni ei aina ole samaa mieltä asioista kanssani samalla hetkellä. Kyllä, lapsemme on äpärä (ja lisäksi pakana) mikä tuntui järkyttävän melkeinpä jokaista yli 50 vuotiasta sukulaista/läheistä. Minäkään en utele joten muutkin voivat lopettaa kiitos. Tai jos kysyn, niin kysymys on tosiaan muotoa ”oletteko ajatelleet” ja tätäkin käytän vain lähimpien ystävien kanssa, enkä kysele asioita jokaiselta hyvänpäiväntutulta.
Hyvä kirjoitus!
Mä en ole synnyttänyt vielä tätä ensimmäistäkään ja nyt jo kysellään meinaatteko tehdä toisen lapsen.. Ja kun kerron, että me ollaan kyllä aina vaan puhuttu yhdestä lapsesta, ruvetaan minulle selittelemään, että lapsesta tulee itsekäs, kyllä sisaruksia pitää olla ja vielä parempi jos lyhyellä ikäerolla ym. ärsyttävää! On myös mielenkiintoista, että suurin osa kyselijöistä on itse lapsettomia ja ei välttämättä edes parisuhteessa.
Tosiaan millaista tuo kysely on sitten kun ensimmäisen on saanut synnytettyä?
Hassua myös, että naimisissa olevilta pariskunnilta ruvetaan heti kyselemään koskas on lapsi tulossa. Me ollaan reilut viisi vuotta oltu yhdessä ja eipä ketään ole lapsi asioista kysellyt, ennen kuin nyt raskauden myötä toisesta lapsesta. Meiltä kyllä kysellään kovasti, että koska on häät nyt kun saatte lapsen.
Meiltäkin heti naimisiin menon jälkeen kyseltiin, että koska aletaan lapsia tekemään. Yksi jopa kysyi joko saa onnitella kuvitellen, että olen raskaana, koska en ilmoittautunut työpaikan pikkujouluihin. Korjatessani asiaa sanoi, että hän ajatteli että ”hoidamme” kaiken yhteen putkeen, kun kerta naimisiinkin mentiin. Jotain ympäripyöreää olen uteluihin vastannut ja jälkeenpäin on harmittanut, etten ole suoraan sanonut, että emme tee lapsia, koska lääkärit hoitaa sen meidän puolesta. Jatkossa olenkin päättänyt kerätä rohkeuteni ja kertoa asian todellisen laidan. Ehkäpä lisäämällä tietoisuutta voitaisiin näin karsia päällekäyvimpiä uteluita ja saada ainakin osa ihmisistä ymmärtämään, ettei lapsen saaminen ole itsestäänselvyys.
Olen jopa miettinyt tulossa olevista hoidoista kertomista avoimesti, mutta pelottaa ajatus kyselyistä hoitojen onnistumisesta hoitojen jälkeen. Epäonnistuneen hoidon jälkeen saattaa seurata romahdus, jos esim. töissä tultaisiin utelemaan kuinka hoidot etenevät. Mutta jos onnistumme, aion kertoa asiasta avoimesti Sutturan tapaan, (toivottavasti kukaan ei pahastu linkityksestä).
Me keskusteltiin ennen toisen lapsen hankkimista. Mies halusi kuus! lasta ja minä kaksi. Kaksi enimmänenimmäistä onkin pienellä ikäerolla, ja sitten tuntui ettei perhe ole koossa, ja kolmatta tehtiin 1.5v-onko sitten jotain sekundääristä lapsettomuutta.
Mies onnessaan ei sanonut mitään, kolmannesta ei oikein edes keskusteltu ja kolmella lauseella jätettiin ehkäisy pois.
Kolmosen jälkeenpä elämä on hulinaa, iso mmat harrastaa jne. Puhuttiinkin että kun v on 1v7kk nyt niin jos hommaisin kierukan. Pitäisi nimittäin muuttaa lähemmäksi koulua&kauppoja ja parempia kulkuyhteyksiä jos vielä vauvasta haaveillaan. Tai odottaa niinkauan että ainakin kaksi kulkee itsestään kouluun ja koulun luona oleviin harrastuksiinsä. Toisaalta jos ekan raskauden jälkeen sanottiin että kun kaikki lapset on tehty niin mua leikataan. Leikkauksen jälkeen ei suositella enää raskautumista ja toivon että vaivat ei ala esim vuoden päästä jolloin pitäisi päättää etä onko lapsiluku siinä ja leikataan vai kärvistelenkö esim 10v kun en osaa päättää . Ja ikääkin on mulla niin vähän että kuulostaa hurjan. lopulliselta..
Juuri kun tänään olin tähän kommentoinut, niin tätini töksäytti jutellessamme lapsista ja siitä, kuinka minä haluan niitä monta, että keskity sinä vaan saamaan tuo yksi mieheksi ja jätä usean lapsen tekemiset niille, kenellä on mies ja perhe. Tosi kiva 🙁
Äh mua kävi harmittamaan tuo kommentti niin paljon, että meinaa itku tulla. Pitänee blogatakin siitä huomenna. Ihan tyhmää, ei pitäis ottaa itseensä, mutta otinpa kuitenkin. Minä haluan ison perheen, oli sitten mies tai ei. Olen hyvä äiti, joka pitää lapsista ja vauvoista , valitsin edellisen isän väärin, voi kamalaa. Sen takia en nyt sitten ansaitse sitä tulevaisuutta, minkä haluan.
Ainakin Mamma Koo, yoslene ja puolenpäivän jälkeen kirjoitellut Vierailija nostavat esille mielestäni hyvin ja omakohtaisen kokemuksen kautta sen, että niitä lapsiapa ei itsestäänselvästi hankita. Ehkä asiasta kertomista työpaikalla tai sukulaisille voisi jossain yleisluontoisessa muodossa harkita, jos lasta on yritetty pidempään tai käyty hoidoissakin. Vaikka asiasta on varmasti vaikea puhua, on kysymyksiin vastatessa varmaankin yhtälailla vaikea punnita, mitä sanoisi. Yoslene sanoi mainiosti, että päällekäyvimmät utelut loppuisivat toivottavasti siihen.
Suvi_k ja Papyli: Tuo ”ainoista lapsista tulee itsekkäitä”-ajattelu on kyllä jotenkin tosi yksisilmäinen tapa hahmottaa ihmisen kehitystä, oppimista ja sitä, kuinka moni asia vaikuttaakaan siihen, millaisia meistä kasvaa. Varmasti monilapsisissa perheissäkin kasvaa itsekkäitä lapsia. Se että on sisaruksia, ei tarkoita automaattisesti, että oppisi jakamaan asioita tai ottamaan muita huomioon. Niiden taitojen oppiminen on kasvatuksesta kiinni ja ainoa lapsikin voi oppia samat taidot päiväkodissa, perhekerhoissa, naapurin, ystävien tai sukulaisten lasten kanssa puuhatessa ja vuorovaikutussuhteissaan elämänsä aikuisiin jopa eläimiin. Kyseessä on saman tyylinen ennakko-oletus kuin että omakotitalossa kasvaneista tulee syrjäytyneitä tai kaupungeissa kasvaa uusavuttomia lapsia.
Lii:n kanssa olen samaa mieltä siitä, että perhesuunnittelun juttuja voi olla mukava punnita kavereiden ja ystävien kanssa. Itselläni ei ole yksikään samanikäisistä kavereista samassa elämäntilanteessa, joten tuntuisi hassulta pohtia näitä asioita heidän kanssaan. Siksi reaalimaailman vertaistuki keskittyy vanhempieni sukupolven ikäisiin tuttaviin. Olen törmännyt juuri tuohon Iksun mainitsemaan ilmiöön eli siihen, että mielipiteet näistä asioista ovat usein niin vahvoja ja ehdottomia, että sallivuus toisten ratkaisuja kohtaan on välillä hakusessa. Vaikka keskustelu aiheesta alkaisi kepeänä ja asiallisena, usein joku poistuu loukkaantuneena.
HelloAochi: Tuli paha mieli sun puolesta tuon tätisi kommentin takia. Perheitä on nykyään hirmu monenlaisia. On ydinperheitä, kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheitä, yksinhuoltajia, uusioperheitä ja kaikkia muita mahdollisia kokoonpanoja.
Siinä mielessä tilanne on onnellinen, että tänä päivänä on varmasti helpompaa saada vaikka kymmenen vauvaa ja olla onnellinen ison lapsikatraan äiti, vaikka ensimmäisen lapsen isän kanssa ei yhdessä enää olisikaan. Joskus menneinä vuosikymmeninä se olisi ehkä vielä vaikeampaa. On tosi kiva kuulla, että osaat arvostaa itseäsi vanhempana. Ihan liian harva osaa sanoa itselleen tai muille, että olen hyvä äiti ja pärjään ja osaan ja pystyn (ilman miestäkin).
Ehkä nykypäivänä jo melko vanhanaikainen ajatus siitä, että lapsi kasvaisi isän ja äidin kanssa, joiden pitäisi olla vieläpä naimisissa (kuten Amma ja Papyli olivat huomanneet), elää edelleen vahvempana kuin ajatellaankaan.
Suvi_k, Amma, harhaanjohtava ja Papyli ovat joko ehkei-kuitenkaan-toista tai ei-toista-linjalla. Se tuntuu olevan melkein yhtä helposti huonosti hyväksyttävä mielipide kuin se, ettei halua lapsia lainkaan. Tuntuu tosiaan siltä, että yhden lapsen jälkeen olisi pakko tehdä enemmän. On kurjaa, että painostetaan ja sanotaan, että kun pitäisi. Mutta kun ei pitäisi, jos ei siltä tunnu.
Oli kyse ensimmäisestä, toisesta tai neljännestä lapsesta, on paikallaan arvioida omia voimavaroja ja jaksamista.Kippuralla arvioi lapsitilannetta asuinpaikan, arkihulinan ja terveyden kannalta, Amma peilaa omaa ratkaisuaan niihin arkikokemuksiin, joita hänellä on koirista. Minusta se on eroavaisuuksista huolimatta ihan hyvä vertailukohta, koska kyllähän sen kautta hahmottaa, miten paljon isompi urakka on huolehtia kahdesta hoidettavasta kuin yhdestä. (Ja voin sanoa, että koirissakin on hommaa. Onneksi meidän koira selviää sentään ulkona ilman vaatteita!)
Voidaan varmaankin tiivistää yleinen mielipide leaflet:in lauseeseen ”Lapsiutelut on asiattomia, piste.” Keskustelun lasten määrästä voisi ajatella kuuluvan vain omaan perheeseen tai pohdinta-asteella ystäväpiiriin. Tärkeää olisi, ettei toisten päätöksiä pidettäisi väärinä tai lähteä painostamaan ”eikös teidänkin jo pitäisi…”-tyylillä.
Mistä lähtien perhesuunnittelusta on tullut niin mystistä ja salamyhkäistä, ettei siitä sovi kysyä? Onko lastensaamisessa tai sen suunnittelusta kysymisessä jotain luonnotonta? Ei, varmaan ei kukaan ole juuri vaginastasi ja sen käytöstä kiinnostunut, vaan ihan niistä lapsukaisista.
Olemassa olevasta lapsesta saa toki olla kiinnostunut, kysyä kuinka hän voi ja onko oppinut uutta.
Jos niin kovasti pitää vauvoista, niitä voi koettaa tehdä tai adoptoida ihan itse.
Kyllähän siinä on sellainen taustaoletus, että kun sanoo ”Eikös teidän pitäisi hankkia (lisää) lapsia?
tarkoittaa tavallaan että ”Alkakaapas harrastaa suojaamatonta seksiä!”
(Että saatte vauvan, jota voin käydä katsomassa kolme kertaa vuodessa, mutten joudu hoitohommiin.)
Hei hieno teksti tämä! VAU! Itselläni ei lapsia ole, mutta tällä hetkellä melkeinpä kaikki ystäväni ovat raskaana tai pien(t)en lasten äitejä, ja jokaikisellä tapaamisekerralla ensimmäinen ja viimeinen keskustelunaihe on ”no ettekö tekin jo hankkisi lapsia!”. Kyseessä ei todellakaan ole kysymys edes vaan suoranainen kehotus ”olisi jo aika kuulkaapas!”. Ja itse kyllä koen sen loukkaavana ettei omaa päätöstäni kunnioiteta.
Hienoa siis lukea, että myös ”lapsellinen” ihminen voi näistä uteluista näinkin samaa mieltä olla! 🙂
Ja on eri asia kysyä ”oletteko miettineet, aiotteko hankkia toista?” kuin ”no millos se (toinen) lapsi tulee, eikö ala olla jo kiire?” Eli ehkä niin että kysyä voi, jos asia kiinnostaa, muttei olettaa että toinen tekee niinkuin asian ”kuuluisi” mennä.
Vaikka kiinnostuksen taustalla olisikin ajatus, että pitäisi lisääntyä, niin miksi siitä ottaa itseensä? Oikeasti, kuka ottaa itteensä jonkun ei-läheisen ihmisen kommentista ja ärsyyntyy? Ihme uhriutumista. Lienee iltapäivälehtien aikaansaannosta tämä suhteellisen vähäpätöisistä asioista mielensäpahoittaminen.
Ja vaikka olisi läheinenkin asiasta kysyjä, niin eikö se perhesuunnittelu ole juuri niin oma asia, kuin haluaa sen olevan. Voi puhua tai olla puhumatta – ei tarvinne hermostua siitä, että miten joku kehtaa edes kysyä. Tässä asiassa ongelman taitaa tehdä se oma suhtautuminen joko asiaan tai asiasta kiinnostumiseen – ei ulkopuolisen utelu. Mitä siitä, jos jotakuta kiinnostaa tai jos joku jopa esittää mielipiteen aiheesta? Minä en ainakaan suostu ottamaan mitään paineita elämääni ulkopuolelta.
Jos joku nyt esittää sitten kiinnostuksensa lapsiasiaan ja jopa on sitä mieltä, että lapsensaanti olisi suotavaa, niin en usko että se on tarkoitettu loukkaukseksi. Useimmille lapsen saaminen on kuitenkin iloinen asia, ja sitä toivotaan muillekin. Se lienee kannustuksen takana (jep, en ottaisi sitä painostuksena enkä loukkaamisena).
Mielestäni tämä maailma ei tarvitse yhtään lisää välinpitämättömyyttä eikä asioita, joista ei voi puhua, joten puhukaa, kyselkää, kiinnostukaa.
Aina näitä löytyy, ihmisiä, jotka vaivautuu kommentoimaan negatiivisesti. Ihan niin kuin omassa blogissaan ei saisi purkaa ärsyyntymisiään ihan miten lystää. Ja aina ne on vaan ’vierailijoita’.
Onko se ihme, että negatiivinen postaus herättää negatiivista suhtautumista negatiivisuuteen? Jännä homma, että nimimerkin omistavat ovat aika usein samaa mieltä kirjoituksen kanssa… Miten aitoa se sitten on?
Mä koin huonon omantunnon pistoksen. Hirveän usein kun tapaa jotain vanhoja tuttuja, joita en oo aikoihin nähnyt ja joiden tiedän olleen miehiensä kanssa jo pitkään yhdessä, kysyn melkeen ensimmäiseksi (en nyt ihan mutta melkeen) että Mitä kuuluu? Joko on lapsia tulossa? tai vähintään sen Koska mä pääsen häihin?
Hyi minua! En oo ikinä tullut ajatelleeksi et siinä ois mitään pahaa. Tarvii varmaan jatkossa miettiä hiukan tarkemmin, mitä sanoo. Multa jostain syystä kukaan ei koskaan kysy mitään.. Mut tarvii sanoa, et kyllä muakin hiukan loukkasi muistaakseni vielä ihan oman äitini kommentti, että: ”On tosi fiksua sulta olla tekemättä niitä lapsia, eiköhän niitä oo jo tässä maailmassa ihan tarpeeksi.”
En mä oo sanonu etten tee ikinä lapsia. En oo vielä päättänyt.
Vierailijalle: Eri mieltä saa toki olla, joskus pitääkin. On paljolti siitäkin kiinni, millaisessa ympäristössä on kasvanut, että missä määrin pidetään ihan normaalina ottaa kantaa ja perehtyä toisten ihmisten (yksityis)asioihin. En ota tässä nyt mitenkään kantaa siihen kuka on oikeassa tai väärässä, koska en sitä tiedä. Mutta opittua ja totuttua se varmasti jossain määrin on.
Kun toiselta utelee lapsiasiaa, tältä vie samalla vaihtoehdon olla puhumatta asiasta. Vai miten itse suhtautuisit siihen, jos kysyisit joltakulta asiaa ja tämä vain tuijottaisi hiirenhiljaa takaisin: Kysyisit kenties uudestaan ja tämä olisi edelleen täysin vaiti. Tai sanoisi että ”Ei kuulu sinulle.”?
Minun mielestäni koiran omistaminen on (enimmäkseen, ei silloin kun koiralla on vaikkapa vatsa sekaisin) iloinen asia. En silti kysy kaikilta pariskunnilta että ”Milloin teille tulee koira?” tai ”Milloin teille tulee toinen koira? Kai ymmärrät, että koira on onnellisempi kun sillä on seuraa.” tai ”Olisiko jo korkea aika hankkia koira, nyt kun olette naimisissakin?” tai ”Kai tiedät että nuorena se on koira hankittava ja vitsa väännettävä? Heh heh.”
Se että jokin asia tai ratkaisu elämässä on mielestäni kiinnostava tai onnellinen, ei tarkoita sitä, että se sopisi muille, heidän persoonaansa, elämäntilanteeseensa tai olisi heille edes mahdollinen. En mene kannustamaan että:
”Myykää hei autonne! Liikutte enemmän jalan tai pyörällä. Ilmastokin kiittää. Eikä kuule tekisi Anita perseläskeillesikään pahaa, jos käyttäisit omia lihaksiasikin joskus.” Tässä positiivisesti kannustelen sinua parempaan elämään, eikö tunnukin ihanalta, että sinusta välitetään!
On ihan turhaa paasata kiinnostumisesta niin kauan kun melkein puolet suomalaisista ei edes äänestä. Naapurin tai tuttujen asioiden vahtaamisen sijaan voisi vaikkapa mennä vapaaehtoistöihin, tehdä poliitiikkaa, osallistua ympäristötalkoisiin tai ommella tilkkutäkkejä orvoille vauvoille Aasiaan. Tässä positiivisesti kannustan lopettamaan muiden kyttäämisen ja tekemään jotain oikeasti hyödyllistä!
phocahispida: Menen ilmiselvään trolliin ja kysyn vastakysymyksen: onko vauvauteluista marmattaminen mielestäsi sitten miten hyödyllistä? Yleiselläkin tasolla? Hyödyllistä kuten vapaaehtoistyö, politiikka ja ympäristötalkoot? En ymmärrä, miksi edes vertaat vauvautelua noihin.
Sinä ihan yhtälailla puutut utelijoiden toimintaan kuten vauvautelijat mielestäsi taas sinun toimintaasi. Silläkö se korjaantuu? Ei ole kovin tehokasta puuttua uteluihin seläntakana, jälkikäteen, ja netissä. Miksi siinä tilanteessa ei voisi kasvokkain sanoa uteluiden olevan asiattomia, jos ne mielestäsi kerta sitä on? Koska on kivempi olla huonon käytöksen uhri ja saada tukea muilta uhreilta? Selkärankaa hyvä nainen. Ei sitä tarvitse sanoa silti törkeästi, ihmeen mustavalkoisia ajatuksia.
On myös ihan yhtä turhaa käskeä tekemään kanssasi eri mieltä olevia mitään muuta, jos itsekään et ole valmis tekemään mitään toisin. Jos jokin asia tässä maailmassa sinua ärsyttää, niin koko maailman pitäisi muuttua? Aloita, pliis, itsestäsi ja ole esimerkki sen muutoksen tiellä, jota haluat.
p.s. Täällä lisää lohikäärmeen kesyttämisestä:
http://www.muutosvalmentaja.com/2012/11/karsi-karsi-niin-kirkkaamman-kru…
Linkki tietysti särkyi. Tässä lyhempi:
http://urly.fi/49g
NinaMaria: On varmasti yhtä lailla harmillista, jos ympärillä olevat ihmiset olettavat jostain syystä, oli se sitten yksinhuoltajuus, perheen lapsiluku, kyseisen henkilön elämäntapa tms., ettei lasta tai lapsia ole tulossa. (Toki, jos on selvästi sanonut, ettei lapsia halua, on tilanne eri. )
Vierailija: Teen vapaaehtoistyötä viikossa suurinpiirtein saman verran kuin mitä käytän blogin kirjoittamiseen (vaihtelevasti 2-24 tunnin välillä, vapaaehtoistyö vie välillä tuon vuorokauden, blogitouhu jakaantuu toki tasaisemmin), äänestän, seuraan politiikkaa ja lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen. En syö lihaa, suosin käytettyjä tavaroita uusien sijaan emmekä omista autoa jne. Pointtina tässä: osallistun kyllä tärkeinä pitämiini asioihin enkä huutele sivusta.
Olen ehkä erityisen tarkka siitä, etten halua muiden ihmisten puuttuvan siihen, miten elän elämääni. Koen, ettei minun tehtäväni ole opettaa aikuisille ihmisille, miten tulee käyttäytyä, joskaan en puutu heidänkään elämäänsä. Tunkekoot sitten nenänsä muiden asioihin, minun ei tarvitse silti siitä pitää.